Olin
liian nuori ehtiäkseni mihinkään Hurriganesin huumaan. Veljeni kanssa kuunneltiin kasettia, jolla oli ainakin ”Shorai shorai” (Remun vahinkoväännös
biisistä, jonka alkuperäinen nimi oli ”It’s allright, It’s allright”), mutta
muuten lapsuuden kokemukset yhtyeestä olivat ohuita.
Nauhoitin
pari 80-luvun alun albumia c-kasetille, mutta eivät ne mankassa pysyneet
muutamien kuuntelukertojen jälkeen. Edes teinivuosina alkanut aktiivinen
rock’n’rollin ja rockabillyn kuuntelu ei nostanut Hurriganesia kunnolla levylautaselle
asti, vaikka yhtye tuli luontevasti tutuksi ikään kuin itsestään. Vuonna 1993
tai 1994 kävin katsomassa ilmaislipun turvin Remu plays Hurriganes -nimellä
esiintyneen aktin, joka oli viihdyttävä, mutta ei räjäyttänyt tajuntaa. Paljon
myöhemmin hankin Roadrunnerin, josta
lisää tuonnempana, ja lainailin kirjastosta muutamia albumeita.
Mikään
edellä mainituista ei kuitenkaan saanut tutustumaan systemaattisesti
studioalbumeihin. Myöskään latteahko Hurriganes-elokuva ei innostanut
kuuntelemaan yhtyeen tuotantoa.
Tämän
kuuntelurupeaman taustalla onkin Honey Aaltosen ja kumppaneiden kirja
Hurriganesista. Se ilmestyi jo vuosia sitten, mutta ostin sen, kun matkalla
Flow-festivaaleille jouduin odottelemaan siskoa Kalliossa. Poikkesin divariin
ja kirja jäi käteen. Sen lukemisen oheen on vaikea laittaa mitään muuta kuin
bändin albumit.
Yhtyeen
historiallinen merkitys on kiistämätön maassa, jossa rokin saralla Jussi
Raittisen vähäveriset käännökset 50-luvun rokeista oli standardi ennen Ganesia.
Yritän kuitenkin kirjoittaa nyt tämän päivän näkökulmasta: miltä Ganesin albumit
kuulostavat vuonna 2013?
Rock’n’Roll All Night Long (1973) on
puoliksi livelevy. Se kuulostaa siltä, että voisi lähteä keikalle kuuntelemaan
rokkenrollilla kuorrutettua rytmibluesin jammailulla, mutta albumina se on
nykypäivänä kuunneltuna kökkö. Standardikoverit ja jamittelut vuorottelevat
sulassa sovussa luoden mielikuvaa yhtyeestä, joka yhtäältä järkkää bileet ja
toisaalta viihdyttää myös vakavamielisempää musiikin ystävää. Levyn päättää
kyseenalaisen kuuloinen nunnuka-nunnuka-jodlaus ”Indian”.
Roadrunner (1974) on klassikko kantta
myöden. ”Roadrunner”, remu-honolululla tekstitetty ”Get on”, Cissen laulama
balladi ”I will stay” ja ”Tallahassee lassie” muodostavat sellaisen rokkisopan,
jollaista ei ole usein tässä maassa kuultu. Tästä huolimatta suosikkini on ”Hey
groupie”. Levy oli kaupallinen menestys, ja se on nimetty tärkeimmäksi
suomalaiseksi albumiksi. Henkilökohtaisesti se ei ole erityisen tärkeä, mutta
ehdottomasti hieno teos kuitenkin.
Crazy Days (1975) oli niinikään
myyntimenestys. Albert Järvinen oli jättänyt bändin ja kitaristiksi tuli Ile
Kallio. Albumin soundimaailma on siloisempi, mutta on siinäkin hetkensä.
Peruslinja on ehkä liiankin tasapaksua rokkia, mutta levyn tunnetuimpiin kuuluu
Cissen laulama teiniballadi ”My only one”, jonka alun perin esitti Jim and the
Beatmakers. Yksi massasta nouseva on ”11th St. Boogie”, johon otettiin New York
Dollsin versioimasta kappaleesta ”(There’s gonna be a) Showdown” hieman enemmän
kuin laki sallii. Kaiken kaikkiaan levy ei groovaa samassa mittakaavassa kuin
enemmän 50-luvun rokista ammentanut Roadrunner.
Hot Wheels (1976) sisältää
poikkeuksellisesti vain omia kappaleita. Se on hieno asia, mutta toisaalta
biisimateriaali on kovin tasapaksua, sinänsä hienosti jyskyttävää jytäboogieta.
Tai no, en tiedä missä mielessä ”Hey Bo Diddleyn” voi sanoa olevan yhtyeen oma
kappale. Se on kuitenkin levyn päättävän nimikkokappaleen ohella teoksen parhaimmistoa.
Mukana ei tällä kertaa ole Cissen laulamaa teiniballadia. Tässä vaiheessa bändi
aloitti keikkailun Ruotsissa, jossa Ganesista digattiin todella paljon ja
pitkään. Englannissa asiat eivät sujuneet yhtä mallikkaasti.
Tsugu Way (1977) on viides studioalbumi.
Se julkaistiin toisella nimellä muualla Euroopassa, kun Remun keksimä ”tsugu”
ei ollut kovin kutsuva nimi. Tässä vaiheessa Ganesin taru tuli käännekohtaan,
kuten niin monien muidenkin 70-luvun rokki- ja bluespumppujen. Punk ja uusi
aalto kolkuttivat kulman takana ja pubirokkarit alkoivat vähitellen kuulostaa
villin ja rätväkän kapinamusiikin sijaan edellisen sukupolven puuduttavalta
junttaukselta. Itse albumi alkaa stydisti kappaleella ”It’s outa you”, mutta jo
kolmannessa kappaleessa kuuluu yhtyeen yritys muuttua ennen kuin rokkityyli
kuulostaa vanhentuneelta: ”Baby got your note” on tyylipuhdasta uutta aaltoa,
joka tuo mieleen vaikkapa Richard Hell & the Voidoidsin ja vasta pari
vuotta myöhemmin perustetun Stray Catsin. Levyn ongelma on se, että Ganes yrittää
kuulostaa vakavalta, kun omaan korvaani bändi on enemmän Nyrok Cityn sivuille
sopivaa käsitetaidetta, jossa on jytinä kaupanpäällisenä.
Hanger (1978) on erikoinen albumi. Sen
parhaimmistoon kuuluu kover ”Love potion no. 9”. Se on tyyliltään entistä
enemmän 1960-lukua, ja hieman sekava kokonaisuus. Remu ei soita rumpuja
levyllä. Mukana on useita soittajia, progemies Jim Pembroke yleisjantusena ja Pedro
Hietanen koskettimissa. Tänä päivänä se on täysin kelvollisen kuuloinen, mutta
yhtyeen tarinassa se menee metsään ja lujaa. Ei ole yllättävää, että Ganesia
alettiin pitää vanhojen bändinä, mitä vain korosti Wigwam-hämyjen mukanaolo.
Teinit kääntyivät nuorten torttupäiden, erityisesti Teddy & the Tigersien
puoleen. Ganesit olivat katkeria ja teinit näyttivät keskisormea.
Jailbird (1979) on levy, jolla Ganes muuttui
takaisin trio-muotoon. Lisäksi Ile Kallio oli lähtenyt ja Albert Järvinen
palannut. Musiikillisesti on menty standardoituun rokkenrolliin. ”Oh Yeah” on
aika hyvä rokkipala slidevongutuksineen, mutta kokonaisuus on aika turvallisen
ja tasapaksunkin kuuloista. Albumi ei ollut menestys.
10/80 (1980) oli vastaus tilanteeseen,
jossa piti joko laittaa pillit pussiin tai lähteä uuteen kiitoon. Bändi
valmistautui huolellisesti. Omana aikanaan vastaus oli uusi nousukiito, jonka
keulassa hohkasi ”Bourbon street”. Tämän päivän korvin kuunneltuna 10/80 on ryhdikäs levy, mutta se ei ole Roadrunner. Se on hyvän mielen
jorausrokkia, jota kuuntelisi mieluusti livenä. Esimerkeiksi käy ”Rockin
belly”, ”Red house” ja legendaarisen lissun-lässyn-luupi-luun sisältävä ”Let’s
go rockin tonight”
Fortissimo (1981) oli aikalaisarvioissa
pudotus edellisestä, vaikka se myi kelvollisesti. Se on melodinen,
kosketinsoittimilla varustettu teos, jossa
kitaraa soittaa Janne Louhivuori. Alppu oli dokannut itsensä taas ulos
kuvioista. Yksi suosikeistani on ”Oh rack”, höpsö renkutus, mutta eihän höpsöys
ole Ganesin yhteydessä dismeriittiä.
Rockin’ (1982) on yksi niistä, jotka
vieläkin löytyvät nauhoitettuna c-kasetilta. Silti sitä ei ole tullut
kuunneltua puhki. ”Daddy’s boy” rokkaa, ”Let’s have a party” bluesrokkaa,
Louhivuoren säveltämä ”Easy love” on hieno popkappale, ”Chippy cheap” rullaa
mallikkaasti ja Cisse laulaa Ganesin repertuaarissa varsin kokeilevan ”Analytic
mindin”. Ei lainabiisejä ja myi kultaa. No mikä sitten mättää? Ehkä se, että
bändin uran tässä vaiheessa perusjutut oltiin kuultu jo niin monta kertaa. Ja
”Last night” olisi parempi ilman kiusallisen ujeltavia kosketinsoittimia.
Seven Days, Seven Nights (1983) löytyy
c-kasetin toiselta puolelta. Louhivuori out ja Kallio jälleen kerran kepin
varteen. Eikä taaskaan lainabiisejä. Nyt kuunneltuna huomaan pitäväni bändin
popahtavista ja melodisista biiseistä, kuten ”I get up”.
Hurrygames (1984) on lähes livenä
nauhoitettu jäähyväislevy, jonka kestokin on alle puoli tuntia. Sisältö on ihan
kelvollista, joskin hieman levotonta Ganesia, mutta eipä siitä jaksa
riehaantua. Stydin rokin tilalla on melko vetäviä popralleja, mutta ei ero
esimerkiksi edeltäjään ole mitenkään radikaali. Tuote ei myynyt riittävän hyvin
eikä kipinä muutenkaan riittänyt. Levy jäi bändin viimeiseksi viralliseksi
studioalbumiksi.
Tavallisesti
pidän yhtyeistä, jotka laulavat siansaksaa ja diibadaabaa siksi, että se
kuulostaa hyvältä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemminkin, jolloin mainitsin
Pixiesin ja 50-luvun rokin esimerkkeinä. Suomalaisista Remu on paras esimerkki,
joskin osa selittyy sillä, ettei kaveri ainakaan Ganesin aikoina
yksinkertaisesti osannut Englantia.
Jotenkin
yhtyeessä viehättää myös Remun kova ja määrätietoinen asenne – ilman sitä
Ganesista ei olisi tullut yhtään mitään. Brenkun kanssa leikkivät muusikot
joutuivat tekemään ratkaisunsa, jos viina alkoi haitata työntekoa – yleensä
ratkaisuna olivat potkut.
Kirjan
lukeminen kuuntelun ohessa herätti mielenkiinnon erityisesti Remun
soolotuotantoa kohtaan, jossa on muutamia itselleni tyystin tuntemattomia
levytyksiä. Niistä kirjoittaminen kuuluu kuitenkin tulevaisuuteen.
Ganesin
tarina on mainio ikkuna suomalaiseen, erityisesti 1970-luvun
populaarimusiikkikulttuuriin. Yhtyeen musiikki saa aina hyvälle tuulelle tai
ainakin ajatus yhtyeen musiikista, mutta valitettavasti sitä ei jaksa kuunnella
kovin usein – vaikka sitä kovasti arvostankin.
Klassisen
kokoonpanon basisti Cisse Häkkinen kuoli vuoden 1990 lopussa. Kitaristi Albert
Järvinen lähti seuraavana vuonna, vain kolme kuukautta myöhemmin. Rumpali Remu
täytti tänä vuonna 65-vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti