Brittipolitiikan
johtoajatus suhteessa uskontoon on ollut 2000-luvun alkupuolella ”We don’t do
God”. Näin Tony Blairin neuvonantaja Alastair Campbell totesi vuonna 2003 haastattelijalle,
kun toimittaja kysyi silloiselta pääministeriltä uskonnosta. Ajat ovat
muuttuneet.
Pääministerikautensa
jälkeen Blair kääntyi katolilaiseksi ja perusti Tony Blair Faith Foundationin,
jonka toiminta perustuu uskontojenvälisyydelle, tarkoituksenaan edistää
uskontojen yhteiseloa ja ehkäistä uskonnollisten ääri-ilmiöiden kehittymistä. Säätiö
tukee taloudellisesti uskonnollisia yhteisöjä ja järjestöjä.
Blairin
jälkeen pääministerinä oli työväenpuolueen Gordon Brown, joka ei jää historian
kirjoihin uskontoja koskevien kannanottojensa vuoksi. Hänen seuraajansa,
konservatiivien johtaja, pääministeri David Cameron on viime aikoina antanut
pariin otteeseen poikkeuksellisia lausuntoja.
Jo
hänen puoluetoverinsa Sayeeda Warsi totesi sekä syksyllä 2010 että vuoden 2012
alussa, että konservatiivien johtama koalitiohallitus ”does God”, mutta
musliminaisena hänen kommenttinsa ovat vähemmän yllättäviä kuin Cameronin
viimeisimmät puheet.
Kristillisille
johtajille pidetyssä puheessa huhtikuun 2014 alussa Cameron totesi, että Jeesus
keksi ”suuren yhteiskunnan” 2000 vuotta sitten. Näin luodaan tarina, jossa
Jeesuksen teot ovat ikään kuin tukemassa konservatiivien ”suuren yhteiskunnan”
politiikkaa, jossa valtion menoja pyritään supistamaan jakamalla työt ne
halvemmalle tekeville kansalaisjärjestöille. En tiedä, mikä Jeesus tämän keksi,
mutta tuskin se, jota Raamatussa kuvataan.
Lisäksi
Cameron esitti, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä
maailmassa. Aika hurja väite, vaikka moni kristitty elää vaikeassa tilanteessa
juuri siksi, että on kristitty. Mutta ei Britanniassa. Cameronin lausahdus
asettuu kuitenkin kansalliseen kontekstiin tavalla, joka on hyvin toinen kuin
jos puhe olisi pidetty vaikkapa Pakistanissa. Britanniassa on jo muutaman
vuoden ajan ollut mediajulkisuudessa vahva diskurssi, jossa kristityt kuvataan
vainotuksi ryhmäksi Briteissä. Pääsiäispuheessaan Cameron jatkoi aiheesta
esittämällä, että pääsiäisenä on syytä miettiä mitä (hyvää) kristinusko tuo
Britannialle.
Vuonna
2009 Cameron totesi Songs of Praise -ohjelmassa, että ”uskon Jumalaan ja olen
kristitty ja palvon – en niin usein kuin pitäisi – mutta käyn kirkossa.” Vuoden
2010 vaalien alla Cameron totesi hyvin varovaisesti, että uskonto on hänelle
kuin maaginen radiokanava, joka suhisee taustalla – välillä hiljaa, välillä
vähän äänekkäämmin.
Kommenttien
vaihtelevat painotukset selittyvät luultavasti asiayhteydestä. Kristillisille
piireille kohdennetuissa puheissa Cameron painottaa kristillisyyttään, kun taas
toisissa yhteyksissä hän ottaa hieman etäisemmän – mutta kuitenkin myönteisen –
asenteen.
Silti
aikaisemmista kommenteista on jäänyt ainakin itselleni mielikuva, ettei
kristinusko ole Cameronille tärkeä, ei ainakaan pääministerin roolissa ja
julkisissa kannanotoissa, mutta hän suhtautuu myönteisesti siihen. Tuoreemmat
kommentit ovat varsin selvästi kristillisiä ikään kuin hän olisi ostanut
evankelikaalisten ja konservatiivisten kristittyjen lietsoman sanoman siitä,
että kristittyjä vainotaan ja marginalisoidaan Britanniassa.
Epäselväksi
jää, miksi Cameron ei puhunut kristittyjen vainoista tai marginalisoitumisesta
silloin, kun keskustelu käynnistyi Briteissä juuri ennen vuoden 2010 vaaleja.
Niin ikään jää epäselväksi, miksi hän juuri nyt pitää tärkeänä tuoda näkemys
esiin.
Cameron
on todennut aikaisemmin, että uskonnollisten johtajien tulisi nousta
vastustamaan ”aggressiivista sekularisaatiota”. Tuolloin yksi näkyvimmistä ”kristinuskon
marginalisoitumisesta” puhuneen (evankelikaalisen ja konservatiivisen) Lordi
Careyn kanta oli kriittinen. Hänen mukaansa Cameronin hallitus itse
marginalisoi kristittyjä. Outo vyyhti, etenkin kun Carey ja Cameron vuosimallia
2014 puhuvat samaa kieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti