Hämeenlinnan 1500 euroa

Lokakuussa 2024 Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki päätöksensä tapauksesta, jossa hakija oli pyytänyt lautakuntaa suosittamaan, että vastaaja maksaa 1000 euron hyvityksen häneen kohdistuneesta syrjinnästä. 

 

Syrjintätapauksen ytimessä oli seuraavat seikat: 

 

”Hakijan koulussa on keväällä 2023 järjestetty konsertti, jonka on oletettu olevan kaikille soveltuva uskontoon tai vakaumukseen katsomatta. Konsertti on kuitenkin osoittautunut tunnustukselliseksi. Koulussa on lisäksi muun muassa syksyllä 2023 järjestetty konsertti, jonka ohjelmistoon on alun perin kuulunut virsi, sekä 2024 seurakunnan kuoron esitys, jonka yhteydessä on esitelty seurakunnan kuorotoimintaa.” 

 

Lautakunnan johtopäätös oli seuraavanlainen: 

 

”Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsoo, että hakijaan on vastaajan ylläpitämän oppilaitoksen menettelyn johdosta kohdistunut välitöntä syrjintää uskonnon tai vakaumuksen perusteella, ja kieltää vastaajaa uusimasta syrjintää. Lautakunta suosittaa vastaajaa maksamaan hakijalle 1 500 euron hyvityksen. Lautakunta katsoo lisäksi, että vastaajan ylläpitämä oppilaitos on laiminlyönyt velvollisuutensa edistää yhdenvertaisuutta siltä osin kuin se ei ole varmistunut yhteistyötahonsa järjestämän konsertin soveltuvuudesta kaikille sekä siltä osin kuin se ei ole tiedottanut järjestäneensä kuoron esiintymistä yhteistyössä seurakunnan kanssa ja kun tilaisuudessa on mainostettu seurakunnan toimintaa. Lautakunta velvoittaa oppilaitoksen ryhtymään toimenpiteisiin yhdenvertaisuuden edistämiseksi.” 

 

Suurin ongelma oli koulussa järjestetty (herätyskristillisenä tunnetun artistin) gospel-konsertti, jonka luonne oli hakijan ja lautakunnan tulkinnan mukaan uskonnollinen. Konserttia ei järjestetty vahingossa. Koulun rehtori oli konsultoinut toisen koulun rehtoria, joka oli ohjeistanut, ”että tilaisuus ei voi olla tunnustuksellinen, ellei sille ole vaihtoehtoista ohjelmaa”. Rehtori oli ehdottanut, että tilaisuuden näkökulmaksi otettaisiin kansainvälisyys ja että esiintyjä kertoisi esimerkiksi työstään ulkomailla, eroista ja yhtäläisyyksistä sekä esittäisi eri maiden lauluja. Näin se ei olisi ”tunnustuksellista”. Tapahtuman ydin kuitenkin käytännössä oli artistin gospel-musiikki, jossa ylistetään Jumalaa, Jeesusta ja niin edelleen. 

 

Vaihtoehtoista ohjelmaa ei järjestetty, mutta ymmärrettiin, että kyse on riskitapauksesta, joten opettajia ohjeistettiin sallimaan oppilaiden jääminen pois tapahtumasta. 

 

Lautakunta katsoi, että syrjintää on tapahtunut. Se piti 2000 euron hyvitystä oikeudenmukaisena suhteessa teon vakavuuteen. Summaa kuitenkin laskettiin, koska kohtuullistavana seikkana otettiin huomioon, että oppilaitos oli ”esittänyt pyrkineensä varmistumaan tilaisuuden soveltuvuudesta kaikille oppilaille”. 

 

Tätä seurasi mediasekoilu, jota kiihdytti merkittävästi Kirkkonummella sijaitsevan koulun rehtorin päätös perua barokkikonsertti uutisoinnin alkamisen jälkeen. Jätän sen käsittelyn tästä pois. 

 

Muutaman hiljaisemman päivän jälkeen tuli uusi uutinen: Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta päätti olla maksamatta summaa. Perusteluna oli asian ennakkotapauksellinen luonne. Tästä käytiin äänestys ja päätös oli tiukka: 6-5. 

 

Mediajutuissa oli korostettu, miten tapaus on Suomessa ensimmäinen. En ole varma, mikä tässä on ensimmäistä – koulukontekstiko? Meillä on kuitenkin hyvin rinnasteisia aikaisempia tapauksia varhaiskasvatuksesta. Esimerkiksi vuonna 2022 Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan päiväkodin katsottiin syyllistyneen syrjintään, koska se ei tarjonnut vaihtoehtoista ohjelmaa uskonnolliseksi tulkitulle pääsiäispolulle. Korvaussumma oli tällöinkin 1500 euroa. 

 

Näissä tapauksissa on paljon tutkimuksellisesti mielenkiintoista. Itse olen käsitellyt tämäntyyppisiä tapauksia, mukaan lukien suvivirttä koskeva keskustelu, erityisesti luokittelun politiikan näkökulmasta. Olen välttänyt suoria normatiivisia kannanottoja enkä ole pöyristynyt kuin korkeintaan joidenkin tavasta pöyristyä siitä, että uskonnottomillakin voi olla oikeuksia, tässä tapauksessa vaihtoehtoiseen tilaisuuteen (ei kuitenkaan gospel-konsertin peruuttamiseen). Tapauksissa ei ole kyse siitä pölhöpopulistisesta mantrasta, että uskonnottomien ei saisi viettää joulua. Tai että uskonnottomilla ei voisi olla tuplaliksaa pyhäpäivinä. 

 

Nyt kuitenkin pöyristyin Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunnan päätöksestä haistattaa pitkät Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökselle. 

 

Ajattelen, että näissä asioissa viranomaislinjaukset ovat melko hyviä. Ne ovat myös melko selkeitä. Ongelma on se, että tapahtumien ”uskonnollisen” ja ei-uskonnollisen ”kulttuurisen” luonteen rajalle ei ole tieteellisesti vedenpitäviä määritelmiä. Siksi koulut ja rehtorit voivat olla hiukan hukassa, mutta toisaalta erilaisten aikaisempien tapausten ja lausuntojen (esim. apulaisoikeusasiamies) perusteella on realistista odottaa rehtorien pystyvän toimimaan viranomaissuositusten mukaisesti. Asiaan perehtynyt rehtori ei kovin helposti tee vahingossa viranomaislinjauksista poikkeavaa päätöstä siitä, onko vaihtoehtoinen tapahtuma tarpeen. 

 

Uskonnottomien syyttäminen ja syyllistäminen, jota mediakeskustelussakin on paikoin esillä, on halpa temppu. Mediakeskustelussa on kyselty myös Opetushallituksen ohjeiden mahdollisesta sekavuudesta sekä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan agendasta. Tulkintani mukaan näiden tapausten ”hankalat tyypit” ovat muualla. Tuoreimman uutisen ”hankala tyyppi” on Hämeenlinnan sivistys- ja hyvinvointilautakunta, joka ratkaisullaan murentaa Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan toimintaa.

Kristityt suomalaiset SS-miehet

Kesäisin tulee usein haalittua mökkilukemistoa kirjakauppojen alennusmyynneistä. Niin kävi viime kesänäkin. Mökkiaika ei riittänyt kaikkien lukemiseen. Pinoon jäi odottamaan muun muassa André Swanströmin Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset (2018). 

Teoksen vahvuutena on alkuperäislähteisiin perustuva tutkimustyö, joka haastaa aikaisemmin vallinneet käsitykset. Teoksen heikkoutena on monipolvisuus. Kuten alaotsikkokin kertoo, teos käsittelee lähes 500 sivussa vähän kaikkea, mitä aineistosta on saatu irti. Teos sisältää useita henkilökuvauksia, joista muodostuu kokonaisuus, vaikka välillä metsä katoaa puilta. 

Vahvuudet kuitenkin peittoavat heikkoudet. Siksi teos on suositeltavaa luettavaa kaikille suomalaisista SS-miehistä kiinnostuneille, erityisesti niille, joita askarruttavat uskontoon ja politiikkaan liittyvät ulottuvuudet. 

Merkittävä vahvuus on Mauno Jokipiin Panttipataljoonassa (1968) luoman vakiintuneen käsityksen rikkominen. Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset SS-miehet eivät olleet yksinkertaisesti epäpoliittista isänmaallista valiojoukkoa. 

Toisin kuin on ajateltu, suomalaiset ovat olleet monin paikoin hyvin tietoisia siitä, miten natsit kohtelevat juutalaisia. Mikä ei tarkoita, että aivan kaikki suomalaiset SS-miehet olisivat olleet erityisen antisemitistisiä. Osa tuki sitä, osaa aihe ei kiinnostanut, osa pystyi sietämään sitä. Sietäjienkin vaakakupissa painoi jaettu nimittäjä, anti-bolsevismi, ja vihollinen, Neuvostoliitto sekä utopia Suur-Suomesta. 

Toisin kuin on ajateltu, moni suomalainen SS-mies kannatti avoimesti fasismia. Swanströmin mukaan noin puolet, mikä on yli tuplat Jokipiin väittämään. Sodanjälkeinen fasismileiman häivyttäminen mahdollisti SS-miesten sujuvan asettumisen takaisin osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Osa heistä nousi johtaviin asemiin ilman sen suurempia nikotteluja. Mitään systemaattista kritiikkiä tai ”vainoa” SS-miehiin ei kohdistettu. Tätä voi ja ehkä pitääkin pöyristellä. 

Kristinuskolla oli keskeinen sija suomalaisten SS-miesten mielenmaisemassa. Toki samaa voidaan sanoa keskimääräisistä tuon ajan suomalaisista, mutta yhteys on vahvempi. SS-miesten rekrytoinnissa IKL oli keskeisesti esillä, ja IKL:n parissa kristinuskolla oli tärkeä asema – huomattavasti selkeämmin kuin saksalaisessa fasismissa. Suomalaisessa fasismissa johtajan aseman takasi Jumala. Erityisesti herännäisyyden kannattajakunnassa oli vetoa SS-joukkoihin selvemmin kuin muissa kristillisissä suuntauksissa. 

Hyvin uskonnolliset suomalaiset SS-miehet pitivät saksalaista natsiaatetta jopa kristinuskon vastaisena tai ainakin siihen etäisesti suhtautuvana. Suomalaiset saivat kuitenkin osallistua jumalanpalveluksiin ja ylläpitää sotilaspastorin tehtävää. Ja sotilaspastoreita oli myös muiden kuin suomalaisten parissa, vaikka kristillisesti sävyttynyt tulkinta on toista väittänyt. 

Himmler otti kielteisen kannan kristinuskoon ja elvytti muinaisgermaanista esoteriaa, mutta kentällä suhtautumisessa oli huomattavasti enemmän sävyjä. Pakkaan mahtui myös kristillis-kansallissosialistinen Deutsche Christen -liike ja jopa imaameja. 

Ehkä voisi sanoa, että suhde oli pragmaattinen niin kauan kuin se ei häirinnyt puhtaaksiviljeltyä ajatusta kansallissosialistisesta aatteesta, johon kuului myös Jumalausko. Tuo Jumala ei kuitenkaan manifestoitunut kristinuskossa, eikä varsinkaan katolisessa kirkossa (yksilöpainotteisempi protestantismi sopi paremmin yhteen kansallissosialismin kanssa). Ateismia kansallissosialismissa ei julistettu, vaikka moni nykykristitty niin haluaisikin uskoa.

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

https://journal.fi/temenos/issue/view/5375

James Bond ja uskontotieteen popularisointi

Jokin aika sitten huomasin, että aika uuden tutkimuksen tekemiseen oli kutistunut lähes olemattomiin. Julkaisut rakentuivat kuin pitsa: vanha resepti pohjaksi ja täytteitä vähän vaihdeltiin. Halusin rakennella jotain uutta, joka sopisi myös vapaa-aikaan. Päädyin tekemään tutkimuksellisia sormiharjoituksia James Bond -elokuvista, joita tarkastelin uskontolinssin läpi.

Työ eteni ja artikkelikäsikirjoitus alkoi olla valmis. Kärryt menivät kuitenkin hevosen edelle, sillä ennen kuin edes ehdin lähettää käsikirjoitusta arvioitavaksi, alkoi tulla kyselyitä aiheesta. Sain kutsun Alabaman yliopistoon pitämään luennon Bondista uskontotieteen näkökulmasta.

Vaikka menin sinne tapaamaan kollegoja, matkan virallinen syy oli vuosittain pidettävä Day-luento. Se järjestetään yllättäen kuolleen opiskelijan muistolle uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta, koska se kiinnosti tätä edesmennyttä opiskelijaa. Kohderyhmänä ovat opiskelijat, vaikka kuulijoiden joukossa on myös vakiintuneita tutkijoita.

Jo ennen matkaa kävi niin, että Yle Puhe kiinnostui uskontotiedettä (ja muitakin tieteenaloja) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelevan Olavi Seppäsen ohjelmasta, jossa popularisoitaisiin uskontoa koskevaa tutkimusta. Homo Religiosuksen ensimmäinen jakso lähetettiin 23. lokakuuta 2018. Sattumoisin ensimmäisen jakson teemana oli James Bondin ikuinen paluu – modernin myytin jäljillä.

Juontaja Seppänen oli julkaissut kirjoituksen, joka käsitteli James Bondia myyttisenä hahmona ja hän oli kuullut omasta Bond-kiinnostuksestani, joten lähdin vieraaksi pilottijaksoon, jossa keskustelimme aiheesta. Sitten pilotista tuli ensimmäinen jakso.

Jostain syystä Bond on herättänyt mielenkiintoa. Moni tuttu, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut uskontotieteestä, on osoittanut poikkeuksellista kiinnostusta tähän aiheeseen. Myös jotkut uskontotieteilijät, jotka eivät sen kummemmin reagoi tutkimuksiini, ovat innostuneet kovasti juuri tästä aiheesta.

Alabaman yliopistossa pidetty luento lähti liikkeelle kolmesta huomiosta: Bondilla on roolinsa populaarikulttuurin teorioiden historiassa, uskontoa ei käsitellä Bondia koskevassa tutkimuksessa, uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksessa ei käsitellä Bondia.

Näistä rakentui Bond-elokuvien yksityiskohtainen luenta, jossa pääasiallisena väittämänä oli karkeasti yksinkertaistettuna, että elokuvien uskontokuvaukset tukevat ja kierrättävät ”lännen ja muun maailman” diskurssia, jossa uskonto asettuu ensisijaisesti ”muun maailman” eksoottiseksi ominaisuudeksi. Näin vahvistetaan ”lännen” ideaa ja ”lännen” kollektiivista identiteettiä ylempiarvoisena, rationaalisena ja kehittyneenä modernina toimijana. ”Länsi” ei kuitenkaan ole uskonnoton, vaan normatiivinen uskonnollisuus paikantuu siirtymäriitteihin ja ”kulttuurikristillisyyteen”.

Tällainen tarkastelu perustelee, miksi uskonnon ja populaarikulttuurin tarkastelu on kiinnostavaa kulttuurisesti vaikutusvaltaisten merkityssysteemien kannalta. Bond on tavallaan vain esimerkki jostain paljon yleisemmästä.

Tapahtuma myös videoitiin, joten se tulee nähtäväksi ja kuultavaksi jossain vaiheessa. Lisäksi muutamat paikallaolijat livetviittasivat, joten #day2018 -tunnisteella löytää Twitteristä kaikenlaista luentooni liittyvää kommentointia.

Vaikka kirjoitankin tässä Bondista, pitäisi kirjoittaa siitä, miten uskontotieteen opinnot voivat harjaannuttaa kaikenlaisiin suuntiin. Yksi niistä voi olla juuri se, mitä Olavi Seppänen tekee ohjelmassaan. Uusia uria aukovaa ja itsensä näköistä asiaohjelmaa radioon, joka avaa yhden populaarin ja verrattain viihteellisen ikkunan uskontotieteeseen ja ihmistieteisiin laajemminkin.

Ehkäpä seuraavaksi pitää viimeistellä se lähes valmis Bond-artikkeli, jotta ei jäädä pelkän popularisoinnin varaan. Sitä ennen en ainakaan täällä blogissani pähkäile Bondia uskontotieteen näkökulmasta sen syvemmin.

Homo Religiosus -ohjelman Bond-jakso löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4553731

Uskonnottomuudentutkijat Oslossa

Jostain syystä kaksi kesän matkoista suuntautui Osloon. Elokuun alussa kaupungissa järjestettiin pohjoismainen tapahtuma, joka kokosi yhteen uskontososiologeja. Vähän yli kuukautta myöhemmin pidettiin hyvin pienen porukan konferenssi Formatting Nonreligion.

Kun paikalla on alle 40 ihmistä, välttyy tunteelta siitä, että on hukkunut johonkin massaan, jossa ei ehdi näkemään ja tapaamaan ketään. Nyt vietimme pari päivää yhdessä rakennuksessa kuunnellen esitelmiä ja keskustellen. Vanhojen tuttujen ja uusien ihmisten tapaamisen lisäksi tapahtumassa oli itselleni kolme erityisen antoisaa asiaa.

Ensiksi esitelmien kirjo kattoi useita eri maita. Näin oli mahdollista kuulla alustuksia, jotka kohdentuivat esimerkiksi Kreikkaan, Belgiaan, Unkariin, Viroon, Slovakiaan, Englantiin, Skotlantiin, Norjaan, Romaniaan, Saksaan, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja Portugaliin. Lyhyistä esitelmistä ei ehkä muodostunut yhtä selkeää linjaa, koska lainsäädäntö, käytännöt ja perinteet vaihtelevat maasta toiseen. Selväksi kuitenkin tuli taas se, että esimerkiksi Euroopan tilanteiden ymmärtämiseksi on välttämätöntä tutustua alueellisiin ja valtiollisiin historioihin. Yleinen puhe ”eurooppalaisesta modernisaatiosta” kätkee väistämättä merkittävät alueelliset erot.

Toinen antoisa asia oli oma Suomea käsittelevä esitelmä. Löydösten esittely ja näkemysten testailu ei ainakaan herättänyt vastalauseita, vaan vahvisti sitä, että artikkelisuunnitelmassa ollaan oikeilla linjoilla.

Kolmas kohokohta oli pieni osa kanadalaisen Lori Beamanin esitelmästä. Lori käsitteli nipun tapauksia, joissa tiettyä symbolia tai käytäntöä on neuvoteltu ”uskonnollisesta” ”kulttuuriseksi”. Meillä näistä tunnetuin taitaa olla ”Lautsi case”, Italian krusifiksitapaus, jossa suomalaisen Soile Lautsin kanteen vuoksi kouluista piti poistaa krusifiksit ennen kuin päätös pyörrettiin korkeammalla taholla. Beaman käsitteli myös samankaltaista tuoreempaa tapausta Mouvement laïque québécois v Saguenay (City), josta voi lukea lisää vaikka Wikipediasta tai Beamanin artikkelista “The Inclusion of Nonreligion in Religion and Human Rights” (Beaman, Steele & Pringnitz, lehdessä Social Compass 1/2018). Suomessa Suvivirsi toimisi riittävän samankaltaisena esimerkkinä.

Beamanin vahvuus oli siinä, että hän esitti tapausten toistuvat piirteet: kristillinen konteksti, valittajat ovat tyypillisesti ateisteja (harvoissa tapauksissa juutalaisia), valittajat ignoroidaan aluksi, myöhemmin julkinen keskustelu räjähtää käsiin, siinä valittajat leimataan ylireagoijiksi tai mielenterveydeltään häilyviksi, päätökset ovat usein myönteisiä symbolin tai käytännön jatkumiselle, korostetaan ettei ketään pakoteta osallistumaan.

Neuvotteluissa useimpien uskonnollisena pitämä symboli tai käytäntö määrittyy ”kulttuuriperinnöksi”, ”perinteeksi”, ”perustaksi, johon ei voida koskea”, ”universaaliksi arvoksi”. On huomattavaa, että tulos voi olla samanaikaisesti jotain, mikä on puolustajien mielestä universaalia, kaikkien hyväksymää (risti edustaa universaaleja arvoja) sekä oleellinen osa juuri meidän paikallista kulttuuriperintöä.

Siinä missä esimerkiksi sosiologi Christian Joppke on pitänyt kristinuskon ”kulttuuristumista” esimerkkinä sekularismin voittokulusta, Beamanin kanssa olemme sillä kannalla, että kyse on tavasta, jolla kristillinen valtakulttuuri pitää kiinni hegemonisesta asemastaan. Siksi Beaman käsittelee näitä tapauksia usein uskonnonvapauden kehyksessä nimenomaan uskonnottomien oikeuksien kannalta.

Esitelmän kuuntelu ja keskustelu Beamanin kanssa inspiroi palaamaan muutama vuosi sitten kirjoitettuun suomalaista suvivirsikeskustelua käsittelevään artikkeliluonnokseen. Ehkä kuulette siitä joskus enemmän.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen

Aikaisemmassa kirjoituksessani käsittelin teosta Sosiaalisen median lyhyt historia, jossa lainattiin vuoden 2003 IT-viikkoa: ”Hieman yllättävänä pidetään uskonnollisia kysymyksiä käsittelevien [keskustelu]palstojen kohoamista suosituimpien joukkoon […] Suosituimmat keskustelupalstat vuonna 2003 ovat olleet Huuhaa, Maailman menoa, Suomalaiset julkkikset, Yleistä autoilusta ja Lestadiolaiset.” (s. 44.)

Jatketaan tästä. Nimittäin vanhoillislestadiolaisuus on ollut jo verrattain pitkään median, kokijoiden ja tutkijoiden kiinnostuksen kohde. Vuonna 2016 ilmestyi Maija-Leena Rovan toimittama Uskonsota keittiössä, jossa lähinnä entiset lestadiolaiset, ”kokemusasiantuntijat”, kertovat erkaantumistarinansa. Lisäksi toimittaja on koonnut perustietoa liikkeen toimintatavoista. Erkaantumiset ovat tapahtuneet eri aikaan: osa käsittelee 1960-lukua, osa viime vuosia.

Toimittaja luo itse katsauksen liikkeen historiaan ja toimintakulttuuriin, painottaen kirjan teeman mukaisesti ongelmallisia puolia.

Lestadiolaisuuden alku on 1840-luvussa, Lars Levi Laestadiuksen saarnatyössä. Liikkeestä on erkaantunut eri haaroja, mutta vanhoillislestadiolaisia on Suomessa noin 100 000. Liikkeen mukaan pelastusta ei ole sen ulkopuolella. Erityisesti 1970-luvulla liike oli julkisuudessa. Se suhtautui kielteisesti televisioon ja ”uskottomien” kanssa hengailuun. Se järjesti hoitokokouksia, joissa porukalla laitettiin liikkeen toimintaa epäilevät tai toimintaohjeista lipeävät ruotuun. Näihin aikoihin syntiä saattoi olla esimerkiksi se, ettei äänestänyt keskustapuoluetta.

Vanhoillislestadiolaista kulttuuria ovat määrittäneet vahvat sukupuoliroolit. Naisen oikea paikka on kodissa äitinä, vaimona tai kodinhoitajana. Tähän sopii se, että syntyvyyden säännöstely (ehkäisy ja abortti) on kiellettyä. Koulutus tekee naisista liikkeen joidenkin äänenpainojen mukaan ylpeitä ja esimerkiksi naispappeutta ei hyväksytä.

Toimintakulttuuria määrittää se, että asiat hoidetaan sisäpiirissä, ei viranomaisten kanssa. Ja kun asia saadaan johdon mielestä päätökseen, sitä ei enää sovi vatvoa. Liikkeen omat kielelliset ilmaisut merkkaavat rajan heidän ja ulkopuolisten välillä. Liikkeestä erkaantuneisiin saatetaan äärimmäisissä tapauksissa katkaista välit kokonaan. Rova muistuttaa, että nuoremmissa sukupolvissa saattaa olla vähän vapaamielisempiä asenteita.

Julkisuudessa itse liike on joutunut painostuksen kohteeksi, usein hyvästä syystä. 2000-luvun alussa hoitokokousten perinne ja viime vuosina erityisesti pedofiliatapaukset ovat puhututtaneet. Tällöin voi tulla myös ”siviiliuhreja”, eli liikkeessä verrattain tyytyväisenä olevat rivijäsenet tulevat kohdelluksi huonosti.

Mutta julkisuudella on toinenkin puolensa. Kuten Rova kirjoittaa, ”evankelis-luterilainen kirkko ja viranomaiset eivät voi enää piiloutua ’tietämättömyyden verhon’ taakse.” (s. 18.) Vanhoillislestadiolainen kulttuuri elää ongelmineen osana luterilaista kirkkoa, vaikka kirkon johto tai enemmistö ei sitä edustaisikaan. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan voi vaieta ongelmista ilman samanaikaista hiljaista hyväksymistä. Tässäkin luterilainen kirkko, ja varsinkin Kari Mäkinen arkkipiispan roolissaan, on ollut kannanotoissaan ympäripyöreä.

Lestadiolaisuuden suunnalta katsottuna kirkollinen yhteys on osa alkuperäistä opetusta: keskeishahmo Lars Levi Laestadius opetti, että kaikkien laitoskirkkojen sisällä on toiminut ja toimii edelleen pieni ydinseurakunta. Vanhoillislestadiolaiset pitävät tietenkin liikettään tällaisena aidon hengen säilyttäjänä väljähtäneen laitoskirkon sisällä.

Teoksessa näkyy hyvin internetin rooli erkaantumisprosesseissa ja liikkeen ongelmien julkistumisessa.

Heti alkusanoissa Rova toteaa verkkoympäristön merkityksen: ”Muun muassa internetin suljetut palstat tarjoavat siihen [vapaaseen mielipiteen lausumiseen] oivan foorumin. […] Kun on avannut tuskaisan sydämensä suljetulla internet- foorumilla ja saanut siellä tukea vertaisiltaan, on helppo jatkaa avautumistaan muissakin medioissa.” (s. 13.)

Tosin kirjoittaja itse on erkaantunut liikkeestä jo 50 vuotta sitten. Siinä kiteytyy yksi silmiinpistävä seikka: useimmat kirjoittajat ovat erkaantuneet liikkeestä parikymppisenä tai myöhäisteininä. Tämä yhdistää kirjoittajia, mutta moni korostaa internetin merkitystä prosessissa.

Vuokko Ilola kirjoittaa: ”syksyllä 2006 löysin netistä keskustelupalstan, jossa aiheena oli vanhoillislestadiolaisuus. Kun aloin lukea kirjoituksia, minulle valkeni suureksi yllätyksekseni, etten ollutkaan yksin ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Se havainto helpotti. […] Tässä vaiheessa prosessini lähti rytinällä eteenpäin, ja kävin sitä läpi julkisesti, ensin nimimerkin takaa mutta myöhemmin ihan omalla nimelläni eri keskustelupalstoilla.”

Yleensä – ja myös Vuokko Ilolan tapauksessa – netti ei yksi riitä. Tarvitaan ihmisiä ja kohtaamisia, rohkaisua ja esimerkkejä, jotta erkaantuminen tapahtuu. Moni mainitsee Uskonnon uhrien tuki UUT ry:n tukena, joka on auttanut jäsentämään ja käsittelemään menneitä kokemuksiaan. Keskustelupalstat ja esimerkiksi Facebook eivät ole erkaantumisen syy vaan ne toimivat sen tukena.

Yksi merkittävimmistä tarinoista esiin piirtyvistä seikoista on se, että suurin osa kirjoittajista ei ole erkaantunut vanhoillislestadiolaisuudesta uskonnottomuuteen. Enin osa on luterilaisen kirkon jäseniä. Kukaan ei nimitä itseään ateistiksi. Jokunen sanoo, ettei ole kirkon jäsen, eikä koe voivansa liittyä mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. Mutta silloinkin saatetaan korostaa, että kumppani on. Yksi kirjoittajista on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. En tiedä, kuinka edustava otos on, mutta se muistuttaa, ettei yhden uskonnollisen liikkeen jättäminen tarkoita automaattisesti uskonnottomuutta.

Vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen on näiden todistusten perusteella harvoin uskonkriisi. Nämä ihmiset eivät ole välttämättä koskaan uskoneet Jumalan olemassaoloon. Osa ei ole koskaan luopunut jumalauskosta. Kyse on kriisistä, jossa ei voida elää täyttä elämää siinä yhteisössä, jossa on kasvanut. Erkaantuneille se on ollut yhteisö, joka on kontrolloinut koko elämää sukupuolielämästä harrastuksiin ja koulutuksesta poliittisiin preferensseihin.

Moni nostaa esiin ”kulttuurikäpin”. Kun liike ei suosi musiikin kuuntelua, elokuvien katselua, kirjojen lukemista, kilpaurheilua sekä kieltää television katsomisen, syntyy kulttuurikäppi suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Tästä moni kirjoittaja on kärsinyt.

Lieneekö syynä liikkeen kokonaisvaltaisuus, että monille kirjoittajille helpointa tuntuu olla muiden liikkeestä erkaantuneiden seurassa. Ainakin he jakavat jotain, mitä liikettä tuntemattomilla ei ole. Moni kokee myös arkuutta ja alemmuudentunnetta suhteessa ympäröivän kulttuurin jäseniin, josta yllä mainittu kulttuurikäppi on vain yksi tekijä.

Teoksen lopussa Janne Villa summaa kirjoittajien mainitsemia psyykkisiä ulottuvuuksia ja Elina Pirjatanniemi pohtii liikkeen toimintaa oikeusnäkökulmasta.

Tämän teoksen perään luin Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen teoksen Lars Levi Laestadius: Yksi mies, seitsemän elämää (2011). Puuttumatta teoksen Laestadiusta romantisoiviin yksityiskohtiin, se muistuttaa, miten uskonnolliset johtajat ovat usein olleet hyvin erilaisia persoonia verrattuna siihen, millaiseksi seuraajat sen myöhemmin muuttavat. Laestadius oli toki jyrkkä ja tulikivenkatkuinen saarnaaja, mutta samalla hän oli yhdenlainen kosmopoliitti.

Monikasvoinen sekularismi

Sekularismin käsite on ainakin yhdessä suhteessa ihan tavallinen: sitä käytetään yhteiskunnallisessa keskustelussa sujuvasti, mutta vain harvoin pysähdytään miettimään, mitä sillä oikein tarkoitetaan. Vai tarkoitetaanko mitään?

Syksyllä 2013 ostin eräästä konferenssista kustantajan tarjoamaan erikoishintaan Anders Berg-Sørensenin toimittaman teoksen Contesting Secularism (2013).  Se odotteli pitkään hyllyssä lukuvuoroaan. Nyt kävin sen läpi.

Olin kiinnostunut teoksesta jo siksi, että osallistuin vuonna 2007 Kööpenhaminassa järjestettyyn seminaariin, jonka muutamien pääpuhujien alustukset muodostavat kirjan rungon. Sen lisäksi mukana on muutama muu teksti. Yhteensä teoksessa on yhdeksän artikkelia ja toimittajan onnistunut johdanto.

Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäinen on normatiivinen ja toinen empiirinen tai deskriptiivinen. Ensimmäisessä osassa pohditaan, millainen sekularismi olisi toimivin vai tarvitaanko mitään. Toisessa osassa on enemmän tapaustutkimuksia siitä, millaista sekularismi on käytännössä eri maissa.

Ensimmäisessä osassa Rajeev Bhargava puolustaa intialaisen sekularismin mallia samaan tapaan kuin livenä vuonna 2007. Veit Baader kritisoi kaikkia sekularismin malleja ehdottaen, että liberaalin demokratian puolustus on riittävä. Molemmat kuitenkin käyttävät uskonnon ja sekulaarin käsitteitä analyyttisesti eivätkä varsinaisesti problematisoi tai analysoi niitä.

Tariq Modood puolustaa maltillista sekularismia, jonka oudon yksipuolisena tavoitteena on suojella muslimeja. Tästä syystä hän ei problematisoi uskonnon käsitettä ja sen rajoja: kun esimerkiksi Englannilla on vihdoin lakeja, jotka suojelevat ”uskontoja” tai käytäntöjä ”uskonnollisin” perustein, muslimit ovat sen sisällä. Modoodin normatiivinen ”maltillinen sekularismi” saattaisi näyttää hyvin toisenlaiselta, jos hänen lähtökohtana olisi suojella vaikkapa pakanaryhmittymiä.

Osion päättää laajalti luettu Rosi Bradottin artikkeli post-sekulaarista henkisyydestä. Teksti on inspiroinut monia, mutta itse en pidä tätä yleensä niin briljantin Braidottin vahvimpana osaamisalueena. Jo termi post-sekulaari saa niin monia attribuutteja, että on vaikea tietää, mitä Braidotti itse sillä tarkoittaa.

Empiirisessä osiossa Rogers M. Smith käsittelee Yhdysvaltoja ja esittää listaamalla tolkuttoman määrän lakitapauksia, että vaikka uusi kristillinen oikeisto on saanut voittoja, voitot ovat pieniä. Siksi niiden menestyksestä ei tarvitse kantaa huolta.

Linda Woodhead tarkastelee Isoa-Britanniaa ja ehdottaa, ettei maa ole uskonnollinen eikä sekulaari. Hänen tilastoaineistoille rakentuva kuvauksensa on uskottava. Se sopii pääosin myös Suomeen. Woodhead lopettaa artikkelinsa normatiivisiin väittämiin. Siinä hän puolustaa (Tariq Modoodin tavoin) nykyistä mallia, jossa Church of England on ”jäänteenomainen”, joskin kulttuurisesti ja lain suojassa etuoikeutettu ”established” kirkko, eräänlainen valtiokirkko – siis samoin kuin Suomessa, joskin yksityiskohdiltaan poikkeavalla tavalla.

John R. Bowenin kohteena on Ranska. Hän osoittaa, että ranskalainen sekularismi on aivan muuta kuin mitä julkisuudessa usein kuvitellaan. Ensiksi hän näyttää, miten la laïcité -periaatetta ei sellaisenaan ole olemassa yhtenäisenä ideaalina ja käsitteenä, on vain tilannekohtaisia ja ristiriitaisiakin tulkintoja ja kompromisseja siitä, mitä se käytännössä on. Toiseksi Bowen tuo esiin niitä tapoja, joilla Ranskan valtio kontrolloi ja tukee uskonnollisia yhteisöjä ja käytäntöjä ja joilla yhteisöt itse voivat kiertää joitakin tiukkoja säädöksiä. Esimerkiksi Suomeen verrattuna Ranska on joiltain osin vähemmän tai ei ainakaan enemmän sekulaari valtio: se tukee aktiivisesti uskonnollisia kouluja, rahoittaa sunnuntaisen jumalanpalveluksen televisiointia ja maksaa uskonnollisten spesialistien toiminnan sairaaloissa, vankiloissa, armeijassa ja lentokentillä.

Shakman Hurd käsittelee Turkin ja Iranin tilanteita. Turkin osalta hän esittää, että islamilainen poliittinen identifikaatio ei ole paluuta vakiintuneeseen islamilaiseen perinteeseen, vaan yhdenlaista neuvottelua suhteessa Kemalismin perinteeseen. Turkkia pidetään sekulaarina muslimienemmistöisenä valtiona, mutta taas kerran ”sekulaari” kuvaa vajavaisesti käytäntöjä: esimerkiksi Turkin valtio kontrolloi moskeijoja ja työllistää niiden imaamit sekä erittelee ne islamin suunnat, joita se tukee ja joita ei. Iranin vallankumousta Hurd kuvaa yritykseksi kääntää vallitseva valtiojohtoinen sekularismi tarkoittaen, ettei se ollut vain paluuta islamiin, vaan osa modernia politiikkaa.

Teoksen päättävässä tekstissä Thomas Blom Hansen pohtii Intian kontekstissa, miten sekularismia koskeva keskustelu sopii huonosti yhteen sen kanssa, että monet uskonnolliset ja poliittiset kiistat liittyvät voimakkaisiin tunteisiin. Toisin sanoen hän pyrkii tuomaan intohimon ja tunteet osaksi sekularismia koskevaa teoretisointia.

Yksi erikoinen puoli kirjassa on se, että iso osa materiaalista on julkaistu aikaisemmin. Bhargavan teksti on laitettu kasaan kahdesta ennestään julkaistusta artikkelista. Baderin teksti on lyhennelmä hänen kirjansa yhdestä luvusta, Modoodin teksti on julkaistu kahdessakin paikassa ennen tätä, Braidottin kirjoitus on aikaisemmin julkaistu sellaisenaan sekä tiivistetysti hänen The Posthuman -kirjassaan, John Bowenin tekstin sisältö on pääosin tuttua hänen Why the French Don’t Like Headscarves -kirjasta ja Elizabeth Shakman Hurdin artikkeli on julkaistu kirjassa The Politics of Secularism in International Relations. Jos on lukenut nämä teokset, ei Contesting Secularism tarjoa lukijalle kuin pari uutta tekstiä.

Hyvin toisenlaisen näkökulman sekularismiin tarjoaa Timothy Fitzgeraldin teos Religion and Politics in International Relations (2011), sillä siinä hylätään kaikki analyyttiset erottelut uskonnon ja sekulaarin välillä ja analysoidaan kansainvälisen politiikan tutkijoiden tekemiä erotteluja. Yhtenä kohteena on tähänkin kirjaan kirjoittanut Hurd. Contesting Secularism sisältää kiinnostavia lukuja, mutta se olisi vahvempi, jos siinä otettaisiin huomioon Fitzgeraldin kritiikki.

Contesting Secularism on julkaistu samassa Ashgaten sarjassa kuin yhteiskirjoittamani Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (2013). Siihen nähden on varsin osuvaa, että myös kirjassamme on luku, jossa käsitellään sekularismin käsitteen käyttöä ja ymmärrystapaa brittimediassa. Oma tulkintani tiivistyy huomioon, jonka mukaan brittimediassa sekularismi on ulkomailla toivottu asia mutta kotimaassa ahdas ja aggressiivinen. Ulkomailla se suojelee islamilta, juutalaisuudelta ja hindulaisuudelta, mutta kotimaassa sen nähdään estävän ”normaali” kristillinen elämänmeno. Termin erittely tarjoaa lisätodisteen, jonka mukaan brittimediassa puolustetaan tietynlaista, Church of England -tyyppistä kristinuskoa. Media ei siis ole puhtaasti eikä edes yleisesti ottaen uskonnonvastainen, mutta se erottelee erilaisia uskontoja ja uskonnon muotoja rakentaen hierarkioita niiden välille.

David Cameron ja kristinusko

Brittipolitiikan johtoajatus suhteessa uskontoon on ollut 2000-luvun alkupuolella ”We don’t do God”. Näin Tony Blairin neuvonantaja Alastair Campbell totesi vuonna 2003 haastattelijalle, kun toimittaja kysyi silloiselta pääministeriltä uskonnosta. Ajat ovat muuttuneet.

Pääministerikautensa jälkeen Blair kääntyi katolilaiseksi ja perusti Tony Blair Faith Foundationin, jonka toiminta perustuu uskontojenvälisyydelle, tarkoituksenaan edistää uskontojen yhteiseloa ja ehkäistä uskonnollisten ääri-ilmiöiden kehittymistä. Säätiö tukee taloudellisesti uskonnollisia yhteisöjä ja järjestöjä.

Blairin jälkeen pääministerinä oli työväenpuolueen Gordon Brown, joka ei jää historian kirjoihin uskontoja koskevien kannanottojensa vuoksi. Hänen seuraajansa, konservatiivien johtaja, pääministeri David Cameron on viime aikoina antanut pariin otteeseen poikkeuksellisia lausuntoja.

Jo hänen puoluetoverinsa Sayeeda Warsi totesi sekä syksyllä 2010 että vuoden 2012 alussa, että konservatiivien johtama koalitiohallitus ”does God”, mutta musliminaisena hänen kommenttinsa ovat vähemmän yllättäviä kuin Cameronin viimeisimmät puheet.

Kristillisille johtajille pidetyssä puheessa huhtikuun 2014 alussa Cameron totesi, että Jeesus keksi ”suuren yhteiskunnan” 2000 vuotta sitten. Näin luodaan tarina, jossa Jeesuksen teot ovat ikään kuin tukemassa konservatiivien ”suuren yhteiskunnan” politiikkaa, jossa valtion menoja pyritään supistamaan jakamalla työt ne halvemmalle tekeville kansalaisjärjestöille. En tiedä, mikä Jeesus tämän keksi, mutta tuskin se, jota Raamatussa kuvataan.

Lisäksi Cameron esitti, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä maailmassa. Aika hurja väite, vaikka moni kristitty elää vaikeassa tilanteessa juuri siksi, että on kristitty. Mutta ei Britanniassa. Cameronin lausahdus asettuu kuitenkin kansalliseen kontekstiin tavalla, joka on hyvin toinen kuin jos puhe olisi pidetty vaikkapa Pakistanissa. Britanniassa on jo muutaman vuoden ajan ollut mediajulkisuudessa vahva diskurssi, jossa kristityt kuvataan vainotuksi ryhmäksi Briteissä. Pääsiäispuheessaan Cameron jatkoi aiheesta esittämällä, että pääsiäisenä on syytä miettiä mitä (hyvää) kristinusko tuo Britannialle.

Vuonna 2009 Cameron totesi Songs of Praise -ohjelmassa, että ”uskon Jumalaan ja olen kristitty ja palvon – en niin usein kuin pitäisi – mutta käyn kirkossa.” Vuoden 2010 vaalien alla Cameron totesi hyvin varovaisesti, että uskonto on hänelle kuin maaginen radiokanava, joka suhisee taustalla – välillä hiljaa, välillä vähän äänekkäämmin.

Kommenttien vaihtelevat painotukset selittyvät luultavasti asiayhteydestä. Kristillisille piireille kohdennetuissa puheissa Cameron painottaa kristillisyyttään, kun taas toisissa yhteyksissä hän ottaa hieman etäisemmän – mutta kuitenkin myönteisen – asenteen.

Silti aikaisemmista kommenteista on jäänyt ainakin itselleni mielikuva, ettei kristinusko ole Cameronille tärkeä, ei ainakaan pääministerin roolissa ja julkisissa kannanotoissa, mutta hän suhtautuu myönteisesti siihen. Tuoreemmat kommentit ovat varsin selvästi kristillisiä ikään kuin hän olisi ostanut evankelikaalisten ja konservatiivisten kristittyjen lietsoman sanoman siitä, että kristittyjä vainotaan ja marginalisoidaan Britanniassa.

Epäselväksi jää, miksi Cameron ei puhunut kristittyjen vainoista tai marginalisoitumisesta silloin, kun keskustelu käynnistyi Briteissä juuri ennen vuoden 2010 vaaleja. Niin ikään jää epäselväksi, miksi hän juuri nyt pitää tärkeänä tuoda näkemys esiin.

Cameron on todennut aikaisemmin, että uskonnollisten johtajien tulisi nousta vastustamaan ”aggressiivista sekularisaatiota”. Tuolloin yksi näkyvimmistä ”kristinuskon marginalisoitumisesta” puhuneen (evankelikaalisen ja konservatiivisen) Lordi Careyn kanta oli kriittinen. Hänen mukaansa Cameronin hallitus itse marginalisoi kristittyjä. Outo vyyhti, etenkin kun Carey ja Cameron vuosimallia 2014 puhuvat samaa kieltä.

Uusmedia, massamedia ja uskonnollisuuden muutos

Kuinka uskonnolliset ryhmät käyttävät sosiaalista mediaa ja miten nämä kietoutuvat perinteiseen valtamediaan? Tämä on vain yksi monista kysymyksistä, joita käsitellään vuoden 2013 lopulla ilmestyneessä teoksessa Social Media and Religious Change (de Gruyter).

Teoksen ovat toimittaneet Marie Gillespie, David Herbert ja Anita Greenhill. Sen juuret ovat konferenssissa, jonka järjestimme Lontoon Camden Townissa kesällä 2010, ajankohtana, jolloin sattui olemaan lähes 30 astetta lämmintä. Itse seminaarihuoneessa oli viileämpää, mutta muistan edelleen hyvin, miten absurdia tuollaisessa helteessä oli astua tauolla keskelle Camden Townin ihmisvilskettä, juuri niille hoodeille, jonne oli kymmenen vuotta sitten pakko päästä jokaisella Lontoon lomalla.

Kirjan tekemiseen on osallistunut tunnettuja aihepiirin tuntijoita (toimittajien lisäksi esimerkiksi Gordon Lynch ja Heidi Campbell) sekä muutamia nuorempia tutkijoita. Teoksessa käsitellään teoreettisten kysymysten lisäksi esimerkiksi BBC:n televisiosarjoja, islamilaisia marttyyrivideoita, juutalaisuutta facebookissa, evankelikaalista kristillisyyttä YouTubessa ja bahai´den nettikäyttöä.

Teokseen päätyi myös yksi Leedsin projektimme teksteistä, ”Christianity, Secularism and Religious Diversity in the British Media” (Knott, Poole & Taira).

Artikkelimme ei käsittele ensisijaisesti ”somea”, kuten eivät kaikki muutkaan tekstit, joten siinä mielessä se ei täysin istu teoksen otsikkoon. Toisaalta mikä tahansa media on ”sosiaalinen” ja median sosiaalisuutta voidaan pohtia myös ”somen” ulkopuolella.

Itselleni olennaista yhteisartikkelissamme oli kattaa vielä yksi alue, joka ei saanut riittävästi tilaa projektiin perustuvassa kirjassamme, ainakaan juuri haluamallani tavalla. Artikkelin lähtökohtana on Paul Wellerin huomio Britanniasta ”kristillisenä, sekulaarina ja uskonnollisesti monimuotoisena” maana.

Esitämme, että juuri nämä muodostavat kolme pilaria, joiden varaan myös uskontoa koskevat julkiset keskustelut paaluttuvat. Siksi artikkelissamme osoitetaan ensiksi, miten kolme pilaria näkyvät määrällisenä muutoksena median uskontokäsittelyssä. Toiseksi esitetään, että ne jäsentävät median uskontouutisoinnin ja -debattien näkökulmia. Esimerkkeinä on hollantilaista kansanedustajaa Geert Wildersiä koskeva uutisointi ja paavi Benedictuksen vierailu Britanniaan.

Käsittelemme Wildersiä ja paavia myös kirjassamme Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, mutta tässä yhteydessä ne asettuvat haluamallani tavalla yhden viitekehykseen sisään. Siksi tämä artikkeli ei ole puhtaasti kirjasta löytyvän toistoa, vaan puolustaa paikkaansa erillisenä tekstinä.

Tekstimme on kirjoitettu tasapuolisesti yhdessä. Oma kontribuutioni on ensisijaisesti paavin vierailua koskevassa osuudessa, mutta toisaalta tekstin rakenne on sataprosenttisesti minun jäsennys.

Kokonaisuutena teos tarjoilee toimittajien perusteellisen johdannon lisäksi 10 artikkelia, jotka hahmottelevat uskonnon ja median (erityisesti uusmedian) suhteita. Sellaisena se täydentää nopeasti kasvavaa tutkimusaluetta ja muutamat tekstit ovat aihepiiristä kiinnostuneille välttämätöntä lukemistoa. Suoranaista yhtä teesiä tai vastausta teos ei tarjoa.

Kustantajan hinnat ovat sellaisia, että teoksia ostavat lähinnä kirjastot, mutta sitähän varten kirjastot ovat, että sieltä voi lainata kirjoja, jotka ovat liian kalliita ostettavaksi. 

Linkki kustantajan sivulle:

http://www.degruyter.com/view/product/179827

Mikä on paavi miehiään?

Kun olin tutkijana Leedsin yliopistossa, tarkastelin yhtenä osana projektia, miten media käsittelee paavin vierailua britteihin syksyllä 2010. Valmisteluksi luin muutaman Ratzingeria käsittelevän kirjan. Kun hän luopui tehtävästään, paaviksi tuli keväällä 2013 Jorge Mario Bergoglio. Ymmärrettävästi markkinoille tuli nopeasti häntä käsittelevää kirjallisuutta.

En ollut keväällä erityisen aktiivinen etsimään tietoa siitä, millainen menneisyys uudella paavilla on. En myöskään ole juuri nyt tekemässä mitään tutkimusta paavi Franciscukseen liittyen. Kuitenkin kiinnostuin häntä käsittelevästä kirjasta, lähinnä siksi, että Ottawan lentokentällä yritin päästä eroon viimeisistä taskuun jääneistä Kanadan dollareista.

Paul Vallelyn Pope Francis: Untying the Knots sisältää kiinnostavaa informaatiota ensimmäisestä etelä-amerikkalaisesta paavista ja ensimmäisestä, joka otti nimekseen Franciscus. Heti ensimmäinen luku muistuttaa, miten lähellä Bergoglio oli tulla paaviksi jo edellisellä kierroksella. Hän oli Ratzingerin ainoa todellinen haastaja, mutta tilannetta vaikeutti kampanja, jossa Bergogliota syytettiin yhteistyöstä Argentiinan sotilasjuntan kanssa.

Bergoglion valinta paaviksi käsitellään vasta kirjan loppupuolella. Siinä olennaista on, miten suuri yllätys hänen valintansa monille oli, vaikka hän oli selkein haastaja edellisellä kerralla. Tilanteeseen vaikutti merkittävästi se, ettei italialaiset kardinaalit – jotka muodostavat ison osan äänestyskelpoisista – päässeet yksimielisyyteen omasta suosikistaan. Lisäksi oli paine saada paavi Euroopan ulkopuolelta, mieluusti Latinalaisesta Amerikasta, ja vieläpä sellainen, joka ei ole tehnyt pitkää uraa Roomassa.

Toinen luku on  korostaa, miten Bergoglion suhde kansanomaiseen uskonnollisuuteen on huomattavasti Ratzingeria myönteisempi. Argentiinaan tutustuneena ja maassa matkanneena tiedän, että katolinen kirkko on ottanut sallivamman asenteen kaikenlaiseen – katoliseen ja sen rajamaille sijoittuvaan – kansanomaiseen uskonnollisuuteen osittain siksi, että se kamppailee evankelikaalisen protestanttisuuden nousua vastaan. Vallelyn mukaan Bergogliolla on ollut suuri rooli tässä prosessissa.

Vallely ottaa esimerkkejä kansanomaisesta uskonnollisuudesta ja keskeisimmät ovat juuri niitä, joihin tutustuin itse Argentiinassa. Kävin Lujanin pikkukaupungissa katsomassa neitsyen ihmeen kunniaksi pystytettyä kirkkoa. Näin kymmeniä Difunta Correalle pystytettyjä tienvarsipyhäköitä, vertailin niitä ja tarkastelin niistä löytyviä esineitä. Kuvasin muutamia Gauchito Gilin tarinasta muistuttavia tienvarsipyhäköitä. Näistä ensimmäinen on osa kansanomaista mutta käytännössä täysin hyväksyttyä katolilaisuutta, toinen lähempänä nationalismia (sekoittuen hieman Maria-kultteihin) ja kolmas melko etäällä katolilaisuudesta (tarina paikallisesta Robin Hood -shamaanista).

Kolmas luku käsittelee paavin jesuiitta-taustaa muistuttaen, että heidän parissaan häneen suhtaudutaan ristiriitaisesti. Luku valottaa myös Argentiinan katolisen kirkon ja paavin poliittisia kiemuroita. Mediassa uuteen paaviin on suhtauduttu myönteisesti. On tavallaan haluttu löytää väkisin liberaali paavi edellisen kontrastiksi. Ihan näin yksioikoinen asia ei kuitenkaan ole. Paavina Bergoglio on ollut jo nyt radikaali, jos katsotaan paavillisia menettelytapoja, erityisesti rituaaleja. Liberaali hän ei kuitenkaan ole edes Vallelyn mukaan.

Paavia on kutsuttu köyhien asialla olevaksi ”slummien piispaksi”, mutta tällöin on myös hyvä muistaa, että kyse on katolisesta sosiaalietiikasta. Esimerkiksi Bergoglion suhde vapautuksen teologiaan on ollut varsin ristiriitaista ja varhaisvaiheessa pääosin kielteistä. Bergoglio oli nuorena hetken kiinnostunut kommunismista, mutta kun vasemmistosta tuli kirkkokriittinen, hänestä tuli peronisti, jossa kirkko oli osa autoritaarista kansallista ykseyttä. Peronismi ylittää perinteisen poliittisen akselin, mutta moni kommentaattori sijoittaa Bergoglion mieluummin oikealle kuin vasemmalle peronistien keskuudessa. Hän toimi myös oikeistolais-nationalistisen Guardia de Hierron henkisenä neuvonantajana. Jopa köyhien asioista kriitikot toteavat, että Bergoglio on kiinnittänyt enemmän huomiota köyhyyden seurausten pehmentämiseen kuin syiden kitkemiseen. Paavina Bergoglio on tosin esittänyt huomattavasti myönteisempiä kommentteja vapautuksen teologiasta.

Vallely toteaa, että osa Bergoglioon kohdistuvasta rajustakin kritiikistä on liioittelua. Pinnallinen mediahuomio siitä, että Bergoglio välttää tuhlailua ja pröystäilyä pitää paikkansa myös tämän kirjan perusteella, toisin kuin mielikuva erityisen liberaalista paavista.

Teos ei ole puhdas uuden paavin ylistys, eikä missään tapauksessa mustamaalaukseen pyrkivä kirja. Se on verrattain monipuolinen valotus, joka toimii johdantona Bergoglion elämään, ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Vallely luo kuvan ihmisestä, jonka suurimmat mustat hetket ovat kaukana menneisyydessä. Tämän tosin rikkoo se kiusallinen tosiasia, että vuonna 2010 Bergoglio kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä, jossa muinaista Argentiinan sotilashallintoa syytettiin rikoksista ihmiskuntaa vastaan.

Suomessa paavit eivät herätä valtavaa kiinnostusta. Lähinnä ihmiset haluavat tietää, onko uusi paavi konservatiivi vai seksuaalivähemmistöjä puolustava liberaali. Tärkeä kysymys tämäkin, mutta ei suinkaan ainoa.

Islam, hallinta ja turvallisuus

Lokakuun puolivälissä ilmestyi Eetos-yhdistykseltä kirja Islam, hallinta ja turvallisuus. Siinä on mukana myös artikkelini, jonka otsikko on ”Vähemmistöuskontojen hallinta Ison-Britannian suuressa yhteiskunnassa”.

Tuomas Martikaisen ja Marja Tiilikaisen toimittama Islam, hallinta ja turvallisuus on avaus suomenkieliseen islamin hallinnan ja turvallistamisen kysymyksiin. Tapaustutkimusten painopiste on Suomessa, mutta luvuissa käsitellään myös muita maita, esimerkiksi Ranskaa, Isoa-Britanniaa ja Somaliaa.

Teoksen luvuissa painotetaan ympäröivän yhteiskunnan, lainsäädännön, julkisen keskustelun ja muiden tekijöiden vaikutusta muslimeihin ja heidän yhteisöihinsä eri temaattisista näkökulmista. Kirjoittajat analysoivat muun muassa islamiin liitettyjä käytös- ja sukupuolinormeja, kulttuurista toiseutta, terrorismia, muslimien hallintatapoja, valtion roolia tässä hallinnassa ja uskonnon asemaa muslimiyhteisöjen edustuksessa.

Oma tekstini on eräänlainen kylkiäinen tai sivujuonne tutkimustyöstä, jota tein Englannissa Leedsin yliopistossa. Samanaikaisesti tutustuin siihen, miten uskonto oli osa konservatiivipuolueen menestyksekästä vaaliteemaa, ”Big Societyä”, keväällä 2010 – ja myös sen jälkeen hallitustyössä.

Luvussani pohdin erityisesti, miten uskonnollinen monimuotoisuus ja diversiteetti otetaan haltuun suuren yhteiskunnan ajatuksessa. Vaikka siinä säilyy kristillisten valtakirkkojen hallitseva asema, se ottaa mukaan ne vähemmistöuskonnot, jotka sopeutuvat paikkaamaan valtion julkisten menojen leikkauksista aiheutuvia aukkopaikkoja edullisesti tai jopa ilmaiseksi. Tätä kuviota havainnollistan ensisijaisesti mediakeskustelujen avulla, mutta osallistuin myös erilaisiin tapahtumiin, joissa tutkijat ja kansalaisjärjestöjen edustajat pohtivat aihetta ruohonjuuritasolla.

Nykyään uusien tietokirjojen hinta on usein yli 35 euroa. Tämä selittyy pitkälti sillä, että suurilla tietokirjojen kustantajilla on työntekijöitä, joille maksetaan palkkaa säännöllisesti. Toinen tekijä on kirjamyynnin lievä lasku. Voittoa tavoittelemattomana yleishyödyllisenä yhdistyksenä Eetos kykenee kuitenkin nykyisessä tilanteessa pitämään alhaisempia hintoja. Juuri ilmestyneen teoksen hinta on huokea: 20 euroa (ja yhdistyksen jäsenille 10 euroa).  

http://eetos.org/