Studioalbumit 33: Throwing Muses

Jos Pixies on sinulle maailman tärkein bändi, olet kuullut yhtyeestä Throwing Muses. Näin on myös minun kohdallani, mutta kun vuoden 2013 marraskuun Uncut julkaisi yhtyettä käsittelevän jutun, ymmärsin, etten ole kuullut niiden kaikkia levyjä. Asiaan oli tehtävä muutos.

Joskus 1990-luvulla kuuntelin kaikkia mahdollisia Pixiesin sukulaissieluja edes vähän. Linkki Throwing Musesiin oli musiikillisen hengenheimolaisuuden lisäksi seuraava: Tanya Donelly soitti kitaraa myös Pixiesin basistin Kim Dealin bändissä Breeders, sen ensimmäisellä levyllä Pod, joka ilmestyi vuonna 1990.

Muistaakseni ensimmäinen Throwing Muses -tuotos, jonka kuulin kokonaisuudessaan  oli University (1995). Tuohon aikaan yhtye innosti verrattain vähän, vaikka suhtautumiseni olikin myötämielistä. Kuuntelu jäi lainalevyjen ja c-kasettien varaan. Siihen aikaan markkinoilla oli myös yhtyeen kantavien hahmojen muita tuotoksia. Kuuntelin laulaja-kitaristi Kristin Hershin sooloja, samoin kuin toisen laulaja-kitaristi Donellyn Belly-yhtyettä.

Nyt hyllyssä on pari Throwing Musesin albumia. Ostokset on tehty edulliseen hintaan myöhään 2000-luvun puolella. Täytyi kokeilla, muuttaako studioalbumien kuuntelu ostokäyttäytymiseni tai myönteisen mutta kädenlämpöisen suhtautumiseni bändiin.

Throwing Muses (1986) on rosoisen punk mutta myös melodisen herkkä teos, joka antoi odottaa paljon tulevaisuudelta. Sen tuottaja on Pixies-yhteyksistä tuttu Gil Norton. Albumi kuulostaa heti paremmalta kuin bändin 1990-luvun tuotanto, vaikka soundimaailma onkin hyvin hiomaton. Erityisesti ”Hate my way” ja Donellyn ainoa sävellys ”Green” ovat albumin huippuhetkiä, mutta aivan napakymppinä en kokonaisuutta pidä. Biisimateriaali voisi olla vahvempaa.

House Tornado (1988), toisin kuin debyytti, ei pääse yllättämään tuoreudellaan. Se on hyvin samankaltainen albumi, joskin asteen seesteisempi. Koska olen junakompin ystävä, ”Marriage tree” iskee välittömästi ja levyn päättävä ”Walking in the dark” kuuluu parhaimmistoon.

Hunkpapa (1989) ei vie yhtyeen tarinaa eteenpäin. Se on peruslevy, mutta kahta edeltäjäänsä heikompi. Bändi ei tee vieläkään hittejä, ellei sellaiseksi lasketa kappaletta ”Dizzy”, jossa on valtavirtaisen pophitin hakua. Jos kuitenkin pidetään mielessä, että Pixies julkaisi samana vuonna Doolittlen, ei Hunkpapasta jaksa kirjoittaa tämän enempää.

The Real Ramona (1991) on suorempi ja sikäli myös helpompi levy. Edelleenkään bändi ei vakuuta täydellisten pophittien säveltäjänä, mutta muuten kesäisen kevyt ja kaunis meninki sävyttää teosta. Donelly on Hershiä todennäköisempi melodiahakuisten biisien tekijä, ja tällä levyllä Donellyn säveltämät ”Not too soon” ja ”Honeyhead” tarttuvat ensiksi. Myös Hershin sävelkynä on askeleen aikaisempaa popimpi, kuten erittäin onnistunut ”Graffiti” osoittaa. Se on hyvä ehdokas bändin parhaaksi biisiksi.

Red Heaven (1992) menestyi kaupallisesti paremmin kuin yksikään aikaisemmista yhtyeen levyistä. Tässä vaiheessa Donelly oli poistunut riveistä ja perustanut oman bändinsä Bellyn, vetäen mukaansa basisti Fred Abongin. Levyn erikoisuutena on kolme noin minuutin mittaista kappaletta normaalien kolmeminuuttisten joukossa. Sisällöllisesti albumi on melko ontto. Sitä ei pelasta edes Bob Mouldin vierailu kappaleella ”Dio”, mutta sitä seuraava ”Dirty water” nostaa punataivaan likavedenpinnan yläpuolelle.

University (1995) ilmestyi aikana, jolloin kuuntelin yhtyettä. ”Bright yellow gun” oli jonkinlainen hitti, joka saattoi soida kotistereoiden c-kasetin lisäksi jopa Turun Appelsiinin tai Tampereen Yo-talon indiediskoissa. Albumi oli hieman edeltäjäänsä menestyneempi ainakin brittilistoilla. Itse ostin levyn vasta vuonna 2012 levymessuilta Saksasta kolme euron hintaan. Parasta albumilla eivät ole biisit vaan nyppivä basso. Hitin lisäksi esimerkiksi ”Shimmer” on erittäin kiva popkappale, nyppivine bassoineen tietenkin. Mukana on myös grungevaikutteita, erityisesti kappaleella ”Start”, mutta en minä siitä puolesta tämän yhtyeen kohdalla niin välitä – jätetään grunge grungebändeille.

Limbo (1996) tuli jotenkin tutuksi ilmestymisaikanaan, mutta osto tapahtui Saksassa vuonna 2013, kun halvalla sai (3,50€). En perustanut siitä merkittävästi 90-luvulla enkä pidä sitä nytkään erityisen tärkeänä levynä, mutta se on omituinen. Tuntuu kuin yhtyeeltä olisi kadonnut kunnianhimo ja halu toistaa ”Bright yellow gunin” tyyliset hitit. Ote on rento, kiireetön ja paineeton, mutta ilmeisesti juuri siksi se kuulostaa vapauttavalta. Ehkä yksi syy levyn tunnelmaan on se, että Yhdysvalloissa bändiltä lähti iso levy-yhtiö alta.

Throwing Muses (2003) ilmestyi seitsemän vuoden paussin jälkeen. Limbon pehmeys vaihtui rosoiseen ja hiomattomaan soundiin. Alkupuoli ei aukea, mutta lopussa on melko vahvoja esityksiä. Nostan muiden yli samat biisit kuin Uncutin toimittaja: kaksi viimeistä biisiä ”Flying” ja ”Half blast” sekä ”Epiphany”.

Purgatory / Paradise (2013) ilmestyi kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se on poikkeuksellinen kokonaisuus: 32 biisiä, joista vähän alle puolet ovat puolen ja puolentoista minuutin haarukassa. Sisällöllisesti se on ylvästä ja itsevarmaa materiaalia, mutta bändille tyypilliseen tapaan ilman hittejä.

Kuuntelurupeama ei muuttanut radikaalisti käsitystäni Throwing Musesista. Edelleen omaehtoiseen, omapäiseen ja omaperäiseenkin bändiin on vaikea suhtautua muuten kuin lämmöllä. Silti se ei nouse lähellekään sukulaissielujensa mestariteoksia (Pixies, Breeders jne.). Saattaa jopa olla, että nyt arvioituna kuuntelen kotioloissa mieluummin Hershin soololevyjä ja Donellyn Belly-yhtyettä.

Bändin kompastuskivenä on aina ollut sävellystaito. Tai sitten se jostain syystä kuuluu bändin konseptiin. Sekä Hersh että Donelly ovat nimittäin omissa hankkeissaan osoittaneet kykynsä kirjoittaa tarttuvia ja kauniita popkappaleita. No Donellysta on ehkä turha edes kirjoittaa tässä yhteydessä, koska hän on ollut 20 vuotta poissa yhtyeestä. Joka tapauksessa edullisella hinnalla ostelen pois jatkossakin bändin albumeita, mutta ihan täydellä hinnalla en ryhdy kauppoja hieromaan.