Toistaiseksi
tässä sarjassa on käsitelty melko tunnettuja yhtyeitä, jotka syystä
tai toisesta ovat jääneet omalla kohdallani vähälle kuuntelulle. Välillä on
kiva ottaa vähemmän tunnettu, mutta mielenkiintoinen yhtye. Galaxie 500 ei ole
erityisen tunnettu edes tavallisten indiepopin harrastajien parissa, mutta
kulttimaine sillä on.
Yhdysvaltalainen
Galaxie 500 vaikutti lyhyen ajan. Se teki kolme levyä 1988–1990 välisenä
aikana. Sen musiikkia on kutsuttu unipopiksi, slowcoreksi ja lo-fi
psykedeliaksi. Siinä kuuluu vahva sekoitus Velvet Undergroundia ja sitä, mikä Briteissä
tultiin tuntemaan shoegazena.
Omasta
levyhyllystäni ei taida löytyä yhtään yhtyeen esittämää biisiä. Hyllyssäni on
ainakin kaksi yhtyeen tekemää kappaletta, The Tyden esittämä ”Tell me” ja
British Sea Powerin versio biisistä ”Tugboat”. Molemmat ovat levy-yhtiö Rough
Traden 25-vuotiskokoelmalla Stop Me If
You Think You’ve Heard This One Before.
Lainasin
kirjastosta yhtyeen ensialbumin, josta jäi hyvin positiivinen kuva. Tämä
tapahtui pari vuotta sitten, joten on jo aika kuunnella muutkin levyt.
Pieni
selvitys tuo heti iloisen ahaa-elämyksen. Galaxie 500 -yhtyeen kitaristi Dean
Wareham perusti bändin hajoamisen jälkeen toisen bändin vuonna 1991. Se oli
Luna, joka tuli tutuksi 1990-luvun alkupuolella radiosta. Sen jälkeen ostin vuonna
1992 ilmestyneen Lunaparkin ja vielä
1999 julkaistun Days of Our Nightsin.
En ennen hoksannut, että yhtyeissä on sama laulaja. Nyt kuunneltuna voi
ihmetellä, miksi en tunnistanut yhteyttä aikaisemmin.
Trion
loput jäsenet perustivat duon Damon & Naomi, jota en ole kuunnellut.
Today (1988) on debyyttialbumi, jota
Sonic Youthista tuttu Thurston Moore nimitti ilmestymisvuotensa
kitara-albumiksi. Sen kitarasoundi on upea ja myöhemmin toistettu. Tällaisessa
musiikkityylissä on usein keskeistä kokonaisuuden tunnelma, mutta voin silti
nostaa yksittäisistä biiseistä muutamia. ”Tugboat”, ”Pictures” ja ”Parking lot”
ovat pophelmiä ja ”Oblivious” on huuliharppuineen ja kitaroineen aivan muuta
kuin se monien kompastuskivi, josta usein kirjoitan kasarisoundina. Mukana on
myös bändin yhden esikuvan, Jonathan Richmanin Modern Loversin ”Don’t let our
youth go to waste”. Monenlaisia kovereita kuulleena voisin väittää, että tässä
alkuperäisen ja version suhde on yksi erikoisimmista. En kerro enempää, vaan
suosittelen kääntymään YouTuben puoleen. Today
on upea levy, indieklassikko, josta ainakin omassa tuttavapiirissäni puhutaan
aivan liian vähän.
On Fire (1989) jatkaa siitä, mihin
edellinen jäi. ”Strange” on klassinen indiepopkappale tyylikkäimmillään. Levyn
päättää George Harrisonin sävellys ”Isn’t it a pity”, joka julkaistiin samalla
singlellä ”My sweet lordin” kanssa. Albumi on hieno kokonaisuus, mutta se ei
tuo paljoakaan uutta yhtyeen tarinaan.
This is Our Music (1990) jäi yhtyeen
viimeiseksi pitkäsoitoksi. Se otti nimensä Ornette Colemanin samannimisestä
albumista. Myöhemmin Brian Jonestown Massacre nimesi yhden levynsä And This is Our Musiciksi, viitaten
ilmeisesti molempiin referenssipisteisiin. Tällä albumilla lähtökohdat eivät
ole kaukana Galaxie 500:n kahdesta edeltävästä teoksesta. ”Way up high”
tarjoilee huilua, joka ei ole tavanomainen instrumentti tällaisessa musiikissa.
Albumin lainabiisinä on Yoko Onon ja John Lennonin ”Listen, the snow is
falling”.
Jos
ajatellaan hipsteripiirejä, mitä ne nyt sitten ovatkaan, Galaxie 500 pitäisi
olla keskeinen keskustelunaihe, vaikka se välillä vähän unettaakin.
Indienörttien paratiisissa, joka myös Pitchforkina tunnetaan, bändin albumien
pisteet ovat varhaisimmasta viimeisimpään 9,5 ja 10 ja 8,3. En ole useinkaan yksituumainen Pitchforkin
kirjoittajien kanssa, mutta tässä asiayhteydessä jaan heidän diggailunsa,
vaikka bändi ei mikään hittitehdas ollutkaan. En tosin ajattele, että yhtye
olisi ylittänyt esikoistansa.
Yhtyeen
ura oli lyhyt, mutta se teki syvän vaikutuksen muutamiin indieartisteihin.
Esimerkiksi Liz Phair ja Xiu Xiu viittaavat teksteissään bändiin. Oma
suosikkini yhtyeeltä on ”Tugboat”, josta Francis Dimenno on todennut, että se
tiivisti ajan hengen. Se oli kaikenkattava whatever ennen kuin asenteesta tuli
klisee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti