Varhaisin
kosketukseni Adam and the Antsiin ja sen keulahahmo Adam Antin soolouraan ei
tullut musiikin kautta. Aivan ensimmäinen muistikuva tuosta brittiläisestä
eksentrikosta perustuu Suosikkiin. Lehden julisteessa seisoi mies, jonka
naamassa oli vaakasuora valkoinen raita. Myöhemmin kuulin jonkun kappaleen,
mutta musiikki vain tuki hahmoa eikä toisin päin. Adam Ant oli sarjakuvasankari
ja lastenohjelman merirosvo. Sitä ei tarvinnut ottaa tosissaan, mutta se antoi
mielikuvitukselle vallan.
En
ole mikään noviisi aloittaessani kuuntelurupeamaa. Tunnen bändin ja miehen
tuotantoa kohtuullisesti, vaikka en koskaan ole ollut suuri fani: liian
valtavirtaa, enkä osaa muutenkaan osaa ottaa niitä täysin vakavasti. Selitys
kuuntelulle löytyy osittain musiikkivisasta. Minua alkoi jurppia, kun en
tiennyt, mikä on bändin ja mikä soolouran tuotantoa. Ikään kuin sillä olisi
mitään väliä muiden kuin täsmällisiä vastauksia odottavien visatuomareiden
kannalta. Toinen kuunteluun patistava tekijä on verrattain hyvän musiikkimaun
omaava skottituttu, joka on erittäin vakavissaan hehkuttanut Adamia.
Dirk Wears White Sox (1979) kuulostaisi
varmasti erilaiselta, jos olisin aloittanut artistiin ja yhtyeeseen
tutustumisen tästä. Nyt ensimmäinen reaktio on kysymys, voiko tätä ottaa
tosissaan, kun on tottunut sarjakuvahahmoon. Levy nimittäin on perustavanlaatuista
post-punkkia. Alkupuoli on loppua vahvempi. Esimerkiksi levyn avaava ”Car
trouble” on hieno, vaikka minulle uppoaa myös loppupuolen ”Animals and men”. Hittejä
ei oikeastaan ole eikä sellaista vakuuttavuutta ja funk-maustetta kuin monilla
muilla post-punkkia soittaneilla, esimerkiksi Gang of Fourilla. Silti levy on
vakavasti otettava eri tavalla kuin viihdyttävä Peter Panista muistuttava
hahmo, jollaisena Adam Antin opin tuntemaan. Triviatiedosta kiinnostuneet
voivat laittaa muistiin, että albumi oli historian ensimmäinen Brittien
indielistan ykkönen, sillä se koottiin ensimmäisen kerran vuonna 1980.
Kings of the Wild Frontier (1980)
muistuttaa huomattavasti enemmän mielikuvaani yhtyeestä. Sitä hallitsee yhtyeen
tavaramerkiksi muodostunut niin sanottu ”Burundi beat drum” -soundi, joka
puuttui ensimmäiseltä albumilta. Sillä on melodisia hittejä, kuten avausraita
”Dog eat dog” ja sitä seuraava ”Antmusic”. ”Kings of the wild frontier” avaa
b-puolen ja se kuuluu myös levyn kohokohtiin. Myös loppupuolen ”Jolly Roger”
toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hankin levyn vinyylinä messuilta
neljällä eurolla. Se on edullinen hinta lähes klassikkoalbumista. Onhan tämä
aika höpsöä musiikkia, varsinkin verrattuna katu-uskottavampaan
debyyttialbumiin.
Prince Charming (1981) on se levy, jolta
löytyy ”Stand and deliver”, tarttuva ralli laukkakomppeineen ja hevosen
hirnuntoineen. Video tuli nähtyä joskus lapsena ja se jäi alitajuntaan. Vuosia
myöhemmin Barcelonassa näin sen uudestaan telkkarista jossain kuppilassa.
Innostuin taas niin paljon, että ostin matkoilta palattuani Anttilasta Adam and
the Antsin ja Adam Antin soolotuotantoa sisältävän kokoelman Super Hits. Levyllä on toinenkin oikein hieno
popkappale, ”Picasso visita el planeta de los cimios”, mutta muuten se on
viihteellistä ja pahimmillaan jopa kiusallista (”Ant rap”).
Tähän
päättyi Adam and the Ants. Tästä alkoi sooloura nimellä Adam Ant.
Friend or Foe (1982) alkaa juuri sillä,
mistä artisti tunnetaan: koppoti koppoti. Biisi on ”Friend or foe”. Miehen
uraan ilmeisesti kuuluu hittien laittaminen b-puolen alkuun (”Kings of the wild
frontier”, ”Stand and deliver”), joten siellä on nyt brittilistan ykköseksi
noussut ”Goody two shoes”. Niiden välissä on esimerkiksi onnistunut ”Desperate
but not serious”. Nämä julkaistiin singleinä. Mukana on myös tarpeeton versio
Doorsin biisistä ”Hello, I love you”. Paras biisin nimi on ehdottomasti ”Here
comes the grump”, mutta itse raitakin on hyvä. Laatua on vielä levyn lopussa,
jossa seisoo ”Man called Marco”. Friend
or Foe on Antin menestynein soololevy enkä yhtään ihmettele miksi. Se ei
silti tarkoita, että kuuntelussa olisi juuri minulle räätälöity mestariteos. Siinä
missä Marc Bolan oli uskottava myös hupsutellessaan, Adam Ant ei ole täysin
vakuuttava edes vakavimmillaan.
Strip (1983) ei ollut edeltäjänsä
kaltainen menestys. Se on askel valtavirtaisempaan ja – suoraan sanottuna –
mitäänsanomattomampaan ilmaisuun. Tunnetuimmat biisit ovat singlelohkaisut
”Puss’n’boots” ja ”Strip” sekä levyn päättävä ”Amazon”, mutta ne eivät pelasta
kokonaisuutta. Adam Ant siirtyi kohtuullisen omintakeisesta musiikista aikansa
yleiseen ja massoille suunnattuun, pehmoilevaan uuteen aaltoon. Kuten usein käy
kaupallistettaessa artisteja, suosio hiipui. Phil Collins soittaa levyllä
rumpuja ainakin muutamilla raidoilla, jos se jotakuta kiinnostaa.
Vive le Rock (1985) lähtee liikkeelle
nimikkobiisillä, joka on höpsön riemastuttava, upliftaava partyjumppa. Sen
jälkeen taso laskee keskinkertaiseksi. Siinä se pysyy loppulevyn ajan.
Biiseissä on välillä tunnusomaista stomppausta, mutta sävellykset eivät osu aivan
häränsilmään. Ensimmäinen single, ”Apollo 9”, joka julkaistiin yli vuosi ennen
levyn ilmestymistä, on toki oikein kelvollinen humppa ja pikkuhitti. Levyn
vaatimaton menestys ja ongelmat levy-yhtiön kanssa saattoivat vaikuttaa siihen,
että Ant masentui ja kyllästyi musiikin tekemiseen. Hän keskittyi
näyttelemiseen, joten seuraavaa albumia saatiin odottaa viisi vuotta.
Manners & Physique (1990) ei ole
Spotifyssa enkä ole kuunnellut sitä muutakaan kautta kokonaan. Avausraita ja
singlenäkin julkaistu ”Room at the top” on tarpeeton kasarinjämä ysärillä.
”Rough stuff” on pateettinen yritys olla ajanmukainen ja kaupallinen juuri
aikansa ”tanssittavalla” tavalla, jolla ihmiset eivät halunneet tanssia. ”Can’t
set rules about love” on asiallinen popkappale, mutta jos nämä ovat kolme
singleä, en yritä väkisin löytää levyä. Singlet ovat myös keskenään hyvin
erilaisia, joten albumi vaikuttaa aikamoiselta sillisalaatilta.
Wonderful (1995) on seesteisempi ja
rennompi kuin yksikään Antin aikaisemmista levyistä. Poissa on hysteria ja
hömppä. Viisi vuotta vierähti heikosta edeltäjästä ja nyt mukana on myös
rockabillyn ja Morrisseyn ystäville tuttu kitaristi Boz Boorer. Missään
tapauksessa tämä ei ole Antin paras levy, mutta ei välttämättä huonoinkaan. Se
on hetkittäin rennon mukava, esimerkiksi avausraidalla ”Won’t take that talk”
ja biisillä ”Ying & Yang”, mutta kokonaisuus on lievästi tylsä. On kuin
pyydettäisiin Peter Panin seikkailuihin uteliaasti suhtautuvan kiinnostuvan
myös seuraamaan aikuistunutta versiota hänestä.
AA is the Blueblack Hussar in Marrying the
Gunner’s Daughter (2013) on kahdeksantoista vuoden taukoon ja
pelonsekaisiin odotuksiin nähden huikea paluu. Tämä on hyvä levy, jossa on muutamia
erittäin hienoja biisejä, esimerkiksi ”Punkyoungirl” ja ”Cool zombie”.
Adam
Antissa on paljon Marc Bolania ja David Bowieta, hyppysellinen Syd Barrettia ja
liikaa Duran Durania minun makuuni. Se on liian valtavirtaista noustakseen
idoliensa tasolle. Siitä puuttuu ”se jokin”, jota on vaikea määritellä. Adam
Ant ei ole niin ”cool” kuin Bolan, Bowie tai Barrett. Hän on pikemminkin
surullisen hahmon ritari, josta voi olla iloinen, että hän on ylipäätään
kykeneväinen tekemään musiikkia edelleen – ja vieläpä sellaista, jota voi
kuunnella nolostumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti