Aloitetaan
oman maun kuvauksella: en ole koskaan ollut suuri 1950-luvun jälkeen
tehdyn mustan musiikin fani. Todellinen innostuneisuuteni päättyy mustaan
bluesiin ja rock’n’rolliin. Soul on hyvää silloin kun siinä on bluesista
muistuttavaa rosoa tai loistavia melodioita, funkissa olen valikoiva, disko
menee joskus huumorilla, hip hop ja rap ovat aina olleet parin artistin varassa
ja sitä MTV:n r&b:ksi kutsumaa kutuhöttöä en ole ymmärtänyt koskaan.
Edellisen
vuoksi onkin ihan luontevaa, että olen suhtautunut jotenkin myönteisesti The
Streetsiin, valkoisen birminghamilaisen Mike Skinnerin projektiin, joka
ammentaa surutta Amerikan mustasta musiikista, mutta kääntää sen niin
musiikillisesti kuin lyriikoiltaan brittiyhteiskuntaan sopivaksi paketiksi. UK
Garageksi sitä kutsutaan, mutta minulle se on vain yhdistelmä elektronista
musiikkia ja hip hopille ominaista puhelaulua.
The
Streetsin kuuntelu on ollut valikoivaa. Ostelin kolme albumia asuessani
Leedsissä. Syitä oli kaksi: erittäin alhaiset hinnat ja sopeutuminen uuteen
asuinmaahan. Edellinen selittää itse itsensä, mutta jälkimmäinen vaatii
kommentin. Yritän usein aistia uutta ympäristöä lisäämällä siihen musiikkia,
jonka ajatellaan heijastavan aikansa yhteiskuntaa. Vaikka en tuolloin tiennyt
The Streetsin lyriikoista juuri mitään, olin kuullut artistia kehuttavan juuri
brittiläisen ajankuvan luomisesta. Tähän päivään mennessä en tosin ole sen
syvemmällä lyriikoissa enkä ole kuullut kuin ostamani kolme albumia viidestä
tai kuudesta (laskutavasta riippuen).
Original Pirate Material (2002) myi
hyvin, mutta kriitikot rakastivat vielä enemmän. Ilmestyessään levyssä oli
jotain uutta ja yllättävää. Ehkä eniten siinä ihastuttavat tekstit, joissa ei
ole pätkääkään rapakon toisen puolen räpäyttäjien uhoa ja blingiä, vaan aivan
jotain muuta. Tekstit ovat pullollaan ruohoa, teetä, juopottelua, jalkapalloa
ja takeawaytä, mutta koko ajan arkielämän urbaanissa brittiympäristössä. Usein
toistuva sana on ”geezer”, jonka voisi suomentaa ”jantteriksi” tai ”jampaksi”.
Tekstit vievät huomion biiseiltä, vaikka mukana on hienojakin esityksiä. Oma
suosikkini levyltä on ehdottomasti ”Too much brandy”, mutta myös päätösraita
”Stay positive” on biisinä keskitasoa iskevämpi.
A Grand Don’t Come for Free (2004) on
konseptialbumi jampasta, jonka kämpiltä on kadonnut tonni. Levyn aloitusraita
on heti riemukas tarina, jossa lähdetään palauttamaan DVD:tä mutta
epäonnistutaan kaikessa. Säkeistöjen välissä on toteamus ”Today
I've achieved absolutely nought”. Fyrkkaa hommataan takaisin lyömällä vetoa
futiksesta. Välissä hengaillaan naisen kanssa ja käytetään päihteitä.
Ihmissuhde alkaa hallita koko tarinaa, ja lopussa annetaan kaksi vaihtoehtoa:
onnellisessa versiossa fyrkat löytyvät kämpiltä ja toisessa päädytään
kinastelemaan tv-korjaajan kanssa. Parhaiten biiseinä toimivat ne, joissa on
Skinnerin loppumattoman selityksen lomassa jokin melodinen laulunpätkä. Hyvänä
esimerkkinä tällaisesta on ”Blinded by the lights”, jonka levotonta
baarikokemusta kuvaava teksti on erinomainen. Heikoimmin iskevät levyn
keskiosan kutusoul (”Wouldn’t have it any other way”) ja lähinnä M.I.A-tyylistä
muistuttava ”Get out of my house”. Yksi parhaista on listaykkösenäkin käynyt
”Dry your eyes”, jossa toivutaan erosta. Ostava yleisö tykkäsi ja kriitikot
rakastivat albumia debyyttiäkin enemmän.
The Hardest Way to Make an Easy Living
(2006) on kolmas albumi, jonka kuulin nyt ensimmäisen kerran. Ilmestyessään sen
vastaanotto oli edellisten teosten suitsutusten jälkeen maltillisempaa, joskin
myönteistä. Tämä vastaa myös omaa kokemusta. Tekee mieli kysyä, mikä tässä
olikaan pointtina. Mihin tästä nyt mennään? Tosin nimibiisi nousee heti pakasta
edukseen. Myös toisena singlenä julkaistu ”Never went to church”,
kunnianosoitus artistin kuolleelle isälle on kaunis, koskettava ja taitava
teksti. Itse biisissä on lainattu ”Let it betä”.
Everything is Borrowed (2008) on
yleisilmeeltään huomattavasti edeltäjäänsä rennompi. Artistia vaivannut
takakireys on poissa heti alkutahdeista lähtien. Teoksen avaavassa nimibiisissä
ollaan kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä, kun ymmärretään, että maailmaan
tullaan ilman mitään ja poistutaan hyvillä mielin. Albumin vastaanotto oli
pääosin myönteistä, mutta kaukana parin ensimmäisen hehkutuksesta. Erityisesti
varhaisia teoksia ylistänyt Pitchfork päätyi lukemaan 48/100. Hipsterien
kuherruskuukausi oli päättynyt. Ehkä levy on liian iloinen. Ehkä juuri siksi se
on helppoa kuunneltavaa. Lisäksi vaikkapa ”I love you more”, ”The way of the dodo” ja ”The Escapist” ovat
tarttuvia biisejä, eikä koko setissä ole juurikaan täytepaloja. Siitä syystä
pidän albumista paljon. Skinner ei luonut mainettaan tällä levyllä, mutta tätä
näistä kuuntelen mieluiten. Alle neljän punnan hinnalla ostettu albumi on hyvä
bargain.
Cyberspace and Reds (2011) on teos, joka
julkaistiin ladattavaksi ja joka on eräänlainen mixtape. En kelpuuta sitä
studioalbumiksi enkä ole kuullut sitä.
Computers and Blues (2011) julkaistiin samana vuonna ja se on
viimeinen The Streetsin studioalbumi. Kun tiedetään, että artisti aikoi pistää
pillit pussiin levyn jälkeen, ei voinut odottaa huikeita arvioita. Myötämielisiä
niistä pääosin tuli, mutta ei taaskaan varhaistuotannon kehuja. Nimen Blues on
jalkapallojoukkue Birmingham Cityn lempinimi, joka muistuttaa, mistä
kaupungista Skinner tulee. Kun siinä on vielä viite jalkapalloon, tietokoneen
kanssa ne paaluttavat maaston, joka luonnehtii koko The Streetsin
tuotantoa. Biisit eivät ole huonoja
tälläkään levyllä, esimerkiksi ”Going through hell” ja ”Trying to kill M.E.”
toimivat hyvin, mutta näyttämisen halua siltä on vaikea löytää.
Nyt
kun The Streetsin studioalbumit tuli kuunneltua putkeen, täytyy ottaa hieman
takaisin Skinnerin velkaa mustalle musiikille. Sitä on laulussa, mutta ei aivan
niin paljon musiikissa kuin kuvittelin. Joka tapauksessa The Streetsillä on
kourallinen hyviä sävellyksiä ja albumit henkivät aikansa urbaania
brittielämää, jossa kukaan ei ole sankari – tai korkeintaan arjen sankari
tahkotessaan siinä eteenpäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti