Kun
pienenä kuunneltiin heviä ja luettiin musiikkilehtiä, Rush tuli
tutuksi nimenä. Joku c-kasetti löysi tiensä talouteen. Se kuului veljelleni ja
taisi olla Power Windows (1985).
Kanadalaisen yhtyeen suosio ei tuttavapiirissä huimannut.
Kului
vuosia ja itseäni alkoi kiinnostaa YUP-niminen yhtye. Elettiin varmaan vuotta
1993, aikaa ennen yhtyeen siirtymistä suurelle levy-yhtiölle. Jotenkin Rush
esiintyi YUP:n yhteydessä, viimeistään armeijassa, jossa kajaanilainen
tupakaveri muisteli yhteisiä aikojaan YUP:n Martikaisen kanssa. Jos en väärin
muista, Rush oli kertoman mukaan Martikaiselle ensin inhokkiesimerkki siitä,
ettei luoteta suoran ja yksinkertaisen soiton voimaan, myöhemmin yksi vaikutin
YUP:n musiikkiin.
Mikään
edellä kuvatusta ei saanut syttymään Rushiin. Vasta pari vuotta sitten aloin
kiinnostua hieman enemmän, mutta syytä en tiedä. Ostin Lontoosta pari levyä (2112 ja Moving Pictures) ja lainailin kirjastosta muutaman muun. Tajusin,
että bändissä on jotain hienoa, mutta siitä tuskin tulisi suosikkiani. Opin
tietämään, että bändillä on vannoutuneita faneja myös Suomessa. Katsoin jonkun
dokkarin. Halusin kuunnella enemmän, mutta en vaivautunut. Asia unohtui
vuodeksi. Sitten se palautui taas mieleen, joten ryhdyin tuumasta toimeen.
Rush (1974) on debyytti, joka ilmestyi
kuusi vuotta bändin perustamisen jälkeen. Se on hyvin perinteistä ja ajalleen
tyypillistä hard rockia. Soitosta ja sävellyksistä puuttuvat elementit, joista
Rush tuli myöhemmin tunnetuksi. Edes molemmat puoliskot päättävissä
seitsenminuuttisissa ei ole useita osia, vaan lähinnä pitkiä sooloja. Geddy
Leen laulu tosin jää mieleen välittömästi. Aikalaisarviot olivat kelvollisia,
mutta yhtyeen myöhempien läpimurtojen jälkeen ensilevy on jäänyt unholaan.
Syystä vai ei? Syystä siksi, että se ei ole sitä, mitä ihmiset pitävät Rushina.
Syyttä siksi, että se on muisto 70-luvun bluesvetoisesta hard rockista, jossa
ei vielä haettu vetoapua paholaisesta eikä meikkipöydän tuotteista.
Fly by Night (1975) on toista maata.
Rumpuihin tuli Neal Peart, joka osallistui biisien tekoon tekstittäjänä. Heti
alkutahtien iskut ovat varoitus siitä, mitä on tulossa: mahtipontisempaa,
jykevämpää ja kunnianhimoisempaa. En tiedä, olivatko ensialbumin biisit tehty
jo vuosia aikaisemmin, mutta julkaisuajankohtia tarkastelemalla voi sanoa, että
muutos vuodesta -74 vuoteen -75 on huikea. Debyytistä muistuttaa paitsi Leen
ääni, myös molemmat puoliskot päättävien raitojen pitkä kesto (7-8 min). Muut
biisit ovat sovinnaisessa mitassa, kolmesta neljään minuuttiin. Tunnetuin
kappale on singlenäkin julkaistu nimikkobiisi, mutta minusta se on hieman imelä.
Caress of Steel (1975) on
edeltäjäänsäkin selvempi siirtymä progressiivisen hard rockin alueelle.
Albumilla on viisi raitaa, joista kolme ovat normaalimitoissa, mutta kaksi
viimeistä ovat jotain muuta: kolmesta osasta koostuva tolkienistien märkä uni
”The Necromancer” kestää yli 12 minuuttia ja koko b-puolen kattava kuusiosainen
”The Fountain of Lamneth” päättyy vasta liki 20 minuutin odottelun jälkeen. Vastaanotto
oli vaisumpaa kuin Fly by Nightilla.
Kolme ensimmäistä raitaa ovat standardirokkia. Ensisijaisesti niistä tulee
mieleen köyhän miehen Led Zeppelin. Progehirviöistä paremmin toimii suurempi
monsteri.
2112 (1976) on Rushin mestariteos.
Yhtyeellä oli painetta tehdä jotain muuta kuin konseptialbumeita edellisen
kehnon kaupallisen menestyksen vuoksi. Mutta mitä vielä – bändi teki
dystooppisen puolikonseptialbumin, jonka ensimmäinen puolisko koostuu
seitsenosaisesta, yli 20 minuuttia kestävästä nimikkobiisistä. Toinen puoli
pitää sisällään erillisraitoja. Musiikillisesti tämä on kiinnostavinta Rushia,
mutta pieni huolenaihe on rumpali-tekstittäjä Neil Peartin syvä kiinnostus Ayn
Randiin, joka toimi nimiraidan tarinan inspiraationa.
A Farewell to Kings (1977) myi hyvin,
mikä ei ole yllätys bändin nosteen vuoksi. Siinä vuorottelevat normikestoiset
ja pitkät raidat, suhteessa 4 ja 2. Sen erottaa edellisistä rumpali Neil
Peartin lisääntyneet fillit ja syntetisaattoreiden läsnäolo. Sen tunnetuin
biisi lienee ”Closer to the heart”, joka löytyi c-kasettilaatikostani teininä,
joltain kokoelmalevyltä. Se on myös suora ja tiivis, radioystävällinen kipale,
mutta ei kunnianhimoisinta Rushia. Muuten levy on laatua omalla sarallaan,
joskin yksi täytepala, ”Madrigal”, kuuden raidan albumissa on iso
prosentuaalinen osa.
Hemispheres
(1978) jatkaa entistä itsevarmemmin ja puhtaammin progen suuntaan. Albumilla on
vähän lyhyitä raitoja ja syntetisaattorit ovat ottaneet entistä suuremman
roolin. Biiseissä on useita osia, kuten proge-estetiikkaan sopii. Heti alkuun
on laitettu yli 18 minuuttia kestävä teos. Onhan tämä tavallaan aika raskasta
kuunneltavaa, mutta samalla on sanottava, että kyseessä on koherentti
kokonaisuus – ei välttämättä yhtyeen paras albumi, mutta tähänastisista
tasapainoisin.
Permanent Waves (1980) alkaa yhdellä
Rushin tunnetuimmista ja popeimmista biiseistä, ”The Spirit of the radio”.
Muutenkin koko levy on siirtymä suorempaan ja irtonaisempaan otteeseen
edellisen tyylipuhtaan proge-albumin jälkeen. Kaupallisesti se oli kannattava
veto. Levy meni jenkkien top vitoseen. Toki teoksella on raitoja, jotka
hemmottelevat pidempien ja monimutkaisempien biisien ystäviä, esimerkiksi
onnistunut ”Jacob’s ladder”.
Moving Pictures (1981) on yhtä lailla
tarttuvia kappaleita sisältävä levy. Sen avaa yksi tunnetuimmista, ”Tom
Sawyer”, mutta myös ”Red barchetta” ja ”Limelight” kuuluvat yhtyeen
melodisemman ja tarttuvan tuotannon kärkikastiin. Tosin näissäkään biiseissä ei
ole unohdettu mutkikkaita bassokuvioita ja tasaiseen tahtiin toistuvia
rumpufillejä, mutta myös 11 minuuttia kestävä ”The camera eye” on melodinen ja
pophenkinen. Tämän sanottua on hyvä todeta, että mielestäni levyn paras biisi
on sen päättävä ”Vital signs”, joka tuo mieleen post-punk-yhtyeet (esim. XTC).
Konsepti oli kaupallisesti toimiva, sillä albumi menestyi listoilla vielä
paremmin kuin edeltäjänsä. Jos
Hemispheres oli kypsää progea, Moving
Pictures on yksinkertaisesti kypsää Rushia. Tämä pätee myös levyn
kansitaiteeseen ja nimileikkiin: etukannessa miehet kantavat tauluja,
takakannessa on etukantta kuvannut filmiryhmä ja etukannessa on myös ihmisiä,
jotka ovat liikuttuneita tauluista.
Signals (1982) on askel kohti
kasarisoundeja. Syntikat ulvovat vuosikymmenelle ominaiseen tyyliin. Mutta ei
hätää. Biisimateriaali on tunnistettavaa Rushia, joskin jälleen on menty askel
popimpaan suuntaan. Tältä albumilta ei löydy yhtään pitkää biisiä (pisin on
vähän yli kuusi minuuttia).
Grace Under Pressure (1984) ei ole suuri
irtiotto edeltäjästään, mutta ainakin se on kunnianhimoisempi ja vähemmän popin
kaupallisuutta kosiskeleva teos. Silti se on erittäin helposti lähestyttävä.
Bändi teki oikean ratkaisun antaessaan kenkää Signalsin tuottajalle ja etsimällä uudenlaista soundia. Levyltä
puuttuvat selkeät hitit tai konseptialbumien mahtipontisuus, mutta tämä on yksi
tasapainoisimpia yhtyeen albumeita, joskin vähemmän tyylipuhdasta progea kuin
niin ikään tasapainoiseksi tituleeraamani Hemispheres.
Power Windows (1985) saattoi hyvinkin
olla ensimmäinen kuulemani Rush-albumi. Kansikin on tuttu
varhaispuberteettiselta ajalta, jolloin kaikki hevilehdissä käsitellyt bändit
olivat vähintään etäisesti kiinnostavia. Sisällöstä ei ollut muistikuvia. Siksi
onkin järkytys, miten levyn ensitahdit kuulostavat Miami Vicen soundtrackilta.
Albumin wikipediasivusto kertoo paljon, koska se luokittelee teoksen ensiksi
hard rockiksi ja vasta kolmanneksi progeksi. Välissä on synthrock.
Biisimateriaalissa ei ole vikaa, mutta soundeista ja tietyistä 80-luvusta
muistuttavista sovituksellisista detaljeista en erityisesti pidä. 80-lukuun
sopivasti Rush on Power Windowsilla
kenties enemmän kuin koskaan ennen stadionluokan bändi. Yllättävää kyllä, pidän
eniten aikansa valtavirran popilta kuulostavasta biisistä ”Emotion detector”.
Hold Your Fire (1987) jatkaa
vuosikymmenensä tyypillisillä poppisoundeilla. Se ei tuo uutta bändin
kehityskulkuun ja henkilökohtaisesti en jaksa syttyä levylle. Jos kuuntelen
kasaripoppia, haen melodisia hittejä. Jos haluan kuunnella Rushia, kuuntelen
muita albumeita.
Presto (1989) lähestyy 80-luvun loppua
muuttamalla soundia ja vähentämällä syntetisaattoreita. Erityiskiitoksen saa
basso. Mahtipontisuudesta on siirrytty piirun verran nöyrempään ilmaisuun. ”Chain
lightning” lukeutuu omiin suosikkeihini, mutta kokonaisuus ei ole yhtyeen
parhaimpia. Kisaväsymys iski, mutta jatketaan sinnikkäästi eteenpäin.
Roll the Bones (1991) oli menestys
erityisesti Yhdysvalloissa. Eikä ihme, sisältö on keskitien rokkia, joka ei
harmita ketään. Tämän kuuntelu palauttaa mieleen, miksi Pixies, Nirvana, My
Bloody Valentine, Primal Scream, Mudhoney, Massive Attack, Teenage Fanclub,
Dinosaur Jr., Violent Femmes, Smashing Pumpkins, Slowdive ja monet muut samana
vuonna albumin julkaisseet yhtyeet olivat – ja ovat edelleen – niin paljon
kiinnostavampia. Huvittava yksityiskohta on kömpelöhkö rap-osa kappaleessa
”Roll the bones”, joka siitä huolimatta kuuluu levyn parhaimmistoon.
Counterparts (1993) oli myös menestys,
joka jatkoi pääosin edeltäjänsä linjoilla. Sen yleissoundi on hieman tymäkämpi.
Kyse on tasavahvasta albumista, jolle ei ole eksynyt mitään kuolemattomia
sävellyksiä.
Test for Echo (1996) kiinnittää
ensihuomion kannellaan. Siinä on kanadalaista inuiittitaidetta, lumessa seisova
kaksijalkainen kivirakennelma. Musiikillisesti ollaan geneeristä Rushia, bändin
omia äärilaitoja välttäen. Soitto on virtuoosimaista ja biisit kelvollisia,
mutta sohvalta teos ei saa nousemaan. Koko kuuntelurupeama alkaa muuttua
kummalliseksi, kun levy toisensa perään tuntuu ihan kivalta mutta vähän
tylsältä. Ei mitään suuria tunteita suuntaan tai toiseen.
Vapor Trails (2002) ilmestyi kuuden
vuoden tauon jälkeen. Tässä välissä rumpali Neil Peartilla oli rankkaa. Ainoa
tytär kuoli auto-onnettomuudessa ja pian perään vaimo kuoli syöpään. Rush kuitenkin
jatkoi ja hylkäsi syntetisaattorit ensimmäistä kertaa sitten Caress of Steelin. Kuin alleviivatakseen
tätä, albumi käynnistyy poikkeuksellisen jytäkällä biisillä ”One little
victory”. Pian levyn soundit alkavat ärsyttää. Se on esimerkki siitä, miten
teos miksataan kauttaaltaan kovavolyymiseksi, jolloin dynamiikka kärsii.
Sellaista jaksaa kuunnella biisin verran, mutta ei juuri enempää. Tämä pilaa
biisimateriaaliltaan erittäin kelvollisen levyn.
Feedback (2004) on välityö, koverlevy,
jossa kohteina on brittiläisiä ja amerikkalaisia populaarimusiikin kaanoniin
kuuluvia artisteja ja bändejä, mm. Buffalo Springfield, Love, Yardbirds, Who ja
Eddie Cochran. Cochranin ”Summertime blues” muistuttaa enemmän Blue Cheerin
versiota kuin alkuperäistä, ”Heart full of soul” jäljittelee Yardbirdsiä, ”For
what it’s worth” ei tuo uutta Buffalo Sprigfieldin biisiin. En tiedä, voiko
tylsempää koverlevyä tehdä. Hyvistä biiseistä mielikuvituksettomia versioita,
mutta ei kai kukaan odotakaan Rushin vahvuuksien olevan tällä saralla.
Snakes & Arrows (2007) palasi ruotuun.
Äänimaailma on kohdillaan ja biisimateriaali asiallista, mutta valitettavan
vähän tästä innostuu. Vastaanotto vaihteli: yhdet kehuivat, toiset jäivät
kylmäksi. Itse jään siihen välimaastoon, lähemmäksi kylmää laitaa. Kannessa on
kuva lautapelistä Snakes and ladders, joka oli yksi albumin nimeä inspiroinut
lähde. Jotenkin kuvaava on Rolling Stonen kolmen tähden arvio, joka alkoi
seuraavasti: jos olet Rush-fani, lisää kaksi tähteä. Jos et ole, vähennä kaksi.
Samoin osuva on Sputnikmusicin kommenti: kohtaa uusi Rush, joka on vanha Rush.
Toisin sanoen yhtye palasi ruotuun heikompien vuosien jälkeen.
Clockwork Angels (2012) on toistaiseksi
viimeisin Rushin studioalbumi. Se otettiin vastaan myönteisesti. Jos edellisen
oletettiin saarnaavan kääntyneille, tämän ajateltiin toimivan agnostikoille
uskon hyppynä kohti Rushia. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Albumi on tasaisen
vahva esitys ja yllättävän hyvä ollakseen yli 40 vuotta bändin perustamisen
jälkeen tehty työ. Jo tästä saavutuksesta on nostettava hattua, mutta en silti
aio kuunnella tätä kovin usein.
Kokonaisuutena
Rushin studiolevyjen kuunteleminen on aika rankka tehtävä. Siellä on helmiä,
joita on mukava kuunnella ja omistaa, mutta useiden levyjen kohdalla pohdin,
miksi edes ryhdyin kuuntelemaan bändiä, jolla on paljon kovin keskinkertaisia
levyjä. En myöskään ole koskaan kiinnostunut Rushin maailmasta, joka sopii
parhaiten Tolkienin, fantasian, scifin ja kenties Potterinkin faneille.
Larppaajaa minusta ei tule, joten Rush ei nouse koskaan tärkeimmäksi yhtyeeksi.
Minulle riittää neljästä viiteen albumia, joilla bändi osoittaa, miksi sillä on
paikka progehevin yhtenä tähtenä ”classic rockin” kaanonissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti