Studioalbumit osa 52: Venom

Kun hyppään auton kyytiin yhdistetyn punttisalin ja uintireissun jälkeen, radiosta tulee metalliseen musiikkiin erikoistunut ohjelma. Muutamalla kerralla radiossa soinut black metal on tuntunut urheilusuoritusten ja saunan jälkeen niin rentouttavalta, että taidan pitää örinämetallista enemmän kuin olin kuvitellut. Näillä höyryillä pohdin, minkä yhtyeen albumit kuuntelisin. Arpa osui tietenkin ”ensimmäiseen black metal -yhtyeeseen”, joka tunnetaan nimellä Venom.

Venom tuli tutuksi lapsena. At War with Satan ja Black Metal nauhoitettiin c-kaseteille, vaikka ei niitä kovin aktiivisesti jaksanut kuunnella. Sen sijaan pyöritin usein mainion seiskatuumaisen Warhead/Lady Lust, jonka omistan edelleen. Venomin livevideo oli huvittava. Hurja se ei ollut. Viimeinenkin rajuus yhtyeestä katosi, kun laulaja-basisti Cronos poseerasi samassa kuvassa Cliff Richardin kanssa. Tähän kuvaan sopii hyvin se, että Cronoksen kaikkien aikojen suosikkiyhtye on Jethro Tull.

Welcome to Hell (1981) on joidenkin arvioiden mukaan ensimmäinen black metal -albumi. Ja jos yritetään mennä takaisin vuoteen 1981, Newcastlesta tulevan trion on täytynyt kuulostaa uudelta, omituiselta ja melko rajulta, vaikka sitä on vaikea kuvitella ilman Black Sabbathin ja Motörheadin olemassaoloa. Samalla se kuulostaa tukkoiselta ja tuhnuiselta. Ilmeisesti sen selittää nopeasti ja halvalla tehty levytys. Mutta loppu on historiaa. Mayhem otti nimensä biisistä ”Mayhem with mercy” ja koveroi ”Witching hourin”, joka on mielestäni levyn ehdotonta parhaimmistoa. Albumin biisejä ovat levyttäneet muutkin klassikot Sodomista Voivodiin.

Black Metal (1982) alkaa samannimisellä biisillä. Yhdessä ne antoivat nimen genrelle. Tämäkin tuli nauhoitettua c-kasetille lapsena. Sitä tuli jopa kuunneltua satunnaisesti. Soittotaito ei ole koskaan häikäissyt, mutta tässä rytistään kovaa ja vauhdilla. Avausraita ottaa heti luulot pois yksinkertaisella tehokkuudellaan. Toinen suosikkini on ”Teacher’s pet” – vauhtiraita, jonka keskellä tulee aivan puskista perusbluesia. Muutenkin albumi on jämäkämpi kuin debyytti, vaikka kokonaisuutena se on ainakin kahdessa merkityksessä raskasta kuunneltavaa. Huvittava yksityiskohta on se, että a-puoli on nimeltään ”black” ja b-puoli ”metal”.

At War with Satan (1983) alkaa nerokkaasti parikymmentäminuuttisella nimiraidalla, joka täyttää a-puolen. Idea on napattu Rushin albumista 2112. Lapsena se kuulosti c-kasetilta sietämättömän pitkältä ja tylsältä, mutta nyt yli 25 vuotta myöhemmin se on yllättävän toimiva teos. Muutenkin albumi on huomattavasti parempi kuin muistikuvani kertovat. Kannen risti väärinpäin oli aikanaan hurja. Sen ja epäkristillisen sisältönsä vuoksi levy poistettiin HMV-ketjun hyllyistä. Uudelleenjulkaisulla on bonuksia. Niiden joukossa omasta hyllystäni löytyvä seiskatuumainen Warhead/Lady Lust ja muutenkin oikeastaan parasta Venomia, kuten ”Seven gates of hell”, ”Manitou” jne.

Possessed (1985) jäi viimeiseksi klassisen kokoonpanon – Cronos, Mantas, Abaddon – albumiksi. Muistan sen lapsuudesta, mutta en koskaan kuullut sitä kokonaan. Sen yleisote on edellisiä löysempi. En tarkoita vastakohtaa rankkuudella, vaan jämäkkyydelle. Kyse ei ole huonosta levystä, mutta se on osoitus tylsemmästä ja paikalleen pysähtyneestä Venomista. Bonusraidoilla täytetyn version pelastaa juuri ylimääräiset raidat, joissa on esimerkiksi videobiisi ”Nightmare”, ”Warhead” (taas, joskin toisena versiona) ja liveveto ”Witching hourista”.

Calm Before the Storm (1987) laajensi yhtyeen triosta neljän soittajan kokoonpanoksi. Albumilla korostuu ensimmäiseksi soundit. Ne ovat kaukana aikaisemmasta Venomista. Ennen rujosta äänimaailmasta ja heiluvasta soitosta muokkautui siistimpi, tarkempi ja hemmetisti tylsempi tuote. Musiikki ei enää kuulosta rankalta, kiinnostavalta tai vaaralliselta, vaan keskitien metallirokilta. Ei taaskaan suoranaisesti huono levy, mutta se ei kilpaile samassa kategoriassa yhtyeen kolmen ensimmäisen kanssa.

Prime Evil (1989) on Venomin ensimmäinen albumi ilman laulaja-basisti Cronosta. Hän lähti soolouralle, kitaristi Mantas tuli takaisin ja mukaan hyppäsi toinen kitaristi sekä basisti-laulaja Tony Dolan. Eihän tätä samaksi bändiksi tunnista. Levy on perusmetallia, kuriositeettina Black Sabbathilta lainattu ”Megalomania”. Vaikka tämä ei ole sitä Venomia, johon olen tottunut, levyllä on yksittäisiä tehokkaita biisejä, kuten ”Carnivorous”, ”Skeletal dance” ja ”Harder than ever”. Vanhaa laulajaa tulee ikävä, sillä Dolan kuulostaa välillä hiuslakkaa tukkahevibändien tapaan käyttäneeltä AC/DC:n Brian Johnsonilta.

Temples of Ice (1991) jatkaa samalla vokalistilla, mutta albumilla on edeltäjäänsä vähemmän kerralla tarttuvia biisejä. Tällä kerralla ei koveroida Sabbathia vaan Deep Purplen ”Speedking”, josta ei ole mitään erityistä kerrottavaa. Venomin diskografiassa teos kuuluu osastoon ”Unohda tämä levy”.

The Waste Lands (1992) on viimeinen Dolanin vokalisoima Venom-albumi. Onneksi. Tästäkään levystä ei riitä kertomista tuleville sukupolville. Kyse on keskinkertaisuuden ylistyksestä, ideattomasta hevirullasta, joka ei ärsytä eikä innosta. Tietenkin Youtuben kommentoijista löytyy joku, joka pitää levyä suunnilleen mestariteoksena, mutta en ymmärrä, mistä he kirjoittavat.

Cast in Stone (1997) ilmestyi viiden vuoden tauon jälkeen. Se on paluu alkuperäiseen kokoonpanoon ja samalla askel kohti parempaa ja raskaampaa. Minulle kuvio on selkeä: ei Venomia ilman Cronosta. On kuitenkin myönnettävä, että ei tämä nouse lähellekään yhtyeen klassikoita, vaikka soitto on vähemmän huojuvaa. Jotenkin on vaikea hahmottaa Venomia näinkin modernin kuuloisena.

Resurrection (2000) on Venomin ensimmäinen albumi ilman rumpali Abaddonia. Hänen tilalleen tuli Cronosin veli Antton. Levystä on vaikea sanoa mitään täsmällisen kielteistä tai myönteistä. Tasapaksu ja hieman tylsä ei ole sama kuin huono, mutta mitäs siitä kirjoitat? Toteat, että ”Vengeance” on ihan kiva ralli? Tähän aikaan moni muu bändi oli tehnyt saman paremmin ja skene oli siirtynyt toisenlaiseen, äärimmäisempään ilmaisuun. Sen rinnalla Venom, tuo vanhempi valtiomies, kuulostaa kiltiltä ja perinteiseltä heviltä, vaikka tasapuolisuuden nimissä on todettava, ettei Venom tällä levyllä edes pyri olemaan rankin ja äärimmäisin.

Metal Black (2006) leikkii tietenkin yhtyeen toisen albumin nimellä. Edellisestä vierähti kuusi vuotta ja siinä välissä kitaristi Mantas lähti kävelemään. Näin päästään tilanteeseen, että yksikään sama henkilö ei soita kaikilla Venomin levyillä: Cronos oli välillä poissa, mutta nyt hän on ainoa alkuperäisjäsen. Sisällöllisesti levy, kuten oikeastaan muutamat aikaisemmatkin, on riffimetallia, josta puuttuvat alkuaikojen tilutukset. Sanoituksellisesti surffataan varhaisten levyjen saatanallisilla aalloilla.

Hell (2008) on edelleen Cronoksen ja hänen veljensä Anttonin levy. Kitaristi on taas vaihtunut. Sitä soittaa tietojen mukaan La Rage (Stuart Dixon), mutta ilmeisesti oikeasti kepin varressa studiossa oli rumpali Antton. Kyllä tämäkin albumi rytisee oikein napakasti, mutta en tiedä, miksi tätä kuuntelisi mieluummin kuin bändin kolmea ensimmäistä. Ehkä siksi, että soitto on tarkempaa ja biisit pysyvät kasassa. Tosin se tekee albumista standardimetallia. Suosikkini on nimibiisi ”Hell”. Jokseenkin koomiseksi meno yltyy niin soitannollisesti kuin tekstillisesti kappaleessa ”USA for Satan”.

Fallen Angels (2011) on suomalaisen Spinefarmin julkaisu. Rumpali Antton lähti bändistä ja alkoi keskittyä omaan DEF CON ONE -bändiinsä. Eipä tämäkään hassummalta kuulosta. Avausraita ”Hammerhead” on takuuvarmaa keskitempoista jyrinää ja sitä seuraava ”Nemesis” tuo mieleen vanhan ajan Venomin. Kolmannen biisin (”Pedal to the metal”) kohdalla olen jo vakuuttunut, että tämä on bändin parasta tuotantoa vuosikausiin. Albumin loppuosa ei muuta käsitystäni. Huvittavaa on, että sieltä löytyy raita nimeltä ”Punk’s not dead”.

From the Very Depths (2015) jatkaa samalla kokoonpanolla ja levy-yhtiöllä. Meno on aivan yhtä kovaa heti nimibiisillä. Jos edellisellä laulettiin punkin elinvoimaisuudesta, niin tällä mennään rokin kuolemalla (”The death of rock’n’roll”) ja lauletaan ”Y’all watch out, we’re the long haired punks, yeah!” kappaleessa ”Long haired punks”. Ja on siellä muutakin, vaikkapa mainiot ”Evil law” ja ”Grinding teeth”. From the Very Depths on yllättävän kova albumi, 34 vuotta debyytti Welcome to Hellin jälkeen.

Toisin kuin myöhemmät black metal -bändit, Venom ei ole koskaan ollut virtuooseista koostuva kokoonpano. Paradoksaalisesti osa sen viehätyksestä perustuu kömpelyyteen. Se sai monet tuntemaan, että minäkin voin tehdä noin. Jokainen sellainen bändi on väistämättä inspiraatio tuleville artisteille. Niin on ollut bluesissa, punkissa, räpissa, elektronisessa musiikissa ja myös rankimmissa metallin alagenreissä.