Etelä-Englannin
alle kolmikymppinen tähti Jamie T on erikoinen tapaus. Se on aina kuulostanut
melko hyvältä lähes kaikkien odotusteni vastaisesti. Yllättäen lähinnä siksi, että se
luokitellaan hiphopiksi. Kyse on kuitenkin valkoisesta nuoresta miehestä, jonka
musiikissa kuuluu vahvasti brittiläinen indiepop.
Jamie
T ei ole Suomessa puhuttu artisti, mutta Briteissä hän on iso nimi. Siksi ei
ole yllättävää, että päädyin ostamaan hänen debyyttialbuminsa jostain
alennusmyynnistä asuessani Englannissa. Olen tutustunut pintapuolisesti
myöhempiin teoksiin, mutta nyt päätin kuunnella ne kaikki läpi.
Ensikosketukseni
Jamie Treaysin musiikkiin taisi tulla Uncutin välityksellä. Lehden mukana
tulleella levyllä oli ”Living with Betty” – onnistunut biisi, jota ei ole
millään studioalbumilla.
Panic Prevention (2007) ilmestyi kun
artisti oli vain 21-vuotias. Se kuulostaa edelleen iskevältä ja
innovatiiviselta albumilta, jolla on runsaasti hyviä sävellyksiä yhdistettynä
indiepopista ja hiphopista suodatettuihin laulutyyleihin. Ensimmäisenä mieleen
tulee The Streets ja Mike Skinner, joka on kuunnellut liikaa brittipoppia. Biisit
kertovat nykyajan brittinuorison urbaanista elämästä, joka koostuu
bailaamisesta, dokailusta ja niihin liittyvistä kääntöpuolista. Toinen raita
”Salvador” on oikein onnistunut, samoin kuin etäisesti Billy Braggia
muistuttava ”Back in the game” ja upea ”Ike & Tina”, mutta niin toimivat
myös albumin singlelohkaisut ”Sheila”, Calm down dearest” ja ”If you got the
money”. Levy sai myönteiset arviot ja myi Briteissä kultaa. Allmusicin arvioija
on oikeassa siinä, ettei Jamie T voi slangivuodatuksensa vuoksi olettaa
menestyvänsä Brittien ulkopuolella, mutta väärässä siinä, ettei albumi ole
parempi kuin 3–4 parasta biisiänsä.
Kings and Queens (2009) julkaistiin
minun vielä majaillessa Leedsissä. En tarttunut levyyn heti, mutta suunnittelin
meneväni keikalle. Liput tosin loppuivat ennen kuin reagoin, joten se jäi
kokematta. Levy nousi albumilistan kakkoseksi ja ylitti kultarajan Briteissä.
Single- ja videobiisi ”Sticks’n’stones” on yksi levyn kohokohdista,
kakkossingle ”Chaka demus” pelaa varman päälle, ja siksi suhteeni siihen on
välinpitämätön. Yksi suosikeistani on ”Castro dies”, jota ei julkaistu
singlenä, samoin kuin rauhallisempi ”Emily’s heart” ja poppaava ”British
intelligence”. Kokonaisuus on debyyttiä tasapainoisempi, mutta samalla siitä
uupuu osa edeltäjäänsä luonnehtinutta hysteerisyyttä ja eklektisyyttä.
Carry on the Crudge (2014) tuli
kuunneltua hutiloiden sen ilmestyessä. Aloitettuani tämän kuuntelurupeaman
löysin levyn lentokoneen tarjonnasta tullessani Kanadasta takaisin. Keskellä
yötä pyöritin albumin kolme kertaa läpi, torkkuen muutaman biisin verran.
Kotiin palattuani kuuntelin sen uudelleen. Avausbiisi ”Limits lie” on hieno, löysätempoinen
biisi, joka ei ole kovin lähellä hip hoppia. Oikeastaan koko levy menee entistä
enemmän pois genreluokituksista, mutta myös lähemmäs brittiläistä valtavirtaa.
Se sai hyvät arviot ja yksi ilmeisistä poppihiteistä, ”Zombie”, voitti NME:n
parhaan biisin ja videon palkinnon. Kokonaisuudesta puuttuu osa alkuaikojen
riemukkuudesta ja riehakkuudesta. Lisäksi biisien mausteet vaihtelevat villisti
bluesista, kantriin ja gospeliin olematta mitään niistä puhtaasti. Suhtaudun
silti myös tähän synkempään ja totisempaan albumiin myönteisesti. Se ei nouse
ehdottomien suosikkien joukkoon, mutta on satunnaisesti kiva kuunneltava. Ja lento
sujui viihtyisästi levyn kanssa torkkuen.
Ehkä
Jamie T:ssä viehättää juuri tuo ylikorostunut brittiläisyys. En varmaan
innostuisi amerikkalaisesta versiosta. Ehkä kollegoiden minulle antama
piruilunimitys ”honorary Brit” sopii myös musiikkimakuuni. Siksi kai diggailen Sleaford
Modsia, The Streetsiä, Half Man Half Biscuitia, The Fallia ja, Luke Hainesia.
Ehkä tuon listan jatkoksi voidaan laittaa Jamie T.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti