Katsomusaine, redux

Taas keskustellaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon opetuksesta. Tällä kerralla Yle uutisoi aiheesta oman kyselynsä pohjalta (7.1.2020). Kommentoin uutista ja sitä kautta käy ilmi myös oma kantani asiaan.

Ylen oman kyselyn mukaan 70 prosenttia kannattaa yhteistä katsomusainetta. Kysymyksen muotoilussa tuli selväksi, että uusi aine korvaisi uskonnonopetuksen ja elämänkatsomustiedon, mutta samalla painotettiin, että uudessa aineessa ”tutustutaan maailman uskontoihin oppilaan omasta vakaumuksesta riippumatta”.

Tulos ei ole yllättävä. Tiedämme aikaisemmistakin kyselyistä, että kaikille yhteistä katsomusainetta kannattaa suomalaisten enemmistö. Sitä kuitenkin vastustavat keskeiset intressiryhmät, kuten uskonnolliset yhteisöt, jotka haluavat pitää kiinni ”oman uskonnon opetuksesta”, ja uskonnottomien etujärjestöt, jotka haluavat pitää kiinni elämänkatsomustiedosta. Enemmistön ääni ei kuitenkaan hallitse keskustelua, koska intressiryhmien ääni kuuluu voimakkaammin.

Tutkijat, opettajat ja virkamiehet eivät ole yksimielisiä. Ylen juttu kertoo, että uskonnonopettajista lähes puolet kannattaa kaikille yhteistä katsomusainetta. Suuri osa vastustamisesta tulee kuitenkin intressiryhmiltä.

Vastustamiselle on melko vähän asiapohjaa. Se perustuu ensisijaisesti siihen, että haetaan perusteita valmiille kannalle. Ruohonjuuritason vallankumous – koulukohtaiset kokeilut mahdollisimman pitkälle viedystä yhteisopetuksesta – on ollut pääosin toimiva ratkaisu eri opetusasteilla.

Kiinnostavaa on, miten puolueet, kristillisdemokraatit pois lukien, selvästi kannattavat yhteistä ainetta. Jopa perussuomalaisissa kannatus on 59 prosenttia ja keskustassa 66 prosenttia. Lopuilla suurempi.

Ylen esittämän kysymyksen muoto on kuitenkin ongelmallinen, koska siinä oletetaan maailman uskontoihin tutustumisen olevan yhteisen aineen ikään kuin ainoa sisältö. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla eikä ole nykyisellään. Siinä mielessä Ylen jutussa lähdetään muun muassa opetusneuvoksen suulla kumoamaan jotain sellaista, jota ei ole olemassakaan. Perverssillä tavalla keskustelusta tulee ”maailmanuskonnot vai elämänkatsomustieto”, kun pitäisi keskustella siitä, haluammeko elää nykyisessä systeemissä vai olisiko sille parempi vaihtoehto.

Vaikka nykyinen uskonnonopetus on paljon muuta kuin ”maailmanuskontojen” opetusta, katsomusaine ei voisi olla pelkkä synteesi nykyisestä uskonnonopetuksesta.

Katsomusaine ei voisi olla myöskään nykyinen elämänkatsomustieto, vaikka esimerkiksi opetusneuvos sitä Ylen jutussa pitääkin parhaana vaihtoehtona. Opetusneuvos on pitkän linjan elämänkatsomustieto-aktiivi, jonka näkemykset liittyvät yksinkertaisesti, ja mielestäni hyvin ongelmallisesti, elämänkatsomustiedon puolustamiseen. (Olen vuosia sitten käynyt hänen kanssaan sähköpostikeskustelua aiheesta, mutta jätän sen tästä pois.)

Pelkkä elämänkatsomustieto ei tarjoa riittävästi uskontotieteellistä ymmärrystä katsomuksista (on ne sitten ”uskonnollisia” tai ei), vaikka pätevillä et-opettajilla onkin muutama uskontotieteen kurssi suoritettu.

Itse ajattelen, että yhteisen aineen tulisi olla aito synteesi nykyisten vahvimmista puolista, ja siten jotain uutta. Siinä tulisi olla mukana elämänkatsomustiedon sisältöjä. Siinä tulisi käsitellä niin sanottuja vähemmistöuskontoja, mutta poistaa nykyinen outo painotus, jossa tietyt teemat ja ilmiöt käsitellään ainoastaan kyseisen vähemmistöuskonnon osalta (esimerkiksi uskonto mediassa kääntyy muissa kuin evlut-opetussuunnitelmassa paikoitellen muotoon, jossa käsitellään vaikkapa ortodokseja mediassa tai islamia mediassa, riippuen siitä, mikä vähemmistöuskonto on kyseessä, eikä uskontoa mediassa).

Opetussuunnitelman ja oppikirjojen tasolla tarkasteltuna nykyinen evlut-aine tarjoaisi ainakin lukiotasolla alustavan rungon uuteen aineeseen, sillä se sisältää nykyisellään paljon katsomusten kirjoa (myös uskonnottomuuden tarkastelua) ja teemoja, jotka kiinnittyvät opiskelijoiden elämismaailmaan (populaarikulttuuri, media jne.). Evlut-aine ei ainakaan oppikirjojen tasolla rajoitu luterilaisuuteen, vaan niissä käsitellään melko laajasti uskontoa ilmiönä, vaikka luterilainen painotus onkin näkyvissä.

Haluan kuitenkin painottaa, että se olisi vain prosessin alku, ei lopputulos. Lopputuloksessa tulisi näkyä selvästi myös uskontoon liittymättömät (tai uskontoon vain etäisesti liittyvät) identiteetin rakentumisen kannalta keskeiset pohdinnat. Se ei voisi tarkoittaa vain ”uskonnottomuuden” lisäämistä pakettiin, vaan elämäntyylien ja -tapojen kirjavuuden pohdiskelua riippumatta niiden mahdollisesta uskontostatuksesta.

Tyypillinen maltillinen kommentti yhteistä katsomusainetta vastaan koskee käytäntöä: opettajankoulutus tulisi järjestää uusiksi ja miten kävisi vanhojen opettajien? Minusta tämä on laiskaa ajattelua. Samalla logiikalla ei voi yrittää torjua ilmastonmuutosta, koska siitä ei tule heti valmista. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. Tietenkin tarvittaisiin siirtymäaikaa ja alkuun käytännön tilanteiden sanelemia kompromisseja. Eivät opettajat jäisi työttömiksi, vaan he alkaisivat orientoitua uuteen nykyisen koulutuksensa pohjalta. Nykyinenkin systeemi polkaistiin pystyyn epäpätevillä vähemmistöuskontojen opettajilla. Uusia opettajia lähdettäisiin kouluttamaan uuden aineen pohjalta.

Kasvukivuilta tuskin vältyttäisiin, mutta niiden pelkääminen on heikko argumentti ongelmallisen nykysysteemin puolustamiseen.

https://yle.fi/uutiset/3-11143116

Muistelmia viidennestä herätysliikkeestä

Viidennellä herätysliikkeellä tarkoitetaan suomalaista herätyskristillisyyttä, jonka synty ajoittuu neljän 1800-luvun herätysliikkeen (herännäisyys, rukoilevaisuus, evankelisuus, lestadiolaisuus) ja toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Viidesläisiä arvioidaan olevan noin 20000. Luku on arvio, koska kyse ei ole yhtenäisestä liikkeestä, vaan nimitys erilaisille pienorganisaatioille, joita yhdistävät esimerkiksi kokemuksellista uudestisyntymistä painottava julistus ja henkilökohtainen evankeliointi, käsitys Raamatusta uskonelämän normina ja Raamatun historiallisesta paikkansapitävyydestä, Jeesuksen toisen tulemisen odotus, viimeisen tuomion korostaminen ja yleisen pappeuden periaate.

Viidesläisyyteen liitetään esimerkiksi Suomen Raamattuopisto, Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura. Termin kehitti ilmeisesti Aimo T. Nikolainen vuonna 1960. Viidesläiset ovat ainakin perinteisesti olleet evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, mutta suhde on ollut ambivalentti. Yhtäältä kirkossa heillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon itseään ja järjestöään suurempiin asioihin, toisaalta kirkkoa on pidetty harhaoppisena, liberaalina ja pystyyn kuolleena laitoksena, jossa pyhä henki ei saa tehdä työtänsä.

Tampereella pistäydyin pikaisesti kirjakaupassa, jossa oli tarjouksessa Eero Junkkaalan teos Viides herätysliike (2016). Kyse on yhden sisäpiiriläisen muistelmateoksesta. Kun aiheesta ei ole ajanmukaista tieteellistä teosta eikä kirjan hinnalla olisi saanut edes tuplaespressoa, niin päätin ostaa sen.

Teoksen jutusteleva sävy tekee siitä nopealukuisen. Sisältöä ei ole kovin paljon ja välillä yksityiskohtia huonosti tunteva lukija kaipaisi vähän taustoitusta. Kuitenkin teoksessa muistutetaan itseäni kiinnostavalla tavalla, miten lähetystyötä korostava viidesläisyys on alkanut painottaa mediateknologiaa lähetystyön muotona. Siinä myös havainnollistetaan, miten tärkeää naispappeuden vastustaminen on viidesläisille – näyttää siltä, että ”tolkun” kantaa edustava Junkkaala jää hengellisen kotinsa jalkoihin tässä asiassa. ”Tolkun” kanta on siis se, että naispappeutta vastustetaan, mutta suostutaan työskentelemään naispappien kanssa.

Itselleni kaikkein kiinnostavinta antia on kuitenkin Suomen teologisen instituutin käsittely. Vuonna 1988 perustetun järjestön tavoitteena on koko ajan ollut vaihtoehtoisen teologisen opetuksen tarjoaminen. Vaihtoehto tarkoittaa tietysti vaihtoehtoa tieteelliselle, teologisen tiedekunnan opetukselle. STI:n lähtökohtana on se, että opetuksen pitää olla ”Raamatulle uskollista” ja uskoa vahvistavaa sekä sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. STI haki tilansa yliopiston vierestä, jotta opiskelijoiden olisi helpompi tulla tilaisuuksiin. Junkkaala itse oli pitkään aktiivinen STI:n toiminnassa.

Yhtenä tekijänä STI:n perustamisen taustalla oli Heikki Räisäsen liberaaleja tulkintoja koskevat mielenpahoitukset. Junkkaala muisteleekin omia tunteitaan Räisäsen kurssien ajalta ja tekee tiliään ystävälliseen sävyyn Räisäsestä, joka kuoli pari vuotta sitten.

Muistelut eivät antaneet itselleni niin paljon kuin olisin toivonut. Niissä ei nähdä metsää puilta. Yhteiskuntahistorialliset tekijät ovat minimissään – viidesläisyys on leimallisesti nuorten kaupunkilaisten herätysliike – mutta erilaisten pienorganisaatioiden syntyä ja keskinäisiä suhteita teos valottaa kelvollisesti. Muistelmien tehtävänä on tietenkin kertoa myös muistelijasta: Junkkaala asemoi itsensä valtavirran luterilaisuuden ja viidesläisyyden äärilaidan väliin, eräänlaiseksi sillanrakentajaksi. Hänen teologiansa on patakonservatiivista, mutta samalla hän korostaa tarvetta suvaitsevaisuuteen ja asialliseen keskusteluun kaikkien kanssa.

Kirkko, avioliitto ja vähemmistöuskontojen etuoikeudet

Viime aikoina on keskusteltu aktiivisesti siitä, miten kirkon tulisi suhtautua samaa sukupuolta oleviin pareihin. Voisiko kirkko vihkiä heidät avioliittoon heteroparien tapaan? Voisiko kirkko pitää avioliiton heteroille varattuna ja kenties muuten yrittää parantaa suhtautumistaan homoihin?

Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen kirjoittaa aiheesta tuoreessa blogikirjoituksessaan Suomen Kuvalehden sivustolla otsikolla ”Avioliittolain muutos haastaa kirkkoa viemään reformaation loppuun”.

http://suomenkuvalehti.fi/rajalla/2016/09/19/avioliittolain-muutos-haastaa-kirkkoa-viemaan-reformaation-loppuun/

Komulainen ehdottaa, että asiaan tulee saada teologisesti perusteltu ratkaisu. Yksi mahdollinen ratkaisu, jota Komulainen kannattaa, on kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta. Tämä olisi jatketta Lutherin ajattelulle, jossa avioliittoa siirrettiin piirun verran kirkolta yhteiskunnalle. Tämä on linjassa Komulaisen aikaisempien näkemysten kanssa, sillä niissä lähdetään pitkälti liikkeelle ajatuksesta, että vaikka kirkko on sosiaalinen instituutio – mitä muutakaan se voisi olla – sen toiminnan perustana ovat teologiset näkemykset.

Kirkon kohtalosta kiinnostuneet kriitikot kysyvät, mielestäni aiheellisesti, mitä tämä tarkoittaisi kirkon yhteiskunnalliselle asemalle? Jos rivijäsenelle avioliittoon vihkiminen on ainoa rituaali, jonka hän itse kokee aikuisena, eikä hän muuten osallistu kirkon toimintaan, eikö sen pois vieminen etäännyttäisi häntä entisestään? Teologisesti hyvin perusteltu kirkko ei taida Suomen oloissa olla valtionkirkko eikä kansankirkko, vaan lähestulkoon tyhjä kirkko.

Komulainen ehdottaa, että tilalle otettaisiin kodin siunaaminen. Uusien rituaalien vakiinnuttaminen ei ole helppoa. En usko, että kovin moni rivijäsen kiinnostuisi välittömästi siitä, että pappi tulee kylään siunaamaan uutta asuntoa. Oletan, että useimmille perinteiset tupaantuliaiset riittävät vallan hyvin.

Sisäistä uskontososiologiani tässä kiinnostaa kirkon aseman tulevaisuus suomalaisessa yhteiskunnassa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole suurta preferenssiä sen suhteen, mitä kirkko tekee. Samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen tai vihkioikeudesta luopuminen ovat itselleni lievästi toivottavampia vaihtoehtoja kuin nykyisen tilanteen jatkaminen, sillä kirkko on käynyt heteronormatiivista väsytystaistelua tarpeettoman pitkään. Teologinen perustelu ei ole itselleni tärkeä – ajattelen asiaa puhtaasti yhteiskunnallisena kysymyksenä.

Komulaisen tekstissä on kuitenkin itseäni enemmän kiinnostava yksityiskohta. Hän kirjoittaa:

”Ainut kysymysmerkki liittyisi vihkioikeudesta luopumisen ekumeenisiin vaikutuksiin. Jos Suomen suurin kirkkokunta luopuu vihkioikeudesta, sillä voi olla merkittävät heijastusvaikutukset kymmenien muiden vihkivien uskontokuntien toiminnan kannalta. Mutta ehkä yksikään uskonnollinen yhdyskunta ei jäisi lopulta kaipaamaan viranomaisroolia vihkimisissä, jos sellaisen mahdollisuus poistuisi.”

Tässä paljastetaan jotain olennaista ja huolestuttavaakin siitä, miten vähemmistöuskontojen oikeudet näyttävät olevan alisteisia kirkolle (vaikka näin ei ymmärtääkseni lainopillisesti ole). Komulainen näyttää ajattelevan, että jos kirkko luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta, niin se saattaisi tarkoittaa vihkimisoikeuden poistumista muilta ”uskonnollisilta” yhteisöiltä. Eikö tällainen menettely – joka on mielestäni täysin mahdollisuuksien rajoissa – olisi suora osoitus siitä, ettei vähemmistöuskonnoilla ole oikeuksia sinänsä, vaan ne ovat riippuvaisia kirkon etuoikeuksista? Tässä ajatellaan, että jos kirkko luopuu yhdestä etuoikeudesta, muut rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat eivät välttämättä voi enää pitää sitä.

On mielestäni kyseenalaista kutsua tätä ”ekumeeniseksi vaikutukseksi”. Kyse on siitä, voiko yksi laissa ja yhteiskunnassa yleisemminkin etuoikeutettu ”uskonnollinen” instituutio olla niin suuressa roolissa, että se toimii perustana myös rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien etuoikeuksille.