Primavera Sound 2018, Barcelona, kolmas festivaalipäivä

Viimeinen päivä on aina haasteellinen. Usein se tarkoittaa hidasta käynnistymistä ja myös myöhäistä saapumista alueelle. Nyt oli kuitenkin niin tiukka kuri, että kolmaskin päivä alkoi melko varhain, kello kuuden jälkeisellä keikalla.

Lavalle nousi The Only Ones yhtyeen keulakuvana tuttu Peter Perrett, jonka tuorein sooloalbumi oli kuulostanut niin hyvältä, ettei tätä halunnut jättää väliin. Keikka oli rauhallisen leppoisa. Siellä kuultiin uuden levyn nimiraita ”How the west was won”, päätösraita ”Take me home”, ”Troika” ja The Only Onesin suurin hitti ”Another girl, another planet” ilmeisesti toiseksi viimeisenä rallina. Siinä vaiheessa siirryin vip-alueelle, jossa oli taas happy hour. Ilmainen olut = 2,5 euron säästö!

Sitten alkoi Lift to Experience, joka Josh T. Pearsonin johdolla esitti bändin ainoa levynsä raitoja. Pitkiä biisejä ja musiikillista häröilyä. Kokeilevaa kantria. Sitten tuli valinnan paikka: jatkaako tätä loppuun asti vai mennäkö katsomaan Jane Birkiniä? Valinta osui Birkiniin. Matkalla tuli vastaan Deerhunterin Bradford Cox, mutta oma reitti jatkui päälavan palkoon. Jane Birkin esiintyi orkesterin kanssa, ja ison orkesterin näkeminen sinänsä on melko harvinaista Primaveran päälavalla. Yleensä tällaiset ovat Auditoriossa. Birkinin ääni oli kunnossa ja ylipäätään oli rauhoittavaa kuunnella tovi tällaista musiikkia. Biisejä en pahemmin tunnistanut. Tätäkään ei tullut katsottua loppuun saakka, vaikka siellä olisivat odottaneet muiden muassa ”Jane B.” ja ”La Javanaise”. Matka jatkui.

Ariel Pink oli juuri aloittanut keikkansa. Menossa oli ensimmäinen tai toinen biisi. Kokemus oli hämmentävä, sillä tämä oli ensisijaisesti kokeilevaa heviä, vaikka välillä tulikin Pinkille ominaisia Zappa-pastisseja. Arielin laulavana sidekickinä toiminut Kärtsy Hatakka lookalike oli suuressa ja jokseenkin ärsyttävässä bailumestarin roolissa. Yhteistulos oli siis hämmentävä, ärsyttävä ja osin viihdyttävä. Oma ratkaisuni oli kuitenkin käydä elämässä hetki 90-lukua.

Salalavalla oli nimittäin aloittanut 90-luvun indiepopin miellyttävämpään keskikaartiin kuulunut Belly, joka teki juuri paluulevynsä. Keikkaa kuunnellessa tajusin, miksi olen yhtyettä kuunnellut. Samalla välittyi sympaattinen tunnelma. Bändi oli sinut itsensä kanssa ja tietoinen omasta menneisyydestään. Kysyivät, oletteko valmiit bailaamaan kuin olisi 1993. Bändi kuulosti hyvältä ja ehkä juuri tämä oli oikea paikka nähdä se.

Aivan loppuun asti en tuijotellut Bellyä ja sen ikääntyviä kaunottaria, koska nälkä iski. Pikaiset patatas bravasit valkosipulimajoneesilla saivat riittää, jotta nappaamaan vielä oluen ennen kuin vuorossa oli kaksi vuotta sitten ihastuttanut Slowdive. Slowdive soi jälleen todella kauniisti ja hallitusti. Biisejä tuli varhaisilta ja loistavalta paluulevyltä. Lopussa kuultiin paluulevyn hitti ”Sugar for the pill” ja Syd Barrett-kover ”Golden hair”. Tämä taisi olla festivaalin paras esitys. On hämmentävää, miten tästä on tullut niin paljon merkittävämpi yhtye kuin muista aikansa shoegazereista. Keikkaa oli katsomassa vieressä kukas muukaan kuin vanha tuttu Josh T. Pearson. Tällä kerralla ei otettu kuvia.

Aivan kokonaan en Slowdiveä katsonut, sillä olin kehittänyt mielestäni ovelan suunnitelman. Samaan aikaan läheisellä lavalla soitti ruotsalaisen black metallin suuruus Watain. Pitihän sitäkin nähdä vähän. Koska tiesin, että Slowdive soittaa lopussa yllä mainitut biisit, päätin lähteä Watainille kesken keikan. Siis rivakasti juosten portaille, portaat alas ja siinähän se Watain aloitti. Hain vielä jonottamatta oluen ensimmäisen biisin aikana, kuuntelin toisena tulleen suosikkini ”Nuclear alchemyn” ja sitä seuranneen ”hitin” ”Malfeitor” paraatipaikalta. Se oli siinä. Hyvin rytisi, mutta pienen lavan soundi on vaatimattomampi kuin muhkeasoundisten isojen lavojen. Tultakaan ei lavalla nähty, mutta olisin mielelläni diggaillut näitä mörököllejä livenä pidempään. Portaat puolijuoksua ylös ja siinä kuului heti Slowdiven tunnetuimpiin kuuluva ”Allison”.

Slowdivestä mentiin suoraan Grizzly Bearin keikalle. Bändi kuulosti hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin vuosia sitten Leedsissä. Slowdiven jälkeen fiilis ei kuitenkaan noussut. Shieldsin ”Sleeping ute”, Painted Ruinsin ”Mourning sound” ja Veckatimestin ”Two weeks” jäivät parhaiten mieleen. Hienoja biisejä, jotka soivat hienosti. Viimeisimmän jälkeen alkoi siirtymä kohti päälava-aluetta.

Tarkoituksena oli istua hetkinen ennen Arctic Monkeysin alkua. Toisella päälavalla soi Lorde, joten sitä kuuli ja näki pari biisiä. Porukkaa oli ja Lorde laukkasi edestakaisin yleisökarsinoiden väliin jäävää kaistaletta. Musiikki kuulosti taidokkaalta popilta, vaikka ei minun teekupiltani.

Pyrkimys päästä palkoon katsomaan Arctic Monkeysia oli tuhoon tuomittu. Kun menimme jonoon, palko oli jo täynnä ja näimme, miten järjestysmiehet heittivät palkoportit yli laidan. Ei muuta kuin takaisin vip-alueella, koska sinne yleensä kuuluu hyvin ja siellä musiikkiin on helpompi keskittyä kuin ihmismassassa. Tällä kerralla bändi soitti kovin hiljaa ja ponnettomasti. Hyvätkin biisit kuulostivat keskinkertaiselta. Jopa mielestäni loistava uuden levyn nimiraita ”Tranquility base hotel + casino” oli vain ihan kiva. Paras muisto keikasta onkin se, että noin 150-senttinen Peter Perrett seisoi vieressäni punaisessa nahkatakissaan. Toivotaan, että Flow’ssa joku vääntää nupit kaakkoon, vaikka salaa.

Pian tuli selväksi, että keikka jää kesken heti kun joku relevantti vaihtoehto aloittaa. Se tapahtui tuntia myöhemmin, kun vuorossa oli Deerhunter. Pari vuotta sitten bändi kuulosti asialliselta, mutta nyt kävi nopeasti selväksi, ettei bändi ole koskaan kuulostanut minun korvissani näin loistavalta. En odottanut keikalta mitään suurta, koska oletin sen jäävän lähes kokonaan väliin. Outoa oli se, ettei uusimmalta levyltä tullut kuin yksi kappale, mutta tärkeintä oli sointi. Primaverassa on aina Deerhunterille otollinen yleisö, joten kokonaisuus oli mainio. Toivottavasti Sidewaysissa on yhtä hyvä äänentoisto ja edes kymmenesosa Primaveran yleisöstä.

Sitten aloitti Beach House ja tässä vaiheessa oltiin jo kello kahden paikkeilla. Bändi soi taas hienosti, vaikka neljäs keikka ei sinänsä tuonut mitään merkittävästi uutta. Toki uutta levyä kuultiin useamman kappaleen verran. Depression Cherryltä tuli muutamia ja Bloomilta kolme ensimmäistä raitaa. Loistavalta Teen Dreamilta bändi soitti vain ”10 mile stereon”. Debyytiltä soi ”Master of none”. Ilmeisesti Devotion oli ainoa, jolta ei kuultu mitään. Yhtä kaikki, keikka oli taattua Beach Housea, jota suosittelen kuuntelemaan niin levyltä kuin livenä. Tähän oli hyvä päättää festivaalin viimeinen tuoppi ja viimeinen keikka.

Bileet jatkuivat alueella myöhään, mutta yli 30 keikkaa muutaman päivän aikana oli vaatinut veronsa. Sitä lähti aivan tyytyväisenä kävelemään kohti majapaikkaa pohtien, vieläkö jonakin vuonna jaksaa uudestaan.