Näytetään tekstit, joissa on tunniste festivaalit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste festivaalit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Laiska blogivuosi – kootut selitykset

Kesä alkaa olla lopuillaan ja uusi lukuvuosi yliopistossa alkaa. Blogin osalta tämä on ollut laiskin tai melkein laiskin vuosi yli kymmenen vuoden historiassa. Vain vuosi 2011 oli yhtä hiljainen, kun muutin Briteistä takaisin Suomeen. Syksystä on tulossa tyypillisen kiireinen, joten blogin päivittäminen saattaa olla edelleen hidasta. Laitetaan tähän kuitenkin kootut meriselitykset siitä, miten näin on päässyt käymään.

Keväällä kirjoittelin täysin oman mielen mukaan. Kesän alussa huomasin, että hiljaista on ollut. En kuitenkaan ryhtynyt kiirehtimään blogisisältöä. Otin päinvastaisen strategian: antaa blogin olla hetki rauhassa, jos ei luontevasti löydy aikaa ja intoa kirjoittamiseen. Eikä sitä löytynyt. Mutta muuta olen tehnyt, vaikka olen lomaillutkin.

Kesällä ilmestyi yksi vuoden alkupuolella viimeistelty artikkeli, ”Suvivirsi ja kristinuskon ’kulttuuristuminen’ katsomuksellisen monimuotoisuuden aikana”. Se löytyy uusimmasta Uskonnontutkija-lehdestä, eli täältä: https://journal.fi/uskonnontutkija/article/view/83000
Aiheen tiimoilta ilmestyy myös juttu Kotimaa-lehdessä.

Keväällä viimeistelty uskontoa James Bond -elokuvissa käsittelevä artikkeli ei ole vielä ilmestynyt, mutta se on hyväksytty julkaistavaksi. Se on saatavilla myöhemmin tämän vuoden puolella avoimesti julkaisussa Journal for Religion, Film and Media.

Keväällä ja kesällä olen kirjoittanut tai viimeistellyt useita artikkeleita, jotka käsittelevät uskontoa suomalaisessa mediassa, uskonnollisten auktoriteettien asemaa eurooppalaisessa journalismissa, median roolia uskonnoista irtaantumisessa, mediaa uskontotieteen tutkimuksessa, internetin ja sosiaalisen median asemaa ateismissa, ateismia ”Jumalan paluun” aikana ja uskontotieteen tapoja kuvitella uskonto. Osa näistä on suomeksi, osa englanniksi.

Vielä pitäisi viimeistellä yhteisartikkeli ateismista Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä artikkeli ateistisista dokumenttielokuvista asap, kuten akateemisen deadlinet joskus menevät. Yksi itsestäni riippumattomista syistä talviunilla ollut uskontoa mediassa tavallisena päivänä käsittelevä kirjahankekin saattaa viimein liikahtaa eteenpäin ja ehkä pian saadaan myös uskonnottomuutta Suomessa käsittelevä yhteisartikkeli lähetettyä arvioitavaksi.

Näitä ennen on kuitenkin valmisteltava esitys Saksan uskontotieteen järjestön konferenssiin Conceptualising Religion. Menen sinne syyskuun alussa kutsuvieraana puhumaan uskontotieteen opettamisesta tavalla, jossa pyritään problematisoimaan uskonnon kategoriaa.

Tässä sekasotkussa blogin päivittäminen ei ole ollut ykkösprioriteetti. Kun jonglööraa (liian) monella pallolla, joku putoaa maahan. Pitää vain yrittää kontrolloida, mikä pallo voi pudota menemättä rikki ja vakuuttua, että se pompahtaa vielä takaisin. Blogi on ollut valitsemani pallo. Saman voi sanoa Twitteristä, jossa olen viettänyt enimmäkseen hiljaisuutta kesäkuun jälkeen.

Lähes perinteinen konferenssiraportti Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssistakin jäi tekemättä. Konferenssi pidettiin kesällä Tartossa. Itse järjestin kaksi paneelia, joissa pohdittiin liki 20 vuotta sitten ilmestyneen Timothy Fitzgeraldin The Ideology of Religious Studies (2000) -teoksen argumenttien arvoa ja vaikutushistoriaa. Näistä on lähtenyt keriytymään julkaisuhanke. Tavoitteena on saada aiheeseen liittyvä Implicit Religion -lehden tuplanumero ulos vuoden 2020 lopussa. Sen suunnittelu on kuitenkin vienyt hyvän palasen heinä- ja elokuusta.

Varsinkin kesän lopussa opetusvalmistelut ja tutkimushankkeiden suunnittelu vievät aikaa ja energiaa. Opetusvalmistelut alkavat olla pääosin valmiina syyskuussa alkaviin kursseihin, mutta tutkimushankkeiden suunnittelu päättyy yleensä vasta hakemusten jättämiseen.

Ehkä suurin syy blogitekstien vähäisyyteen kesäkuukausina on kuitenkin uuden kirjahankkeen suunnittelu ja testailu mökillä riippumatossa makoillen. Olen ryhtynyt hahmottamaan, millainen tietokirja syntyisi, jos aiheena olisi uskonto populaarimusiikissa. Siihen liittyen luin kesällä melko ison kasan aiheeseen liittyviä kirjoja. Samalla aloin kirjoittaa kirjaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes udellut, olisiko joku kustantaja kiinnostunut tällaisesta. Lukuvuoden alku ja muut kirjoitustehtävät pistävät hankkeen tauolle, mutta onpa tässä nyt julkisesti sanottu, että jotain tämänsuuntaista on suunnitteilla. Valmista ei ole syytä odottaa vielä hetkeen aikaan, sillä tämä vaatii syventymistä ja tarkkuutta.

Musiikin kuuntelu on painottunut kesällä yllä mainitun hankkeen suunnitteluun ja ostolevyihin, joten edes studioalbumisarjaa ei ole tullut päivitettyä Elviksen lisäksi. Festivaaliraportitkin jäivät kirjoittamatta, vaikka osallistuin isoista tapahtumista Sidewaysiin, Pori Jazziin ja Flow’hun.

Sellaisia selityksiä.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, kolmas festivaalipäivä

Viimeinen päivä on aina haasteellinen. Usein se tarkoittaa hidasta käynnistymistä ja myös myöhäistä saapumista alueelle. Nyt oli kuitenkin niin tiukka kuri, että kolmaskin päivä alkoi melko varhain, kello kuuden jälkeisellä keikalla.

Lavalle nousi The Only Ones yhtyeen keulakuvana tuttu Peter Perrett, jonka tuorein sooloalbumi oli kuulostanut niin hyvältä, ettei tätä halunnut jättää väliin. Keikka oli rauhallisen leppoisa. Siellä kuultiin uuden levyn nimiraita ”How the west was won”, päätösraita ”Take me home”, ”Troika” ja The Only Onesin suurin hitti ”Another girl, another planet” ilmeisesti toiseksi viimeisenä rallina. Siinä vaiheessa siirryin vip-alueelle, jossa oli taas happy hour. Ilmainen olut = 2,5 euron säästö!

Sitten alkoi Lift to Experience, joka Josh T. Pearsonin johdolla esitti bändin ainoa levynsä raitoja. Pitkiä biisejä ja musiikillista häröilyä. Kokeilevaa kantria. Sitten tuli valinnan paikka: jatkaako tätä loppuun asti vai mennäkö katsomaan Jane Birkiniä? Valinta osui Birkiniin. Matkalla tuli vastaan Deerhunterin Bradford Cox, mutta oma reitti jatkui päälavan palkoon. Jane Birkin esiintyi orkesterin kanssa, ja ison orkesterin näkeminen sinänsä on melko harvinaista Primaveran päälavalla. Yleensä tällaiset ovat Auditoriossa. Birkinin ääni oli kunnossa ja ylipäätään oli rauhoittavaa kuunnella tovi tällaista musiikkia. Biisejä en pahemmin tunnistanut. Tätäkään ei tullut katsottua loppuun saakka, vaikka siellä olisivat odottaneet muiden muassa ”Jane B.” ja ”La Javanaise”. Matka jatkui.

Ariel Pink oli juuri aloittanut keikkansa. Menossa oli ensimmäinen tai toinen biisi. Kokemus oli hämmentävä, sillä tämä oli ensisijaisesti kokeilevaa heviä, vaikka välillä tulikin Pinkille ominaisia Zappa-pastisseja. Arielin laulavana sidekickinä toiminut Kärtsy Hatakka lookalike oli suuressa ja jokseenkin ärsyttävässä bailumestarin roolissa. Yhteistulos oli siis hämmentävä, ärsyttävä ja osin viihdyttävä. Oma ratkaisuni oli kuitenkin käydä elämässä hetki 90-lukua.

Salalavalla oli nimittäin aloittanut 90-luvun indiepopin miellyttävämpään keskikaartiin kuulunut Belly, joka teki juuri paluulevynsä. Keikkaa kuunnellessa tajusin, miksi olen yhtyettä kuunnellut. Samalla välittyi sympaattinen tunnelma. Bändi oli sinut itsensä kanssa ja tietoinen omasta menneisyydestään. Kysyivät, oletteko valmiit bailaamaan kuin olisi 1993. Bändi kuulosti hyvältä ja ehkä juuri tämä oli oikea paikka nähdä se.

Aivan loppuun asti en tuijotellut Bellyä ja sen ikääntyviä kaunottaria, koska nälkä iski. Pikaiset patatas bravasit valkosipulimajoneesilla saivat riittää, jotta nappaamaan vielä oluen ennen kuin vuorossa oli kaksi vuotta sitten ihastuttanut Slowdive. Slowdive soi jälleen todella kauniisti ja hallitusti. Biisejä tuli varhaisilta ja loistavalta paluulevyltä. Lopussa kuultiin paluulevyn hitti ”Sugar for the pill” ja Syd Barrett-kover ”Golden hair”. Tämä taisi olla festivaalin paras esitys. On hämmentävää, miten tästä on tullut niin paljon merkittävämpi yhtye kuin muista aikansa shoegazereista. Keikkaa oli katsomassa vieressä kukas muukaan kuin vanha tuttu Josh T. Pearson. Tällä kerralla ei otettu kuvia.

Aivan kokonaan en Slowdiveä katsonut, sillä olin kehittänyt mielestäni ovelan suunnitelman. Samaan aikaan läheisellä lavalla soitti ruotsalaisen black metallin suuruus Watain. Pitihän sitäkin nähdä vähän. Koska tiesin, että Slowdive soittaa lopussa yllä mainitut biisit, päätin lähteä Watainille kesken keikan. Siis rivakasti juosten portaille, portaat alas ja siinähän se Watain aloitti. Hain vielä jonottamatta oluen ensimmäisen biisin aikana, kuuntelin toisena tulleen suosikkini ”Nuclear alchemyn” ja sitä seuranneen ”hitin” ”Malfeitor” paraatipaikalta. Se oli siinä. Hyvin rytisi, mutta pienen lavan soundi on vaatimattomampi kuin muhkeasoundisten isojen lavojen. Tultakaan ei lavalla nähty, mutta olisin mielelläni diggaillut näitä mörököllejä livenä pidempään. Portaat puolijuoksua ylös ja siinä kuului heti Slowdiven tunnetuimpiin kuuluva ”Allison”.

Slowdivestä mentiin suoraan Grizzly Bearin keikalle. Bändi kuulosti hyvältä, huomattavasti paremmalta kuin vuosia sitten Leedsissä. Slowdiven jälkeen fiilis ei kuitenkaan noussut. Shieldsin ”Sleeping ute”, Painted Ruinsin ”Mourning sound” ja Veckatimestin ”Two weeks” jäivät parhaiten mieleen. Hienoja biisejä, jotka soivat hienosti. Viimeisimmän jälkeen alkoi siirtymä kohti päälava-aluetta.

Tarkoituksena oli istua hetkinen ennen Arctic Monkeysin alkua. Toisella päälavalla soi Lorde, joten sitä kuuli ja näki pari biisiä. Porukkaa oli ja Lorde laukkasi edestakaisin yleisökarsinoiden väliin jäävää kaistaletta. Musiikki kuulosti taidokkaalta popilta, vaikka ei minun teekupiltani.

Pyrkimys päästä palkoon katsomaan Arctic Monkeysia oli tuhoon tuomittu. Kun menimme jonoon, palko oli jo täynnä ja näimme, miten järjestysmiehet heittivät palkoportit yli laidan. Ei muuta kuin takaisin vip-alueella, koska sinne yleensä kuuluu hyvin ja siellä musiikkiin on helpompi keskittyä kuin ihmismassassa. Tällä kerralla bändi soitti kovin hiljaa ja ponnettomasti. Hyvätkin biisit kuulostivat keskinkertaiselta. Jopa mielestäni loistava uuden levyn nimiraita ”Tranquility base hotel + casino” oli vain ihan kiva. Paras muisto keikasta onkin se, että noin 150-senttinen Peter Perrett seisoi vieressäni punaisessa nahkatakissaan. Toivotaan, että Flow’ssa joku vääntää nupit kaakkoon, vaikka salaa.

Pian tuli selväksi, että keikka jää kesken heti kun joku relevantti vaihtoehto aloittaa. Se tapahtui tuntia myöhemmin, kun vuorossa oli Deerhunter. Pari vuotta sitten bändi kuulosti asialliselta, mutta nyt kävi nopeasti selväksi, ettei bändi ole koskaan kuulostanut minun korvissani näin loistavalta. En odottanut keikalta mitään suurta, koska oletin sen jäävän lähes kokonaan väliin. Outoa oli se, ettei uusimmalta levyltä tullut kuin yksi kappale, mutta tärkeintä oli sointi. Primaverassa on aina Deerhunterille otollinen yleisö, joten kokonaisuus oli mainio. Toivottavasti Sidewaysissa on yhtä hyvä äänentoisto ja edes kymmenesosa Primaveran yleisöstä.

Sitten aloitti Beach House ja tässä vaiheessa oltiin jo kello kahden paikkeilla. Bändi soi taas hienosti, vaikka neljäs keikka ei sinänsä tuonut mitään merkittävästi uutta. Toki uutta levyä kuultiin useamman kappaleen verran. Depression Cherryltä tuli muutamia ja Bloomilta kolme ensimmäistä raitaa. Loistavalta Teen Dreamilta bändi soitti vain ”10 mile stereon”. Debyytiltä soi ”Master of none”. Ilmeisesti Devotion oli ainoa, jolta ei kuultu mitään. Yhtä kaikki, keikka oli taattua Beach Housea, jota suosittelen kuuntelemaan niin levyltä kuin livenä. Tähän oli hyvä päättää festivaalin viimeinen tuoppi ja viimeinen keikka.

Bileet jatkuivat alueella myöhään, mutta yli 30 keikkaa muutaman päivän aikana oli vaatinut veronsa. Sitä lähti aivan tyytyväisenä kävelemään kohti majapaikkaa pohtien, vieläkö jonakin vuonna jaksaa uudestaan.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, toinen festivaalipäivä

Toinen varsinainen festivaalipäivä lähti käyntiin kello viiden jälkeen oluella auringossa Waxahatcheen soittaessa nautinnollista indiekantria taustalla. Leppoisa hetki päättyi, kun tuli aika siirtyä niin sanotulle salalavalle (Hidden stage) katsomaan Texasin omaperäistä kantrimiestä Josh T. Pearsonia, jonka uusi albumi herätti aluksi hämmennystä ja sen jälkeen lämmennystä.

Pearsonista tuli heti hyvä fiilis. Bändi soi hienosti, äijän ääni on todella komea ja pienillä eleillä hän jättää itsestään samanaikaisesti hauskan ja karmivan kuvan. Ehkä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Mies kuulosti myös yllättävän paljon Lou Reediltä. Soolobändinsä kanssa Pearson soitti alkuun uuden levyn raitoja ja sen jälkeen debyyttisooloaan. Lopuksi oli tullut vielä lisää uutta levyä, mutta siinä vaiheessa olin jo matkalla päälavalle.

Kävellessä katselin hetkisen malilaista laulajatähteä Oumou Sangarea, mutta se jäi läpikävelyksi, koska halusin varmistaa hyvän paikan The Breedersin lähellä. Yhtye soitti kaikki hittinsä ja muutaman muunkin. Loppupuolella tuli ”Cannonball” ja Pixiesin ”Gigantic”, mutta ne eivät nousseet minulle sen tärkeämmiksi kuin muu materiaali. Debyyttialbumilta Pod olisin toivonut kuulevani muutakin kuin ”Glorious”, mutta oli hienoa nähdä yhtye ensimmäistä kertaa. Painotuksena olivat uusi albumi ja Last Splash. Yhtyeestä välittyi oletetun kotikutoinen ja epärockmainen fiilis, jossa ollaan ikään kuin treeneissä tuhansien ihmisten edessä. Pari kielivirhettä Kim teki (kyseli Dónde está kun oli tarkoitus sanoa Cómo está), mikä vain alleviivasi lämminhenkisyyttä. Juhannuksen jälkeen Tavastialla uudestaan.

Father John Misty aloitti heti The Breedersin perään toisella päälavalla. Komeankuuloinen isä eli Josh Tillman jäi itselleni aikataulujen limboon, koska tässä vaiheessa halusin istahtaa ja syödä (mainio pokebowl sisälsi tuoreita tonnikalan palasia ja ravitsevia kasviksia). Vip-alueelle kuitenkin kuuli ja näki mainiosti. ”Hollywood forever cemetery sings” on yksi suosikeistani ja sen soiminen piristi. Se on poikkeava, indiempi kuin Elton Johnista muistuttavan materiaalin valtaosa, vaikka moni muukin biisi kuulosti hyvältä.

Seuraavaksi oli kuitenkin siirryttävä palkoon odottamaan The Nationalin alkua. Neljäs näkeminen oli ehkä heikoin, sillä kaksi niistä menee korkealle kaikkien aikojen keikkakokemuksissa. Tämä oli siis ”vain” mainio, rutiinimaisesti. Setti painottui uuteen levyyn, vaikka esimerkiksi ”Fake empire” ja ”Mr. November” kuultiin. Bändi esiintyi maltillisesti, rauhallisesti ja kauniisti. Laulaja vähän revitteli, mutta ei normaalia ”maataan vähän yleisön päällä laulaen ja heitellään kuppeja ja mikrofoneja” enempää. Soitto toimi hienosti ja laulu kuulosti kauniilta.

The Nationalin viimeisen biisin alkaessa päätin sujahtaa pois palkosta ja alkoi siirtyminen kohti Riden keikkaa, josta oli ilmoitettu vain pari päivää ennen festaria. Salakeikan rajatulla alueella oli porukkaa kuin Sepsin pelissä, mutta kun kiipesi viereistä mäkeä ylös, niin sieltä näki ja kuuli erinomaisesti sivuperspektiivistä. Tämän tajutessani aloin harmitella varsinaiselle keikka-alueelle jonottavien puolesta. Bändi soi aika lailla mattona ja vallina, tyylikkäästi mutta hieman nyanssittomasti. Yksittäisistä biiseistä jäi mieleen viime vuoden paluulevyn ”All I want”. Rasti ruutuun – tämäkin on nähty vuoden 1993 Provinssirockin missaamisen jälkeen.

Viisi minuuttia Riden jälkeen aloitti Charlotte Gainsbourg. Se kuulosti välittömästi taivaallisen hyvältä ja myös lavastus oli tyylikäs. Esimerkiksi ”Heaven can wait” oli loistava hetki. Kohtalokasta konepoppia kuuntelee mielellään elävänä, vaikka en ihan joka hetki jaksa sitä kotioloissa. Myös Charlotten vähäeleinen lavapresenssi on omalla tavallaan karismaattinen. Kun lopuksi tuli siirryttyä läheltä vähän etäämmälle, osa magiasta katosi. Joka tapauksessa tämä oli hieno keikka, joka päättyi isänsä kappaleeseen ”Lemon incest”, josta Charlotte tuli tunnetuksi lapsena. Flow-keikalle voi koota odotuksia, jos sinne on menossa.

Taukoon ei ollut aikaa, kun saman tien aloitti Cigarettes after Sex. Tässä vaiheessa oli nautinto kuunnella mainioilla soundeilla soittavan yhtyeen pumpulinpehmeää musiikkia. Laulajalla on hieno pehmeä ääni ja siihen aika voimakkaassa kontrastissa oleva matalan möreän nallemainen puheääni. Sidewaysiin tai Pori Jazziin menevät voivat laittaa odotukset korkealle, vaikka pelkään, ettei soundi tule olemaan yhtä pehmeä. Minulle Cigarettes on köyhän miehen Beach House, mutta jos vertailun unohtaa hetkeksi, niin Cigarettes on elävänä erittäin hyvä.

Kun keikka oli edennyt selkeästi yli puolivälin, alkoi siirtymä Panda Bearin pariin. Panda soitteli koneensa kanssa tötsypäille tarkoitettuja lastenlaulumaisia biisejä, joissa toki on mukana nautinnollisia elementtejä. Välillä se ärsyttää ja välillä naurattaa. Itse en kuitenkaan viihtynyt Pandan seurassa kovin pitkään. Syy oli yksinkertainen: toisella lavalla aloitti Ty Segall & The Freedom Band. Olin nähnyt Segallin kolme kertaa aikaisemmin Primaverassa, joten tiesin, millainen live-esiintyjä hän ja bändinsä on. Sitä en halunnut jättää väliin tälläkään kerralla, vaikka Panda Bear pakottikin miettimään, mikä musiikissa ärsyttää ja mikä viehättää.

Ty Segallin bändissä oli (ainakin) yksi tuttu hahmo aikaisemmilta vuosilta. Keikka keskittyi uuteen levyyn ja uusimpiin levyihin, mutta biisejä tuli muutama myös aikaisemmilta. Tämä oli eräänlainen rokkisirkus, jossa ei ollut sääntöjä. Sen sijaan oli jamituksia ja rytinää. Oma suosikkini oli funk-henkinen ”Despoiler of cadaver”, joka livenä toi mieleen myös Circlen ja Judas Priestin. Neljäs Segall-keikka muistutti taas, miten hieno artisti on kyseessä ja miten hienoja soittajia hänellä on ympärillään. Tämä taisi olla Primaveran ainoa oikea rokkikeikka.

Tässä vaiheessa kello tuli kolme yöllä ja olutta ei tehnyt enää mieli, mutta yksi käänne oli vielä luvassa. Josh T. Pearson istuskeli nurmikolla, joten jäimme jututtamaan häntä. Mies kertoi katsoneensa juuri lopettaneen Ty Segallin lisäksi Father John Mistyä ja Cigarettes after Sexiä, muistutti seuraavan päivän keikastaan Lift to Experience -nimellä, sanoi menevänsä Pohjoismaihin seuraavaksi (ei kuitenkaan Suomeen) ja poseerasi kanssani kuvissa. Sitten hän kyseli, mitä teette seuraavaksi. Vastaus oli: lähdemme keräämään voimia huomiseen.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Primavera Sound 2018, Barcelona, ensimmäiset päivät

Euroopan kenties paras festivaali tuli koettua nyt kolmannen kerran. Kolme täyttä festivaalipäivää ja lyhempi aloituspäivä tarkoitti yli 30 keikkaa, ripeätä liikkumista lavalta toiselle, senttilitran tarkkaa nesteytystä ja lyhyitä yöunia.

Kun paikalle saapuu viime hetkillä, ei ole mahdollisuutta olla jonottamassa lippua Spiritualizedin erikoiskeikkaan 1500 ihmistä vetävään Auditorioon. Se takaisku oli ennakoitavissa, mutta se tuli myös todistettua katseella, kun lipun omaavat jonottivat keikalle. Olut ja falafel oli lohdutuksena ja pian alkanut Wolf Paraden keikka. Kanadalainen indiebändi on itselleni rakas kaikessa nykivyydessään, hermostuneisuudessaan ja melodisuudessaan. Omistan kaikki levyt ja pidän Spencer Krugin ja Dan Boecknerin hahmoista muutenkin. Keikalla kuultiin erityisesti vuoden 2005 debyyttilevyn ja edellisen vuoden paluulevyn raitoja. Hieno alku.

Pian samalle lavalle nousi Belle & Sebastian, joka oli vuosia sitten itselleni tärkeä bändi. Kolmas nähty keikka oli erittäin viihdyttävä. Biisejä tuli niin varhaisemmilta pop-ajoilta (”Dog on wheels”, ”Like Dylan in the movies”) kuin uudemmalta viihdesoul-ajalta. Molemmat toimivat, vaikka välillä tuntuu, että kyse on kahdesta melkein eri yhtyeestä. Lavalle nostettiin yleisöstä porukkaa tanssimaan vähän väliä, mikä tietysti nosti keikan viihdearvoa. Tykkäsin.

Ensimmäiselle varsinaiselle festaripäivälle tuli mentyä Flax & Kalessa nautittujen superfoodien jälkeen. Auringonpaisteessa aloitti queer-Springsteeniksi tituleerattu Ezra Furman. Hänen bändinsä olisi sopinut paremmin vähän myöhempään hetkeen. Ehkä myös muutamat biisit ovat niin paljon parempia kuin keskimääräinen kama, ettei ihan koko keikka sytyttänyt odotetulla tavalla. Toki esimerkiksi uuden levyn biisit innostivat, erityisesti loistava ”Suck the blood from my wound”. Myöhemmin Ezra tuli vastaan vessajonossa ja kertoi tulevansa ensi viikolla Suomeen (Sidewaysiin). Tiedoksi uteliaille: meikattu ja helminauhakoru kaulassaan hengaileva Ezra jonotti miesten saniteettitiloihin.

Sparks kuuluu suosikkeihini, mutta se on tullut nähtyä pari kertaa aikaisemminkin. Tämä keikka ei tuonut juurikaan uutta vuosi sitten koettuun Flow-vierailuun. Setti keskittyi uusimpaan levyyn ja sitten kuultiin valikoima vanhoja. Hyvä keikka, joka kuitenkin jäi kauas kokemuksesta Edinburghissa, jossa veljekset esiintyivät duona muutama vuosi sitten.

Vaikka Sparksin aikaan vip-alueella oli happy hour, mikä tarkoitti ilmaista hanaolutta, pidin viisaampana siirtymistä päälavalle, jossa oli aloittanut Warpaint. Semieteeristä poppia soittavat naiset tekevät asiansa vakuuttavasti, mutta kotioloissa on ollut vaikeuksia innostua. Yksi aikaisempi keikkakaan ei täyttänyt odotuksia. Nyt vip-alueen hyvistä oloista katselu oli hyvä kokemus. Samalla tuli kerättyä voimia seuraavien tuntien koitoksiin.

Nimittäin heti perään aloitti The War on Drugs, joka tuli katsottua palkosta eli lavan eteen varatusta vip-lipun omaavien alueelta. Bändi soi tosi hienosti, mutta tuntui kuin se soittaisi samaa (hyvää) biisiä koko ajan. Soinnista tuli mieleen muitakin aikuisrokkareita kuin Springsteen, mutta se ei vähentänyt diggailuani. Uuden levyn lisäksi bändi soitti muutamat vanhemmat hitit. Kuitenkin päätös oli selvä: ennen loppua oli lähdettävä, jos halusi nähdä Unknown Mortal Orchestran.

UMOlle tuli valittua paikat läheltä. Niitä tuli tosin vaihdeltua kesken keikan, koska soundit eivät olleet täydelliset. Laulaja-kitaristi Ruban Nielson viihtyi paljon yleisön seassa kävellen ja kitaraa soittaen. Parhaiten livenä toimi ”Multi-love”. Oma suosikkini ”From the sun” tuli alkupuolella. Myös uutta levyä kuultiin. Keikalle oli ehkä turhan kovat odotukset. Joka tapauksessa tämä oli hyvä mutta ei tajunnanräjäyttävä.

Keikan päätyttyä vuorossa oli taas nopea siirtymä päälavalle, jossa esiintyi Björk. En tainnut tunnistaa yhtään biisiä, ja tämä oli sellainen taidepläjäys, mutta musiikki soi erittäin komeasti. Vip-alueen etuihin kuuluu, että voi katsoa muita korkeammalta ja sinne soundit ovat yleensä hyvät. Niin nytkin. Neljäs Björk-keikka oli sellainen, johon satsasin vähiten, mutta jostain syystä taisin nauttia enemmän kuin aikaisemmin. Esiintyminen olisi voinut ollut suurempikin kokemus, jos olisi mennyt palkoon. Mutta valintoja oli tehtävä. Oli siirryttävä katsomaan päivän omaa kohokohtaa.

Nick Cave & the Bad Seeds täytti palkon, joten sitä jäi vähän reunaan katsomaan, toki paremmalla puolelle palkoa. Paikka oli hyvä, mutta ei täydellinen. Tämä oli ehkä seitsemäs tai kahdeksas Cave-keikkani, joten ”Ship song”, ”Mecry seat” ja ”Red right hand” eivät kuulostaneet niin ainutlaatuisilta kuin ennen. Kohokohtani olivat ”Jubilee street” ja myös keikan päättynyt ”Push the sky away”, jolloin lava oli otettu täyteen opetuslapsia. Hauskinta oli se kun Cave ”siunasi” yhden heistä. Keikalla tuli myös pari harvoin livenä kuultavaa biisiä. Loistava keikka, joka todisti taas kerran Caven tajun nyansseihin ja taustayhtyeensä komeuden.

Caven jälkeen toisella päälavalla aloitti Chvrches, jonka listapoppia tuli kuunneltua sen ajan kun oluelle istahtaminen vaati. Yhtye soi voimakkaasti, mutta ei tällä kamalla ole itselleni sen kummempaa merkitystä. Siksi tuli lähdettyä toisaalle muutaman biisin jälkeen.

Siellä toisaalla esiintyi saksalainen ambient-pianisti Nils Frahm. Aluksi se kuulosti täysin tarpeettomalta, mutta kun antoi sen täyttää Barcelonan pimeän mutta lämpimän yön, yhtäkkiä se tuntuikin miellyttävältä. Ei se mikään John Carpenter ole eikä Jarre, mutta jäi hyvä mieli siitä, että tuli oltua paikalla.

Tässä vaiheessa aamuyötä oli järkevintä lähteä keräämään voimia tuleviin päiviin.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

24 kertaa Provinssi(rock)

Keskiviikkona lähtee käyntiin nelipäiväinen Provinssi. Tapahtuman nimestä on pudotettu pois rock, mikä on vain luontevaa, koska siellä on ihan järjetön määrä EDM-artisteja (Electronic Dance Music), joista suurinta osaa kukaan ei muista ensi vuonna. Mukaan on saatu muutakin, sillä festivaalilla on korkea profiili: viime vuonna tehtiin pienimuotoisesti ja tyydyttiin pieneen kävijämäärään, nyt on pakko tulla vähintään tuplat per päivä. Muuten se saattaa olla goodbye.

Junassa raapustelin pikaisesti listaa kaikista Provinsseista, joissa olen ollut mukana. Niitä on yhteensä 23. Muutaman päivän päästä niitä on yksi enemmän. Tässä keskityn enemmän ulkomaisiin nimiin, mutta on muistutettava (itselleni), että minulle Provinssi on aina ollut myös mahdollisuus nähdä kotimaisia artisteja, joiden omille keikoille en syystä tai toisesta ole mennyt.

1987: Menin vain sunnuntaina, kun sain rannekkeen. Iggy Pop tuli katsottua televisiosta edellisenä iltana ja Hüsker Düsta en tuolloin vielä tiennyt mitään. Ja olisi siellä ollut Elvis Costellokin. Sen sijaan näin Eppu Normaalin ja Bob Geldofin. Eppujen aikana otettiin huikat tuntemattoman pullosta ja Geldofin rumpali heitti kapulan suoraan vieressä seisseen naapurin pojan naamaan.

1988: Ensimmäinen täysi provinssi ja siellä – hitto vieköön – Ramones (kuvassa) ja katastrofaalinen The Jesus and Mary Chain. Red Hot Chili Peppersin sukat munissa meiningin kävin myös todistamassa. Myös Melrose saarilavalla ja Hearthill (muistaakseni päälavalla) vakuuttivat.

1989: Lou Reed, REM, Suzanne Vega ja Sugarcubes – kaikki tuli nähtyä etäältä, mutta mistään en tuolloin tajunnut paljoakaan. Sen sijaan Transvision Vamp ja Ruotsin ylpeys Sator vakuuttivat, edellinen parilla pophitillä ja Wendy Jamesin ulkoasulla, jälkimmäinen suoraviivaisella rokillaan.

1990: The Cramps ja The Stone Roses lauantaina. Olihan siellä myös mainio Nomeansno ja keskinkertaisen humalainen The Mission. Kotimaisista keskeinen oli Motelli Skronkle performansseineen. Jo perjantaina menin työntekijärannekkeella alueelle kuuntelemaan The Crampsin ja The Stone Rosesin soundchekit. Harvoin olen kokenut olevani niin etuoikeutettu, sillä The Cramps oli tuolloin ehdoton suosikkiyhtyeeni. Myös keikka oli hemmetin hieno.

1991: EMF biletti, minä kuuntelin ja myin samalla kebabia. James oli hieno nähdä, vaikka en tuolloin siitä mitään tiennytkään. Sama juttu House of Loven kanssa. Tänä vuonna moni yhtye perui keikkansa Persianlahden sodan vuoksi. Minulle tärkeitä olivat ns. indie-provinssin esiintyjät eli pienet kotimaiset kitaravetoiset vaihtoehtobändit.

1992: David Byrne ja PIL olivat jo tuolloin  hyviä, vaikka en aivan tajunnutkaan heidän suuruuttaan. Public Enemyä katsoin pari biisiä, kun joku niistä moikkaili kävellessäni työntekijärannekkeella alueella ennen festaria. The Levellers nousi myönteisesti tietoisuuteeni keikan myötä, DAD oli odotetun toimiva ja Die Toten Hosen iski punk-kovereillaan täysillä. Primal Screamin öiset tanssibileet katsoin uteliaana, ja vieressäni seisoi A. W. Yrjänä, jonka CMX oli juuri soittanut mahtavat keikan teltassa. Lauantain aloitti saarilavalla Juliet Jonesin sydän, jonka aikana yksi tuttu alkoi olla sammumispisteessä.

1994: Lamavuosi ilman päälavaa sisälsi mukavia ystäviä NOFX:n, Ozzysta vajaan Black Sabbathin, Therapyn ja keskinkertaisen Terrorvisionin. Taisin myös diggailla CMX:n keikasta ja Absoluuttisesta nollapisteestä.

1995: Humalatila ajoittui täydellisesti Bad Religioniin, kun taas Faith No Moren aikana alkoi jo vähän väsyttää. Suede oli vedossa ja Danzigia piti mennä hetkeksi katsomaan mahdollisimman eteen, jotta näkisi Glenin hauikset. Moby oli tuolloin vielä tanssijuttu, joskin sellaisena ihan viihdyttävä. Sheryl Crow’n näin, mutta en lämmennyt. Hauska vuosi ja kohtuullisen tasokkaita keikkoja.

1996: Curen ja Iggy Popin näkeminen olivat selkeitä kohokohtia. Rollins Band ja Ash täydensivät tarjontaa. Muita ikimuistoisia esiintyjiä ei tuona vuonna ollut tarjolla.

1997: Festarit alkoivat silloin vielä melko tuntemattomalla Placebolla ja jatkuivat Suedella ja huipulla olleella Prodigylla. Biohazardia katsoin, mutta päälavan Helmet oli paljon parempi. Millencolinin skeittipunk jätti vähän kylmäksi.

1998: Vuosi tarjosi mahdollisuuden nähdä Primus toista kertaa. Tällä kerralla yleisöstä otettiin basisti yhteen biisin soittamaan. Garbage oli lauantain asiallinen pääesiintyjä, sunnuntaina esiintyi Black Sabbath, tällä kerralla Ozzyn kera. Misfits ja Dimmu Borgir tuli nähtyä myös. Olikohan tämä se vuosi, kun näin mainion Stereo Totalin kaksi kertaa samana päivänä?

1999: Vuodesta on hyviä muistoja, sekä keikoista että yleisöstä. Manicsit, Suede, Blur ja Joe Strummer. Say no more. Tai sanotaan kuitenkin. Electric Frankenstein oli vain keskinkertainen. Ne luumäet teki yhden tsiljoonista paluukeikoistaan. Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se vasta seuraavana vuonna?

2000: Rage Against the Machine ja Queens of the Stone Age vastasivat tasavahvoista isojen nimien keikoista. Itselleni upposi Travis. Bloodhound Gang huvitti tietenkin, vai oliko se edellisenä vuonna? Kelis ja Asian Dub Foundation tuli katsottua, mutta ei niitä tarvitse muistella sen enempää. Zen Cafen setistä saarilavalla taisin olla innoissani.

2001: Vuosi alkoi Weezerillä, joka soitti tasapaksun setin. Tool, Manicsit ja TSOOL viihdyttivät. Siinä sivussa tuli katsottu päälavan Offspring ja Limp Bizkit. Kivaa oli, ja Weezerin näkeminen oli tuolloin kova juttu, mutta lievä pettymyksen maku festareista jäi. Siis esiintyjistä. Muuten oli hauskaa.

2002: Festivaalilla oli tällöin hemmetin hauskaa, mutta se selittyy enemmän possella kuin esiintyjillä. Super Furry Animals viihdytti, Röyksopp tanssitti, Bob Log III jumitti, Faithless tylsistytti, Rammstein nauratti, Slayer puudutti mukavasti, Hellacopters soitti kovan keikan keskellä sunnuntaista auringonpaistetta.

2003: Massive Attack oli pääesiintyjä varmoin ottein. Queens of the Stone Age soitti yhtä lailla vakuuttavasti. Myös Audioslaven kaltaista osaajaa katsoo mielellään. Kent otti päälavan suuren yleisön haltuun. Suurin yllättäjä oli Dave Gahan, Depeche Moden laulaja, jolla erään tuttavan sanoin näytti olevan ”lupa viihtyä”. The Dandy Warhols oli tasapaksu, mutta ensimmäinen The Raveonettes-keikka taisi olla itselleni festarin tärkein.

2004: David Bowie teki loistokkaan keikan. Se on yksi parhaista provinssivedoista ja parempi kuin kaksi muuta näkemääni Bowie-esiintymistä. Hives, Roots ja Air miellyttivät omilla tavoillaan. Magyar Posse soitti viimeisenä teltassa ja väsymyksen sijaan mieli oli poikkeuksellisen virkeä. Taisin myös nähdä Testamentin ja Exoduksen.

2005: Tuona vuonna kaikki oli vähän laimeaa. Nine Inch Nailsin keikkaa ei jaksanut katsoa kokonaan teltassa, joten osan seurasin auringonpaisteessa kankaalta. Marilyn Mansonia tuli lievästä innostuksesta huolimatta katsottua vain osa keikasta, kun ystävät päättivät keskittyä kaljan juomiseen. Mars Voltan progeilu väsytti nopeasti, The Donnas oli tylsää tyttöenergiaa ja The Bravery kuulosti siltä, että se unohdetaan pian (niin mikä The Bravery?). Slipknot viihdytti aikansa ja Jason and the Scorchersin Jason eli Ringenberg soitti miellyttävän akustisen setin pienimmällä lavalla. Tears ja Mew olivat hyviä molemmat. Ei voi valittaa kattauksesta, vaikka täydellistä keikkaa ei tuona vuonna ollutkaan.

2006: Mitättömästä vuodesta on vain vähän keikkamuistoja, mutta John Cale oli ehdoton kohokohta. Myös Gnarls Barkley innosti. Muutoin ulkomaisten osalta mentiin raskaammalla setillä. Riston näin monien muiden tavoin ensimmäisen kerran – monille se oli festareiden pienimmästä stagesta huolimatta paras keikka.

2007: Isän piekseminen tennispelissä oli niin kova rääkki, että sitä seurasi vatsatauti. Tästä syystä esimerkiksi Tori Amos jäi näkemättä. Toisena päivänä jaksoin Go!Teamista Patti Smithin tasavarman keikan loppuun asti. Siinä välissä katsoin Ristoa, mutta hetken piti istua. Sunnuntain pääesiintyjänä oli puolivillainen bilehupsuttelu Scissor Sisters. Kotimaisista lämmitti nähdä Grand Slam pitkästä aikaa, vaikka Juice onkin ollut jo pitkään vainaa.

2009: Nick Cave & the Bad Seeds heitti rokkaavan – ja jälleen kerran hienon – keikan. Manowar nauratti ja viihdyttikin parin biisin ajan. Katsoin toki Supergrassin, Editorsin ja The Ting Tingsin, mutta eniten näistä Caven varjoon jääneistä miellytti kahden miehen livekokoonpanossa esiintynyt bluesartisti Seasick Steve.

2013: Vuoden ylivoimaisesti parasta antia oli kevyessä sateessa hittiputken soittanut Blur. Kuuntelin Bad Religionia, Kvelertakia, Danzigia, Witchcraftia, Solstafiria, White Liesia ja kotimaisista pikkunimiä, kuten Terveet kädet, Kivesveto Go-Go ja Nyrkkitappelu. Glasvegas esiintyi hienosti isossa teltassa noin sadalle hengelle.

2014: Vuosi oli esiintyjiltään aika vaisu. En tosin edes katsonut Prodigya. Jake Bugg oli kiva, joskin väärän kokoisella lavalla. M.I.A on kotikuuntelussa parempi, vaikka se nosti kokonaistarjonnan kiinnostavuutta. Dropkick Murphysin rillumarei-punk sopii keikoille, mutta en saa siitä massiivisia kicksejä. North Mississippi Allstars ja Bob Wayne toivat hienosti juurihoitoa Provinssiin, mutta eivät ne voi olla huippufestarin kohokohtia. Mikko Joensuu veti tapahtuman eteerisimmäin ja käpertyneimmän setin. Knife Partyn ajan join kaljaa, mutta bajamaja tärisi siististi bassojen voimasta.

2015: Vuorossa neljä päivää. Odotukset eivät ole aivan huipussaan, mutta joka päivälle riittää jotain. Esimerkiksi Woods, The Gaslight Anthem, Refused, First Aid Kit, Young Fathers ja isommista nimistä Faith No More on kotimaisten lisäksi katsottavien listalla.

Nyt lähden jännittämään, miten tapahtuma onnistuu. Alueella on myös maailmanpyörä ja kaikenlaista oheistoimintaa. Tässä mielessä se alkaa ennakon perusteella muistuttaa saksalaisia ja brittiläisiä festareita. Saksalaiselta vaikuttaa myös esiintyjien painotus: mukana on EDM-artisteja ja emopunkkia. Katsotaan, miten maksavat asiakkaat suhtautuvat tähän profiiliin.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Rokkifestivaaleilla Saksassa

Vaikka olin ensimmäisen kerran rockfestivaaleilla 26 vuotta sitten, osallistuin festivaaleille Saksassa vasta tänä vuonna. Aikaisemmin olen käynyt Suomen lisäksi Tanskassa, Ruotsissa ja Englannissa. Arpa osui entisen Itä-Saksan suurimpaan festivaaliin, joka kantaa nimeä Highfield. Se järjestetään Leipzigin lähistöllä.

Ensiksi esiintyjät. Yhden päivän aikana tuli nähtyä nippu esiintyjiä, jotka vaihtelivat festareiden kahden suuren lavan välillä. Keskeisimmät olivat Gaslight Anthem, The Lumineers ja Tocotronic. Gaslightin näin Leedsissä neljä vuotta sitten teltassa, mutta nyt heillä oli suurin lava ja yli tunti soittoaikaa. Keikka oli rutiinimainen mutta tasokas. Loppuun säästetyt Too much blood, Great expectations, ´59 sound ja American slang toimivat hienosti, mutta katsoin koko keikan tyytyväisenä alun auringonlaskusta lopun keinovaloihin.

The Lumineers meni osin päällekkäin Gaslightin kanssa, mutta ehdin katsoa alkupuoliskon. Levyllä hieman varman päälle pelaava amerikkalaista folkkia soittava yhtye oli keikalla erittäin myönteinen yllätys. Heti toisena he soittivat pois hittibiisinsä, useissa televisiosarjoissa soineen ”Ho heyn” ja sen jälkeen osa bändistä – sekä laulaja-kitaristi että hanuristi – meni eri puolille yleisöä soittamaan loppujen jäädessä lavalle. Olisin voinut katsoa pidempäänkin yhtyettä, jolla on viihdyttävä, harkittu ja harjoiteltu show.

Saksan indielegenda Tocotronic soitti pienessä tihkusateessa, mikä latisti tunnelmaa. Silti yhtyeen näkeminen oli ilon aihe. Se on vanhalla maineellaan ratsastava mutta edelleen relevantti 90-luvun kitaraindien osaaja, joskin biisimateriaali ei ollut koko keikan ajan täydellistä. Yksi vertailukohta on Bob Hund, joka on mielestäni Tocotronicia parempi, niin biisimateriaaliltaan kuin esiintyjänä.

Näin toki muitakin. Frank Turnerin peruutuksen paikkasi Thees Uhlmann. Vaikka Turner ei olekaan suurin suosikkini, tilanne oli hieman sama kuin Kolmas Nainen paikkaamassa Neil Youngia. Saksalainen Irie Révoltés lauloi pääosin ranskaksi. Musiikillisesti se oli eklektistä – punkkia, skata, dancehallia ja hiphoppia. Paikoin se oli jopa laadukasta. Ohjelmassa oli myös pari yhdentekevää, kuin myös saksalainen Madsen, jonka kammottavat koverpotpurrit saivat minut ihmettelemään innostuneen yleisön mieltymyksiä.

Illan päätteeksi Left Boy – 24-vuotias itävaltalainen räppäri – järjesti hyvät säksätysbailut, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä Die Ärzte, suosittu saksalainen ”punk”legenda. ”Tohtorit” ottivat yhteislaulantaa rakastavan massiivisen yleisönsä haltuun suvereenisti, mutta täytyy sanoa, ettei bändi soittanut yhtään erityisen hyvää biisiä. Aloin todella ihmetellä, miksi bändi on niin suosittu Saksassa. Ehkä kansalaiset tykkäävät typerästä duurivoittoisesta yhteislaulannasta, jossa ei ole yhtään kaunista tai edes tarttuvaa melodiaa. Toisinaan heillä on kuulemma hyviä tekstejä ja sanaleikkejä, mutta sillä tuskin selitetään yhtyeen yhä jatkuvaa suosiota. Die Ärzten keikalla tunsin itseni etnografiksi oudon heimon parissa.

Toiseksi festivaaliympäristö. Jos Provinssirock ja Ruisrock ovat luonnonkauniilla alueella, samaa ei voi sanoa suuresta osasta maailman festareita. Highfield kuuluu siihen joukkoon, jossa itse festivaalialue on pelkkä pelto, mutta jonka ympärillä on jylhän näköistä metsää ja järvi (kuvassa alue lähes tyhjänä). Maisemat näki matkalla alueelle, mutta itse alueelle ei ollut muuta nähtävää kuin artistit. Omituinen informaatio oli alueen sijainti hieman yli 10 kilometrin päässä Leipzigista – suora bussimatka sinne kesti 40 minuuttia ja matkalla näkyi kyltti, jossa luki ”Leipzig 21”. 

Kolmanneksi järjestelyt. Kesti pitkään ennen kuin verkkosivulla kerrottiin, miten paikan päälle pääsee lähimmästä kaupungista. Tämä on tavallaan ymmärrettävää: tapahtuma on suunnattu niille, jotka tulevat autolla ja telttailevat koko viikonlopun. Leipzigin keskustasta kuitenkin meni bussikuljetus alueelle. Henkilöautopainotteisuutta kuvaa, että busseja meni 45 minuutin välein yksi kerrallaan.

Käsittämätön ratkaisu oli se, että ensimmäinen bussi lähti vartin yli kaksi, kun ensimmäinen bändi aloitti soittonsa jo tasalta. Festivaalin verkkosivuilla mainostettiin, että päiväkohtainen bussilippu maksaa 3 euroa, mutta käytännössä he myivät vain yhdensuuntaisia lippuja kahden euron hintaan. Kun tästä tuli vain yksi euro lisäkustannusta, ei voi valittaa suureen ääneen, mutta se oli kauneusvirhe. Samoin se gorilla, joka kysyttäessä, miksei päiväkohtaisia menopaluu-lippuja ole myynnissä, vastasi kohteliaan saksalaiseen tyyliin: ”Siksi.”

Rannekkeen vaihtoon saapuessa luovuin stereotyyppisestä käsityksestä saksalaisesta tehokkuudesta. Yksi henkilö jakoi orjapiiskurin tavoin ihmisiä jonoihin, mutta ongelmana oli se jono, johon minut sijoitettiin: yksi pappa vaihtoi päivärannekkeita, eikä hänellä tuntunut olevan kiire minnekään. Mies rupatteli pitkään ihmisten kanssa välittämättä pätkääkään kasvavasta jonosta.

Tuhansien ihmisten festivaaleilla toivoisi olevan paljon vessoja. Heti alueelle päästyäni totesin, ettei näin ole. Mietin, että voisin vaikkapa kebapin hinnalla konsultoida järjestäjiä siitä, miten paljon vessajärjestelyä jouhevoittaa, mikäli miehille on pisuaareja – kuten kaikilla suurilla suomalaisilla festareilla. Täytyy vielä odottaa kehityksen saapumista Saksaan. Ei ollut vaikeasti ennustettavissa, että pimeän tullen miehet seisoivat aluetta reunustavien aitojen vieressä toimittamassa tyhjennysharjoituksiaan.

Alueelta poistuminen kohti bussia tapahtui melko pimeässä ilman minkäänlaisia opaskylttejä. Kävely leirintäalueen läpi oli itsessään pieni saavutus pimeällä, mutta vauhtia antoi kaikkien aitojen vieressä leijuva tymäkkä urean tuoksu. Toivotin mielessäni kaikille mukavaa telttailua kusen keskellä.

Neljänneksi hinnasto ja tarjonta. Saksa on tunnetusti oluen ystävän maa. Siksi ei ollut yllättävää, että alueelta sai Becksin lisäksi Franziskanerin vehnäolutta hanasta. Hinnasto oli kuitenkin saksalaisittain korkea, euron per desi: neljä desiä Becksiä oli 4 euroa, puoli litraa vehnäistä viisi. Toisin kuin Suomessa, tällä festivaalilla ei ollut onneksi yhtään olutkarsinaa: oluen sai viedä minne halusi ja olo oli kuin Ilosaarirokissa vuonna 1994. Suomessa ollaan menty vain kontrolloidumpaan suuntaan.

Ruokatarjonta oli kelvollinen ja laajahko. Tavanomaisten burgereiden ja pitsojen lisäksi tarjolla oli maukasta vegaaniruokaa. Tarjolla oli tietenkin myös bratwurstia ja bretzeleitä (suomeksi viipurinrinkeli). Pisin jono oli perinteistä saksalaista handbrotia (”käsileipää”) tarjoilevaan kioskiin. Vaalean leivän sisään on laitettu juustoa ja salamia tai herkkusieniä ja päälle vähän majoneesia. Neljän euron hinta oli järkevyyden rajoilla, mutta jos vertaa suomalaisiin festareihin, niissä saa alle kahdeksalla eurolla vain kevätrullan.

Yhden päivän ohjelmisto ei ehkä ollut aivan 59 euron arvoinen, vaikka muutamasta mainiosta keikasta pääsikin nauttimaan. Oli kuitenkin varsin kiinnostavaa tutustua siihen, miltä festivaalit näyttävät Suomen ulkopuolella.