Toinen
varsinainen festivaalipäivä lähti käyntiin kello viiden jälkeen oluella
auringossa Waxahatcheen soittaessa
nautinnollista indiekantria taustalla. Leppoisa hetki päättyi, kun tuli aika
siirtyä niin sanotulle salalavalle (Hidden stage) katsomaan Texasin omaperäistä
kantrimiestä Josh T. Pearsonia, jonka
uusi albumi herätti aluksi hämmennystä ja sen jälkeen lämmennystä.
Pearsonista
tuli heti hyvä fiilis. Bändi soi hienosti, äijän ääni on todella komea ja
pienillä eleillä hän jättää itsestään samanaikaisesti hauskan ja karmivan
kuvan. Ehkä päällimmäisenä on jälkimmäinen. Mies kuulosti myös yllättävän
paljon Lou Reediltä. Soolobändinsä kanssa Pearson soitti alkuun uuden levyn
raitoja ja sen jälkeen debyyttisooloaan. Lopuksi oli tullut vielä lisää uutta
levyä, mutta siinä vaiheessa olin jo matkalla päälavalle.
Kävellessä
katselin hetkisen malilaista laulajatähteä Oumou
Sangarea, mutta se jäi läpikävelyksi, koska halusin varmistaa hyvän paikan The Breedersin lähellä. Yhtye soitti
kaikki hittinsä ja muutaman muunkin. Loppupuolella tuli ”Cannonball” ja
Pixiesin ”Gigantic”, mutta ne eivät nousseet minulle sen tärkeämmiksi kuin muu
materiaali. Debyyttialbumilta Pod olisin toivonut kuulevani muutakin kuin
”Glorious”, mutta oli hienoa nähdä yhtye ensimmäistä kertaa. Painotuksena
olivat uusi albumi ja Last Splash. Yhtyeestä välittyi oletetun kotikutoinen ja
epärockmainen fiilis, jossa ollaan ikään kuin treeneissä tuhansien ihmisten
edessä. Pari kielivirhettä Kim teki (kyseli Dónde está kun oli tarkoitus sanoa
Cómo está), mikä vain alleviivasi lämminhenkisyyttä. Juhannuksen jälkeen
Tavastialla uudestaan.
Father John Misty aloitti heti The
Breedersin perään toisella päälavalla. Komeankuuloinen isä eli Josh Tillman jäi
itselleni aikataulujen limboon, koska tässä vaiheessa halusin istahtaa ja syödä
(mainio pokebowl sisälsi tuoreita tonnikalan palasia ja ravitsevia kasviksia).
Vip-alueelle kuitenkin kuuli ja näki mainiosti. ”Hollywood forever cemetery
sings” on yksi suosikeistani ja sen soiminen piristi. Se on poikkeava, indiempi
kuin Elton Johnista muistuttavan materiaalin valtaosa, vaikka moni muukin biisi
kuulosti hyvältä.
Seuraavaksi
oli kuitenkin siirryttävä palkoon odottamaan The Nationalin alkua. Neljäs näkeminen oli ehkä heikoin, sillä
kaksi niistä menee korkealle kaikkien aikojen keikkakokemuksissa. Tämä oli siis
”vain” mainio, rutiinimaisesti. Setti painottui uuteen levyyn, vaikka esimerkiksi
”Fake empire” ja ”Mr. November” kuultiin. Bändi esiintyi maltillisesti,
rauhallisesti ja kauniisti. Laulaja vähän revitteli, mutta ei normaalia ”maataan
vähän yleisön päällä laulaen ja heitellään kuppeja ja mikrofoneja” enempää.
Soitto toimi hienosti ja laulu kuulosti kauniilta.
The
Nationalin viimeisen biisin alkaessa päätin sujahtaa pois palkosta ja alkoi
siirtyminen kohti Riden keikkaa,
josta oli ilmoitettu vain pari päivää ennen festaria. Salakeikan rajatulla
alueella oli porukkaa kuin Sepsin pelissä, mutta kun kiipesi viereistä mäkeä
ylös, niin sieltä näki ja kuuli erinomaisesti sivuperspektiivistä. Tämän
tajutessani aloin harmitella varsinaiselle keikka-alueelle jonottavien
puolesta. Bändi soi aika lailla mattona ja vallina, tyylikkäästi mutta hieman
nyanssittomasti. Yksittäisistä biiseistä jäi mieleen viime vuoden paluulevyn
”All I want”. Rasti ruutuun – tämäkin on nähty vuoden 1993 Provinssirockin missaamisen
jälkeen.
Viisi
minuuttia Riden jälkeen aloitti Charlotte
Gainsbourg. Se kuulosti välittömästi taivaallisen hyvältä ja myös lavastus
oli tyylikäs. Esimerkiksi ”Heaven can wait” oli loistava hetki. Kohtalokasta
konepoppia kuuntelee mielellään elävänä, vaikka en ihan joka hetki jaksa sitä
kotioloissa. Myös Charlotten vähäeleinen lavapresenssi on omalla tavallaan
karismaattinen. Kun lopuksi tuli siirryttyä läheltä vähän etäämmälle, osa
magiasta katosi. Joka tapauksessa tämä oli hieno keikka, joka päättyi isänsä
kappaleeseen ”Lemon incest”, josta Charlotte tuli tunnetuksi lapsena.
Flow-keikalle voi koota odotuksia, jos sinne on menossa.
Taukoon
ei ollut aikaa, kun saman tien aloitti Cigarettes
after Sex. Tässä vaiheessa oli nautinto kuunnella mainioilla soundeilla
soittavan yhtyeen pumpulinpehmeää musiikkia. Laulajalla on hieno pehmeä ääni ja
siihen aika voimakkaassa kontrastissa oleva matalan möreän nallemainen puheääni.
Sidewaysiin tai Pori Jazziin menevät voivat laittaa odotukset korkealle, vaikka
pelkään, ettei soundi tule olemaan yhtä pehmeä. Minulle Cigarettes on köyhän
miehen Beach House, mutta jos vertailun unohtaa hetkeksi, niin Cigarettes on
elävänä erittäin hyvä.
Kun
keikka oli edennyt selkeästi yli puolivälin, alkoi siirtymä Panda Bearin pariin. Panda soitteli
koneensa kanssa tötsypäille tarkoitettuja lastenlaulumaisia biisejä, joissa
toki on mukana nautinnollisia elementtejä. Välillä se ärsyttää ja välillä
naurattaa. Itse en kuitenkaan viihtynyt Pandan seurassa kovin pitkään. Syy oli
yksinkertainen: toisella lavalla aloitti Ty
Segall & The Freedom Band. Olin nähnyt Segallin kolme kertaa
aikaisemmin Primaverassa, joten tiesin, millainen live-esiintyjä hän ja
bändinsä on. Sitä en halunnut jättää väliin tälläkään kerralla, vaikka Panda
Bear pakottikin miettimään, mikä musiikissa ärsyttää ja mikä viehättää.
Ty
Segallin bändissä oli (ainakin) yksi tuttu hahmo aikaisemmilta vuosilta. Keikka
keskittyi uuteen levyyn ja uusimpiin levyihin, mutta biisejä tuli muutama myös
aikaisemmilta. Tämä oli eräänlainen rokkisirkus, jossa ei ollut sääntöjä. Sen
sijaan oli jamituksia ja rytinää. Oma suosikkini oli funk-henkinen ”Despoiler
of cadaver”, joka livenä toi mieleen myös Circlen ja Judas Priestin. Neljäs
Segall-keikka muistutti taas, miten hieno artisti on kyseessä ja miten hienoja
soittajia hänellä on ympärillään. Tämä taisi olla Primaveran ainoa oikea
rokkikeikka.
Tässä
vaiheessa kello tuli kolme yöllä ja olutta ei tehnyt enää mieli, mutta yksi
käänne oli vielä luvassa. Josh T. Pearson istuskeli nurmikolla, joten jäimme
jututtamaan häntä. Mies kertoi katsoneensa juuri lopettaneen Ty Segallin
lisäksi Father John Mistyä ja Cigarettes after Sexiä, muistutti seuraavan
päivän keikastaan Lift to Experience -nimellä, sanoi menevänsä Pohjoismaihin
seuraavaksi (ei kuitenkaan Suomeen) ja poseerasi kanssani kuvissa. Sitten hän
kyseli, mitä teette seuraavaksi. Vastaus oli: lähdemme keräämään voimia
huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti