Tammikuun
alun iloksi luin vihdoin Hippo Taatilan kokoaman kirjan YUP – helppoa muisteltavaa (2017). Sen innoittamana kuuntelin
kaikki yhtyeen albumit. Tai oikeastaan en vaivautunut etsimään ensimmäistä
englanniksi laulettua teosta The Hippos from
Hell (1990) enkä miniälppäreitä, vaan aloitin saman tien suomenkielisestä
materiaalista.
Itselleni
YUP oli yksi tärkeimmistä yhtyeistä vuosien 1992 ja noin 1997 aikana. Kun
kuulin radiosta ”Paratiisin sahakielet” vuonna 1992, ostin saman tien kaupasta
singlen. Sen a-puoli oli vähintään yhtä kovaa kamaa, ”Daavidin fuzz”. Olen tänä
päivänäkin sitä mieltä, että tuota singleä yhtye ei ole koskaan ylittänyt,
vaikka näkemykseni perustuu biografiseen sattumaan. Se on kaikkein rakkain
YUP-tuotos. Pian kuitenkin piti hankkia lisää yhtyeen tuotantoa. Sitä halua
pääsi toteuttamaan saman tien ja näin jatkettiin vuoteen 1998, jonka jälkeen
suhteeni laimeni, kuten tulen kirjoittamaan. Edes hurjimman innostuksen aikana
en lotkauttanut korvaani yhtyeen varhaisille englanninkielisille tuotoksille.
Olin kuullut niitä sen verran, että ajattelin jättää asian sikseen. Siksi
lähden nytkin liikkeelle ajasta, jossa ilmaisukieli oli vaihtunut kotimaiseen.
Huuda harkiten (1991) tuli ostettua
vinyylinä sen jälkeen kun olin innostunut 1992 ilmestyneestä Daavidin fuzz/Paratiisin
sahakielet -seiskasta. Levyä tuli pyöriteltyä todella paljon. Osa siitä
kuulosti kiusalliselta ja väkinäiseltä, mutta hyvin harvoin mikään levy
kuulostaa niin mielenkiintoiselta sekoitukselta punkkia, progressiivisia osia,
iskumelodioita ja hämmentäviä sanoituksia. Kyse on edelleen erinomaisesta ja
riittävän kypsästä räävittömästä runsaudensarvesta, jota ei tarvitse pitää
englanninkielisten teosten tapaan varhaisena räpellyksenä. Tuntuisi hölmöltä
nimetä yksittäisiä biisejä, koska olen aina kuunnellut tätä kokonaisuutena.
Livesetissä oli pitkään ainakin ”Sikamusiikkia” ja ”Paha vaatturi”, mutta en
nosta niitä sen korkeammalle kuin muitakaan biisejä.
Tässä
kohdin (1992) ilmestyi myös cd, johon oli koottu ensimmäinen suomenkielinen
levy, Turpasauna-ep, Julmasti juhlallista -ep ja seiskatuumainen Daavidin fuzz/Paratiisin
sahakielet. Teos kantoi nimeä 1990–1992.
Ostin sen, vaikka tarvitsin sisällöstä vain kaksi ep-levyä. Tätä pakettia voi
suositella edelleen. Sitä kuuntelivat muutamat koulukaveritkin. Jotkut
debatoivat, kumpi on kiinnostavampi, YUP vai CMX. Itse kuuntelin molempia,
suhteeni jälkimmäiseen alkoi selkeästi aikaisemmin.
Sitten
ilmestyi Minä olen myyrä (1993) cd-ep,
joka ennakoi seuraavaa pitkäsoittoa. Nimibiisi ja varhaisempi versio
kappaleesta ”Huonot uutiset” löytyivät myös tulevalta teokselta. Lisäksi
paketissa oli kolme livebiisiä ja Atomic Roosterilta lainattu ”Keittoruoka”.
Tulevaa levyä sai odottaa vesi kielellä ja edelleen ep on laadukasta
kuunneltavaa, joskin hillitympää kuin aikaisempi tuotanto.
Toppatakkeja ja Toledon terästä (1994)
ilmestyi tammikuussa. Olin tuolloin viimeisiä päiviä armeijassa. Joku kävi
hakemassa teoksen iltavapaalla Kajaanin Anttilasta ja nauhoitti sen kasetille.
Tuota kuunneltiin innostuneena. Jostain syystä komppaniassa oli YUP:n ystäviä
parisenkymmentä ja joku sisäpiiriläinen, joka kertoi juttuja laulaja-kitaristi Martikaisesta.
Minulla on myös muistikuva, että kun ”Minä olen myyrä” -video näytettiin
televisiossa, se olisi tapahtunut vielä minun ollessa varuskunnassa.
Muistaakseni sitä mentiin katsomaan isolla porukalla saliin, jossa oli
televisio. Ostin levyn heti kun siihen tuli mahdollisuus. Tänäkin päivänä teos
kuuluu yhtyeen huippuhetkiin. Se on kestänyt aikaa hyvin, ehkä juuri sen
progemaisuutensa ja monipolvisuutensa vuoksi. Siinä seikkailee henkilöhahmoja
ja myös Bulgakovin Saatana saapuu
Moskovaan -teoksesta inspiraationsa saanut irtopää. Myyrä-hitin lisäksi
esimerkiksi ”Mitä elämän jälkeen” on aina kuulunut suosikkeihini yksittäisistä
biiseistä, mutta koko teos on onnistunut – ja jokaisessa biisissä on hyviä
osia, jos ei muuta. (On muutakin.) Tässä vaiheessa yhtyeen ympärillä alkoi olla
pöhinää enemmänkin, mutta kyse oli edelleen marginaali-ilmiöstä. Erityisesti
basisti Tynkkynen hehkuttaa teosta läpi kirjan uransa huippukohtana. En väitä
vastaan.
Homo sapiens (1994) ilmestyi vielä
samana vuonna, mutta tässä kohdin on myös katkos. Yhtye suoristi otettaan
merkittävästi ja siirtyi isolle levy-yhtiölle, Polygramille. Tuottajaksi tuli Mats
Huldén ja Ville Pirisen kuvitus kansivihkosessa kommentoi hienolla tavalla
jokaista kappaletta. Kokonaisuudesta tuli komea paketti ja yhtye kasvatti
suosiotaan. Tavallaan tässä kohdassa YUP:stä tuli valtavirtaa, mutta omilla
ehdoillaan. Pidin levystä paljon sen ilmestyttyä, ostin sen heti, kävin
keikalla (saman vuoden kiertueella, jossa lämppärinä oli surullisenkuuluisa
Pekka ja Susi, ja myöhemmin saman levyn aikaan ainakin Ruisrokissa 1995). Nyt
kuunneltuna parhaat biisit ovat edelleen samat: ”Homo sapiens”, ”Tänään kotona”
ja yksi parhaista Martikaisen teksteistä ”Väärinkäsityksiä merellä”. Nämä ovat
bändin uran ehdottomia huippukohtia, jotka laittaisin parhaiden kokoelmalle.
Muutenkin levy on kovaa tasoa alusta loppuun, vaikka ote on valtavirtaisempi.
Nyt ihmettelen lähinnä soundeja ja hard rockista (kyseenalaisella tavalla) muistuttavia
kitarakohtia. Joka tapauksessa arvostukseni tätä levyä kohtaan on edelleen
korkealla.
Yövieraat (1996) tuli ostettua
välittömästi. Vaikka ote oli siirtynyt huomattavasti valtavirran suuntaan,
sointi oli silti sitä YUP:tä, jota rakastin. Koukkuja, hauskuutta ja melodiaa
sopivassa suhteessa. Livenä tuli taas todistettua ja koko levy on onnistunut. Mari
Rantasilan vierailu kappaleessa ”Alla jalavapuun” oli kuriositeetti, jonka moni
muistaa (paitsi jonnet), mutta se ei ole itselleni tärkein raita. Sen sijaan
”Porvariston hillitty charmi”, ”Yövieraat” ja ”Meidän on annettu pudota” ovat
omia suosikkejani. Jopa heikommat raidat, joita on noin kolme, pitävät tason
riittävän korkealla koko teoksen. Kyse on mainiosta levystä, joka tehtiin
suotuisissa olosuhteissa – tätä bändi muistelee edelleen myönteiseen sävyyn. Huldén
jatkoi tuottajana ja levy menestyi taas hieman edeltäjäänsä paremmin.
Outo elämä (1998) tuli ostettua
välittömästi, kuten muutamat aikaisemmat. Ajattelin, että ehkä yhtye ei enää
puhuttele entiseen tapaan, koska olin 24 ja mielestäni kaukana valtavirrasta, mutta
annoin vielä mahdollisuuden. Totesin, että tässä on levyllinen erittäin hyviä
lauluja, mutta yhtye ei ole enää minun muuten kuin muutaman katkeamispisteessä
olevan langan varassa. Yhtyeestä oli poistettu lähes kaikki elementit, mitkä
voisivat estää suuremman yleisön mieltymyksen. Tämä kehityssuunta kiteytyi
siihen, että tuottajaksi otettiin Miljoonasateen Matti Nurro. En pitänyt
ratkaisusta alkuunkaan. Nurro tekee hienoja biisejä omalle bändilleen, mutta
mitä hittoa hän tajuaa YUP:stä? Edelleen olen sitä mieltä, ettei yhtään mitään.
Tai suopeammin: hän kuulee siinä jotain aivan muuta kuin mitä itse rakastin.
Yhtye menestyi selvästi aikaisempaa paremmin, joten suunnan täytyi olla oikea.
Tämä on edelleen selkeästi hyvä levy, mutta se päätti halun ostaa seuraava
kuuntelematta. Enkä ostanut sitä kuuntelemisen jälkeenkään.
Normaalien maihinnousu (1999) tehtiin
tuottaja Riku Mattilan ja ProToolsien suojeluksessa. Se kuulostaa hyvin
erilaiselta kuin aikaisemmat, vaikkei sitä sillä tavalla teoksen ilmestyessä
ajatellut. Levy meni listaykköseksi ja toi yhtyeelle ensimmäisen kultalevyn.
Sillä on kenties yhtyeen tunnetuin raita, ”Meitä odotellaan mullan alla”, joka
onkin asiallista poppia. Selvä hitti! YUP:sta oli tullut maamme mittakaavassa
suuri. Levyltä löytyy myös ep-muodossa aikaisemmin ilmestynyt ”Me viihdytämme
teitä”. Nämä ovat suurimmat onnistumiset. Ja onhan tämä hyvä poplevy, jolla on
taitavaa ja kikkailevaakin soittoa. Mutta varhaisteosten innostumista ja
ideoiden runsaudensarvea on turha etsiä, enkä varmaan koskaan pääse yli omasta
historiastani, ajasta, jolloin suhteeni yhtyeeseen väljähtyi. Silti olen
edelleen sitä mieltä, että teoksen jälkipuolisko on kevyesti
mitäänsanomattominta tuubaa, mitä bändi oli tuohon saakka (suomenkieliselle) levylle
päästänyt. Tämä on siis yhtyeen ensimmäinen levy, jota en ostanut ilmestyessään
(sen jälkeen kun aloin bändiä seurata). Kuulin sen kyllä, ehkä veljeni osti
sen. Vieläkään sitä minulla ei ole. Eikä taida tullakaan, ellen päätä haluavani
muodon vuoksi kaikkia yhtyeen levyjä hyllyyni. Tavallaan hyvä levy, joka on
aina ollut edeltäjäänsäkin vähemmän henkilökohtainen.
Lauluja metsästä (2001) jatkoi yhtyeen
ja Mattilan yhteistyötä. Siitäkin tuli kultalevy, mutta yhtye alkoi väsyä
itseensä. Myös aika moni vanha fani väsyi, koska bändi oli erkaantunut
entisestä. Itse en edes kuunnellut levyä sen ilmestyessä vaan kopioin cd:n
paljon myöhemmin. Levyn nimi tulee Jethro Tullin albumista Songs from the Wood, ehdottajanaan Rumban Antti Eerola. Sisällöstä
sen verran, että ”Ihana elämä” oli videobiisi, josta kai hittiä odoteltiin.
Minusta se on kivaa keskitien suomipoppia, josta kuitenkin puuttuu YUP:n
varhaisempaa uraa määrittänyt tekemisen ja oivaltamisen into. Tunnetuin raita
taitaa silti olla ”Rakkaus on pesti hulluuteen”, joka on onnistunut popkappale.
Valitettavasti iso osa levystä kuulostaa sävellyksellisesti erittäin köyhältä.
Biiseihin on upotettu kaikkea progressiivista, mutta mikään siitä ei pelasta
kokonaisuutta, vaan alleviivaa yhtyeen umpikujaa. Kansa toki osti levyn
kultakantaan ja listaykköseksi.
Tässä
kohdin ilmestyi b-puolista ja harvinaisuuksista koostuva Hajota ja hallitse 1993–2001, jota on helppo suositella
kuriositeettien metsästäjille. Siellä on muutamia timanttisia biisejä, joista
aikaisemmin mainitsematon on esimerkiksi ”Puutarhurin laulu”. Sen kuulemisesta
keikoilla olen aina ollut mielissäni. Tosin ”Paratiisin sahakielet” on
riisuttuna ja minusta huomattavasti heikompana versiona ja sama pätee vielä
selvemmin ”Homo sapiensiin”. Jostain käsittämättömästä syystä bändi ylistää
näitä uusia versioita kirjassaan. Lisäksi sieltä löytyy Nylon Beatin kanssa
tehdyn yhteistyön hedelmiä parin biisin verran. Kuriositeetteja nekin. YUP-kirjassa
bändi kuvittelee, että yhteistyö Naikkareiden kanssa olisi ollut jotenkin
radikaali ja rohkea veto, mutta minä kysyisin, mitä merkittävää se toi YUP:n
taiteelliseen uraan. Ei yhtään mitään. Nylon Beatille se teki hyvää. Tämä
kokoelma on minulle kuitenkin merkittävästi kiinnostavampi kuin esimerkiksi
saman vuoden studioalbumi.
Leppymättömät (2003) on toinen
suomenkielinen YUP-albumi, jota ei vieläkään löydy hyllystäni missään muodossa.
Se kävi listakakkosena, mutta kun katson biisilistaa, ei teos ole minulle kovin
tuttu. Tuottaja Mattila päätti, että kaikki voivat osallistua sävellyksiin ja
hän valitsee niistä parhaat levylle. Tämä oli poikkeuksellinen tapa edistää
levyä. Eikä ilmeisesti kovin onnistunut, koska se toi pintaan vähemmän
toivotulla tavalla yhtyeessä jo muhivat jännitteet. Teos on melko suora,
rokkaavakin. Mutta se on jotenkin hengetön. Itse en saa siihen merkityksellistä
kulmaa. Mukana on aivan kivoja biisejä, kuten levyn tunnetuin ”Joutilas”. En
kirjoita enempää, menen eteenpäin, koska siellä vaikuttaisi olevan
kiinnostavampaa luvassa.
Tässä
vaiheessa Jarkko Martikainen julkaisi ensimmäisen soololevynsä Mierolainen (2004). Osa biiseistä oli
tarjolla Leppymättömille, mutta
Mattila ei valinnut niitä. Soolo sai myönteisen vastaanoton, mutta se ei ollut
(vielä) YUP:n loppu.
Keppijumppaa (2005) on edelleen Mattilan
tuottama, mutta muuten se on askel toisaalle. Sillä hylättiin ProToolsit,
haluttiin mennä taas lähemmäksi progea ja muistutukseksi vanhasta Ville Pirinen
palasi kansitaiteilijaksi (Pirinen teki siis Homo sapiensin kansitaiteen). Suhde levy-yhtiön vaatimuksiin ja
odotuksiin oli ahdistava. Vaikka levy meni plussalle, se näytti, että suosion
aallonharja oli ohitettu. En muista, milloin ja mistä levyn ostin, mutta sen
täytyy olla alennuskorista. Meno on raikkaampaa kuin parilla edeltäjällään ja
musiikissa on koukkuja. Samoin soitanta ja soundit miellyttävät. Levyltä
kuitenkin puuttuu räävittömyys ja yllättävyys. Tuntuu kuin yhtye näyttäisi,
että tällaisia kelpo teoksia me osaamme tehdä tuosta vaan. Single ”Minä en
tiedä mitään” on tasavahva, muttei sen enempää. Yhtye hehkuttaa Tynkkysen
kappaletta ”Tehdas” jopa parhaaksi bändin biisiksi. No, en ole samaa mieltä.
Onhan se kieltämättä hieno teos, mutta koskettaako se juuri minua? Ei läheskään
yhtä paljon kuin yli 20 bändin muuta biisiä.
Vapauden kaupungit (2008) on muutos
siinä mielessä, että vuonna 1999 alkanut Mattilan osuus tuottajana oli tullut
päätökseensä ja basisti Tynkkynen tuotti levyn itse. Samalla kustantajaksi tuli
Sakara Universalin sijaan. Oltiin siirrytty takaisin megayhtiöstä marginaaliin.
Molemmat yhtiöt halusivat bändin, joten mistään potkuista ei ollut kyse.
Tynkkynen puolsi Universalia, Martikainen Sakaraa. Jäsenten äänestyksen
perusteella valinta osui pieneen. Jotain markkinoista kertoo, että ostin levyn
ilmestymisvuoden joulukuussa Citymarketista yhdellä eurolla, kun vierailin
Suomessa. Itse albumi on ”helppoa tykättävää”. Siinä on ikään kuin
tiivistettynä eri puolia yhtyeen urasta, rennolla otteella toteutettuna. Eihän
levy palauta varhaista rakkauttani millään muotoa, mutta se on ikään kuin
sovinto exän kanssa, varsinkin kun siihen ei sijoittanut kuin euron. En silti
ole varma, pääsisikö tästä biisejä omalle parhaat-koosteelleni (ellei sitten
levyn päättävä ”Maailmannäyttely”). Se taitaa olla levyn suurin ongelma, ei
mikään muu. Levy nousi listakakkoseksi, mutta bändi ei ollut erityisen tyytyväinen
albumiin. Yllätyksenä tulivat kuitenkin kriitikoiden penseät kannat. Soundin
kahden tähden arvio päättyi kysymykseen: ”Tarvitaanko YUP:ta vielä?” Hyvä
kysymys.
Seuraavan
vuoden alussa yhtye ilmoitti jäävänsä tauolle. Se oli vastannut kieltävästi Soundin
kysymykseen.
Rupeama
poikkeaa siitä, mistä lähdin liikkeelle tässä studioalbumien kuuntelusarjassa.
Tarkoitus oli tutustua vähän tuntemattomampiin artisteihin ja yhtyeisiin.
Välillä on kuitenkin kiva kuunnella tärkeitä yhtyeitä. Sellaiseksi YUP:n määrittelen
edelleen, vaikka suhteemme laimeni viimeistään vuosituhannen vaihtuessa. Vuoden
2003 Leppymättömät oli albumi, jota
en välttämättä edes kuullut kokonaan sen ilmestyessä, joten oli tässä
tutustuttavaakin. Ja vaikka en koskaan täysin hylännyt yhtyettä, siitä tuli
”alennuskorista kotiin” -osaston tekijä aikaisemman ”pakko saada
ilmestymispäivänä” sijaan.
Joka
tapauksessa toivon, että bändi tekee vielä paluun lavoille. Svartin
julkaistessa bändin varhaistuotannon vinyylinä Homo sapiensista taaksepäin olisi avautunut loistava hetki tehdä
YUP soittaa levyn X -tyyppisiä keikkoja. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut eikä se
olisi sopinutkaan yhtyeen omakuvaan. Jos yhtye palaa, se tekee sen
todennäköisesti suurieleisemmin. Sillä välin Jarkko Martikaisen soolokeikkoja
tulee katseltua lähinnä festivaaleilla ja jos vähän väsyttää, niin puolet
keikasta riittää.
Mikään
ei muuta läheistä suhdetta eikä vie pois mennyttä: nuorelle minälle YUP oli
erittäin tärkeä yhtye. Niihin muistoihin pääsen helposti kuunnellessani yhtyeen
tuotantoa ajalta ennen listaykkösiä. Eka demo ei kuitenkaan ole paras enkä ole
sitä mieltä, että ”Turpasaunan” jälkeen yhtye on mennyt vain alaspäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti