Vuoden
alussa ilmoitettiin, että New Yorkin Endless Boogie on tulossa keikalle
Helsinkiin toukokuussa. Otin tiedon ilolla vastaan ja ajattelin nyt kuunnella
kaikki levyt läpi. Yhtye on käynyt Suomessa aikaisemminkin, mutta tiemme eivät
ole kohdanneet.
John
Lee Hookerin albumista nimensä ottanut yhtye on täynnä boogieta, rokkia,
stoneria, krauttia, bluesia, garagea ja psykedeliaa vaihtoehto-twistillä. Siinä
kuuluvat tietääkseni 64-vuotiaan keulahahmon Paul Majorin musadiggailun tutut
juuret, mutta vaikuttimina on Majorin puheista päätellen suuri määrä myös
itselleni täysin tuntemattomia harvinaisuuksia. Major on levyjenkeräilijä, joka
omien sanojensa mukaan muuttui kanavoijaksi. Se tarkoittaa, että Majorin käsien
kautta erikoinen ja harvinainen musa löytää tiensä eteenpäin uusille
kuulijoille. Rytmikitaristi Jesper Eklow puolestaan kerää kriitikoilta ja
muusikoilta vertailuja Keith Richardsiin ja (Crazy Horsesta tunnettuun) Danny Whitteniin.
Jos
pitäisi yksinkertaisesti luonnehtia yhtyettä, kuvaisin sitä krautiin
vinksahteneeksi ZZ Topiksi, mutta bändin oma luonnehdinta – kraut southern rock
– on kyllä hauskempi.
Focus Level (2008) alkaa mahtavalla
boogierokilla ”Smoking figs in the yard”. Itselleni se tuli tutuksi
Uncut-lehden mukana tulleelta levyltä. Se herätti myötämielisen kiinnostuksen
bändiin, mutta en silti muista kuulleeni tätä kokonaisuudessaan aikaisemmin.
Levyä jatkaa psykedeelinen kraut-jurnutus ”The Manly vibe”. Tässä vaiheessa on
mennyt 16 minuuttia, joten kuuntelija saa varautua pitkiin biiseihin. Kun
Majorin laulun ja korinan vuorottelun vertailukohdiksi on esitetty John Lee
Hooker ja Captain Beefheart, niin en väitä vastaan. Listaa voi jatkaa Tom
Waitsilla, vaikka musiikillisesti ollaan eri suunnalla. (Wikipedia listaa tämän
debyytiksi, mutta vuodelta on olemassa joitain harvinaisia tuotoksia, Volume 1
ja Volume 2 – ainakin Discogsin listauksen mukaan.)
Full House Head (2010) tuli ostettua
edullisesti käytettynä cd:nä. Formaatti on tämän yhtyeen kohdalla sinänsä
haastava, koska pitkä jamitus sopii paremmin vinyyliin, ellei sitten ole
loputtomalla automatkalla. Vähän samanlainen ajatuksenjuoksu on saattanut olla
Pitchforkin nuivalla arvioijalla, joka totesi, että boogie on ok mutta
loputtomuus ongelma. Tämä kristallisoituu siinä, että pitkiä biisejä sisältävän
pitkän teoksen päättää yli 22-minuuttinen ”A Life worth leaving”. Minun korvani
ovat myötämielisemmät. Toki ymmärrän, että sinänsä hengittävä soundi saattaa
muuttua tunkkaiseksi yliannostukseksi, kun biiseissä ei ole aivan niin paljon
koukkuja kuin täydellisessä paketissa olisi. Mutta kuka nyt odottaisikaan
Pitchforkin kaltaiselta sivustolta megafanitusta tällaiselle marginaalibändille.
Full House ei ehkä yllä edeltäjänsä
tasolle, mutta pitää kurssin kohdallaan.
Twenty Minute Jam Getting Out of the City
(2011) on teos, jota en saa käsiini laisinkaan. YouTubesta löytyy yksi
jamipala, joka kulkee tutuissa askelissa.
Long Island (2013) tuli ostettua
cd-formaatissa alennuksesta. Se on hitusen helpommin lähestyttävä kuin Full House, mutta se ei työnnä entisiä
faneja luotaan. Tuulitakkikansaa se ei houkuttele, sillä avausraita ja
päätösraita menevä sinne 13 ja 14 minuutin hujakoille ja sisältävät pitkiä
jammailuosia. Majorin mukaan avausraita onkin studiolive – suoraan purkkiin. Pitchforkin
arvioitsija (eri kriitikko kuin edellisessä) totesi, että jos ei muuta, niin
ainakin bändillä on yksi kuvaavimmista nimistä rokin historiassa. Mutta lopulta
suhtautumisen määrää, löytääkö kuulija muuta vai ei. Minä vastaan myöntävästi
taas. Voi olla, että vuosien päästä ihmettelen, miksi tästä piti innostua,
mutta ainakin yhtye on vienyt hetkeksi omaa musadiggailua uusille alueille,
uusien raja-aitojen yli.
Vibe Killer (2017) löytyy hyllystä
vinyylinä ja siitä henkisesti suuren osan vie hieno nimibiisi, joka on myös
avausraita. Sen jälkeen ollaan tutuilla ja turvallisilla vesillä, jos tällainen
ilmaisu on edes mahdollinen tämän yhtyeen kohdalla. Vaikea tästä on mitään
uutta sanoa, paitsi tämän: Ote on vähän mietiskelevämpi ja hidastempoisempi kuin
suorempaa höyryä eteenpäin marssivilla teoksilla. Ja se toimii. Vaikea on myös
arvioida, onko tämä parempi kuin esimerkiksi edeltäjänsä, mutta se on helppo
sanoa, että vinyyli on sopivin formaatti kuunteluun. Pidän. Kovasti.
Endless
Boogie ei ilmeisesti ole aivan niin tunnettu yhtye kuin kuvittelin. Vain
debyytistä on oma Wikipedia-sivu eikä esimerkiksi All Music ole arvioinut muita
yhtyeen levyjä. Ehkä EB on pienen kriitikkopiirin suosikki, sillä esimerkiksi
Uncut-lehden lukijoiden on vaikea välttyä törmäämästä bändiin. Joka tapauksessa
Endless Boogiesta on hitaasti kasvanut läheinen yhtye. Siinä yhdistellään niin
hauskasti erilaisia arvostamiani juttuja ja genrejä. Silti se ei koskaan kuulosta
sillisalaatilta. Se jytää, jurnuttaa ja hidastelee juuri sopivassa suhteessa.
Suosittelen
bändiä kotikuunteluunkin, mutta nähdään keikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti