Dorsetin
suunnalla kasvanut Polly Jean Harvey on viihdyttänyt indiemusiikin ystäviä jo melkein
30 vuotta. Lokakuussa 50 vuotta täyttävä nainen on ollut kuuntelussani
debyytistä lähtien. Ensiksi se oli pienen kaveriporukan juttu, myöhemmin vähän
kaikkien. Vaikka en ole odottanut suurella innolla Harveyn seuraavaa levyä
parin ensimmäisen jälkeen, kaikki ne löytyvät hyllystäni. Suuria eroja on
siinä, että toisia on kuunneltu paljon, toisia vähän.
Dry (1992) tuli tutuksi pian ilmestyttyään.
Kaverini sisko osti albumin ja porukalla nauhoittelimme sitä c-kaseteille. Itse
ostin albumin paljon myöhemmin, mutta c-kasetti kului mankassa ahkeraan jo
teininä. Se alkaa upealla raidalla ”Oh my lover” ja matkalla on hienoja biisejä
roppakaupalla. Esimerkiksi ”Dress” ja ”Sheela-na-gig” tulivat tutuiksi 120
minutes -ohjelmasta jo ennen albumin kuuntelua. Patti Smithin etäisesti mieleen
tuova ”Victory” on levyn kohokohtia. Kuitenkin levyn loppu on jotenkin
henkilökohtaisin, sillä sieltä löytyvät riisuttu mutta koskettava sellolla
maustettu ”Plants and rags”, ”Fountain” ja vihoviimeisenä ”Water”.
Kokonaisuutena Dry on 23-vuotiaan
Pollyn aikaa kestänyt voimannäyte. Siinä on samanlaista älykkään ja
periksiantamattoman feminismin leimaa kuin Patti Smithin varhaistuotannossa. Se
on yhdistelmä brutaalia kauneutta, välillä myös erikseen. Saatan olla
vähemmistössä, mutta minusta tämä on edelleen Harveyn parhaita levyjä.
Rid of Me (1993) oli levy, jota
odotettiin vesi kielellä. Taas kaverin sisko osti ja muut nauhoittivat.
Tämänkin ostin paljon myöhemmin hyllyyni. Ja tätäkin kuuntelin ahkerasti. Tuottajaksi
tuli Steve Albini, joka tunnetaan aika riisutusta ja raa’asta otteesta.
Tavallaan jotain debyytin rakastamastani rytmiryhmän pehmeydestä onkin poissa,
kenties Albinin vuoksi. Siitä huolimatta albumi on kovaa tasoa. Nimibiisi, ”Legs”,
”50 ft queenie”, ”Yuri-g” ja ”Dry” ovat parhaiten mielessä. Mukana on myös
Dylan-koveri ”Highway 61 revisited” (levyllä Pollyn vanhempien toiveesta),
mutta se ei ole ikimuistoinen. Tälle, kuten debyytillekin, on leimallista
biisien omintakeiset rakenteet. Osin näistä on luovuttu myöhemmissä vaiheissa,
mutta keskeinen osa Harveyn varhaista viehätystä on tässä rakenteiden
”haastavuudessa”. Nykypäivänä listoilla ei ole mitään näin kompleksista ja
vaativaa. Kyse on erinomaisesta teoksesta, kansitaide mukaan lukien, mutta
ymmärrän hyvin, kun moni pitää tätä raskaana kuunneltavana. Ehkä siksi olen
aina liputtanut debyytin puolesta, vaikka tästä kovasti pidänkin. Tähän levyyn
tyssäsi kahdella ensimmäisellä soittaneen hienon trion tie: Pollyn lisäksi
mukana oli Steve Vaughan (basso) ja Rob Ellis (rummut). Tämän jälkeen Harvey on
kuulostanut erilaiselta.
4-Track Demos (1993) on selkeä täytetyö,
koska se koostuu Rid of Me:n biisien
lisäksi muutamista albumilta puuttuvista uusista raidoista. Harvey soittelee
itsekseen ja tulkitsee väkevästi ja intiimisti, mutta kuriositeetiksi tämä jää.
Jos Rid of Me olisi äänitetty ja
tuotettu aivan toisenlaiseksi, näillä tulkinnoilla olisi enemmän käyttöä
kontrastinsa vuoksi. Mutta kun emoalbumi on niin raaka, ei demojen pointti ole
aivan selvä. Ostin kuitenkin mid-price -luokassa heti ilmestyessään olleen
teoksen, joten suhteeni siihen on hyvin lämmin ja pitkä. Kotidemot saivat hyvän
vastaanoton. Moni kriitikko kiitteli sitä, että tässä Pollyn laulu ei huku
Albinin tuotannon sekaan. No, fanikamaahan tämä on, ja jokunen kappale on
saatettu ostaa kansitaiteen vuoksi.
To Bring You My Love (1995) kuuluu jo
omassa elämässäni aikaan Turussa. Olin muuttanut opiskelemaan ja PJ Harveyn
uudesta levystä puhuminen oli yksi tapa hahmottaa musiikista kiinnostuneiden
kavereiden kenttää. Itse levyllä ei soita enää trio, vaan PJ ja kirjava joukko
muusikoita John Parishista Mick Harveyn kaltaisiin osaajiin. Levyn sisältö on
kovaa tasoa, mutta nyt PJ:stä oli tullut laajemman porukan omaisuutta. Eikä
ihme: levy laajentaa ilmaisua helpommin lähestyttäväksi välttäen varsinaiset
kompromissit. Koskettimet ja jousisoittimet ovat aikaisempaa suuremmassa
roolissa ja muutenkin soitinvalikoima on runsaampi. ”C’mon billy”, ”Long snake
moan” ja ”Down by the water” olivat esimerkkejä erinomaisista kappaleista,
mutta salainen rakkauteni oli ja on edelleen levyn päättävä ”The Dancer”. Nimibiisin
avauslaini – ”I was born in the desert” – paljastaa keskeisen innoittajan:
Captain Beefheartin debyytti Safe as Milk
alkaa samalla lauseella. Levy oli kriitikkomenestys ja se myi hyvin. Se on
edelleen erittäin hyvä levy.
Dance Hall at Louise Point (with John
Parish) (1996) oli välityö sikäli, että kyse on yhteistyö-kokeilusta: Parish
otti vastuun sävellyksistä, kun varsinaisilla levyillä Polly säveltää itse.
Lisäksi kannessa on ensiksi Parishin nimi. Miltään sydänverellä toteutetulta
teokselta tämä ei ole koskaan kuulostanut. Ihan asialliselta kuitenkin, joskin tasapaksulta.
Sävellykset eivät ole hittihakuisia. Selkeimmin pakasta on aina noussut esiin
Leiber-Stoller -kaksikon 60-luvulla tekemä ”Is that all there is?”
Is This Desire? (1998) julkaistiin
kuukasi Tukholman vesifestivaalien jälkeen, mutta liitän mielessäni siellä
nähdyn keikan vahvasti tähän albumiin. Olin nähnyt Pollyn esiintyvän duettona
Nick Caven kanssa Roskildessa vuonna 1996 yhden biisin verran, mutta vasta
tässä vaiheessa pääsin näkemään artistin oman keikan. Itse albumi tuntui
ilmestyssään pieneltä suunnanmuutokselta, kypsymiseltä aikuiseksi, mutta
sellaisenaan erittäin hyvältä. Oikeastaan To
Bring… on aika selkeä linkki varhaisen tuotannon ja tämän välillä. ”A
Perfect day Elise” on levyn tunnetuin biisi, mutta on siellä muutakin, tai
ainakin ”The River” ja ehkä nimibiisi. Muu levy tuo nyt mieleen 90-luvun
Björkin, mikä ei tässä yhteydessä ole kehu. Ehkä tämä ei olekaan niin ajaton
kuin kuvittelin. Hyvä levy, mutta 21 vuotta ilmestymisensä jälkeen tämä on
soundillisesti Harveyn aikaan sidotuin levy. Soittajina on mahtiporukka: John
Parish, Mick Harvey, rumpuihin palannut Rob Ellis ja maailman parhaiden kanssa
(Beefheart, Frank Black, Pere Ubu) soittanut Eric Drew Feldman.
Stories from the City, Stories from the Sea
(2000) tuntui ilmestyessään paluulta vanhaan tai ainakin perinteisempään. Se
oli myös myyntimenestys. Mutta kun katson biisilistaa, en saa päähäni muuta
kuin loistavan ”The Whores hustle and the hustler’s whore” ja kolmantena
singlenä julkaistun ”This is love”. Kun levyn laittaa soimaan, muistuvat biisit
mieleen. ”A Place called home” on komea kappale. Tämähän on PJ:n asteikolla
kliinistä poppia ja PJ kuulostaa siltä, ettei ole aikoihin mikään harmittanut. Mutta
onpa hyvin tehtyä poppia! Thom Yorke vieraili biisissä ”The Mess we’re in” ja
Pollyn lisäksi soittajina olivat hienot miehet, Mick Harvey ja Rob Ellis.
Kriitikot jakaantuivat ylistävien ja pettyneiden kesken. Ymmärrän nyt hyvin,
miksi tämä ei tuntunut tärkeältä levyltä vuosituhannen taitteessa. Ei se tunnu
siltä vieläkään, mutta on tämä tasaisen hyvä kokonaisuus.
Uh Huh Her (2004) kuulostaa
ensisekunnista siltä, että edellisen pop-levyn menestystä oli seurannut neljä
vuotta jatkunut krapula. Ellis soittaa rumpuja, mutta muuten tämä on Harveyn
yksinomaisuutta kaikessa demomaisuudessaan. Levy tuskin toi uusia faneja, mutta
edellisen suosion höyryillä myös tätä ostettiin mukavasti. Kriitikoiden
näkemykset vaihtelivat. Eikä ihme, kyse ei ole helposta levystä, mutta siinä on
vahvan intiimi tunnelma. Yksittäisistä raidoista ainakin ”Shame” on mainio.
Koko levy on laatua, vaikka en koskaan ole ollut tästä tohkeissani, mutta se
toimii enemmän tunnelmansa kuin hittibiisiensä varassa.
White Chalk (2007) jatkaa aikaa, jolloin
Pollyn käyrä suuntasi omassa kurssissani alas. En lähtenyt Leedsistä
Manchesteriin keikalle, kun kiinnostavia artisteja oli muutenkin riittävästi.
Itse levy oli osoittautunut ”ihan kivaksi”, mutta ei niin henkilökohtaiseksi
kuin olisi toivonut. Pianovetoisen levyn tunnelma on yksinäisempi ja
hiljaisempi kuin keskimääräisten PJ Harveyn teosten. Mukana on tuttuja
taustapiruja, mutta Mick Harvey puuttuu joukosta. Ostin teoksen omakseni vasta
2016, mikä kertoo siitä, etten ole ajatellut levyä jatkuvasti. Kriitikoista
muutamat hehkuttivat vuolaasti, mutta sai tämä kielteisiäkin arvioita. Ainakin
se osoittaa, ettei Polly ole halunnut jäädä rullaamaan samaa rataa, vaan on
pyrkinyt jatkuvasti menemään uusiin suuntiin. Tunnelmallaan toimivan teoksen
yksittäisiä biisejä ei tarvitsisi mainita laisinkaan, mutta oma suosikkini on
”The Piano”.
A Woman A Man Walked by (with John
Parish) (2009) ilmestyi asuessani Englannissa. Tuolloin ostin niin paljon
levyjä, etten kiinnittänyt tähän merkittävää huomiota. Ostin teoksen seuraavana
vuonna, kun hinta oli laskenut neljään puntaan. Se on jatkoa aikaisemmalle
yhteistyölle, mutta nyt levyn kannessa nimet ovat toisin päin. Taas Pollyn
roolina on lähinnä laulaa omatekemiä sanoituksiaan. Parish siis teki biisit ja soitti
suurimman osan. Levy on hieman eläväisempi ja ilmavampi kuin aikaisempi
yhteistyö, mutta hittibiisejä on turha etsiä. Tasapainoinen tekele ei yllä
Pollyn huippujen tasolle, mutta ei tätä voi kovin äänekkäästi moittiakaan.
Jotenkin samalta vaikuttavat kriitikoiden näkemykset.
Let England Shake (2011) muutti kurssia
kunnolla. Tarkoitan lähinnä sitä, miten tässä vaiheessa innostuin Pollyn
musiikista uudelleen. Ostin albumin vuoden 2011 heinäkuussa viidellä punnalla.
En tiedä, miksi se oli noin halvalla alle puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen. White Chalkin piano oli vaihtunut
sointusitraan ja itse levy alkaa nimibiisillä, johon on upeasti ympätty Four
Ladsin kappaletta ”Istanbul (Not Constantinople)”. Satuin näkemään
brittitelkkarista, kun Harvey esitti biisin Andrew Marr show’ssa pääministeri
Gordon Brownin edessä. Tuntui, että Polly on ottanut pään pois perseestänsä ja
alkanut katsoa maailmaa poliittisin silmin – jotain, mitä musiikillinen hengenheimolainen
Nick Cave ei koskaan ole osannut tai halunnut tehdä. Tai ehkä levy lopultakin
oli Kinks-henkinen englantilaisuuden kommentaari, mutta yhtä kaikki se tuntui
jotenkin elävämmältä tai ajankohtaisemmalta kuin mikään Pollyn teos pitkään
aikaan. Myös Mick Harvey oli taas remmissä mukana, mikä on bonusta. Tärkeintä
oli se, että biisimateriaali oli vahvaa. Siksi se on Pollyn huippukohtia, ja
sen ymmärsi suurin osa kriitikoistakin.
The Hope Six Demolition Project (2016)
on se levy, joka alleviivaa Polly sosiaalista omatuntoa ja myötätuntoa. Se on
maailmanparannuslevy tekstillisesti, ja musiikillisestikin vahva. Livenä se
aukeaa voimallisesti, ainakin näin sanoo oma kokemus Barcelonan Primaverasta
2016. Älppäri olisi ollut muuten sopiva hankinta, mutta Anttila lopetti toimintansa
ja hankkiutui tuoreen albumin cd-versiosta eroon 10 euron hintaan. Avausraita
”The Community of hope” on väkevä, ja se suututti Hope VI -projektin
puolustajat Yhdysvalloissa (hankkeen ideana on purkaa ongelma-alueiden taloja
ja rakentaa kalliimpia tilalle, jolloin asukkaat joutuvat muuttamaan muualle). Myös
”The Ministry of defence”, ”A Line in the sand” ja erityisesti ”The Orange
monkey” ja ”The Wheel” vakuuttavat yksittäisinä biiseinä. Muutoin kuuntelen
tätä lähinnä kokonaisuutena ja konseptialbumina, jonka hienoudet tulevat
parhaiten esiin keikalla – myös niiden biisien, joita en kotikuuntelussa nosta
tärkeimmiksi. Teos sai myönteisiä arvioita, mutta ei yhtä suitsuttavia kuin
edeltäjänsä. Oma arvioni on samansuuntainen: hieno levy mutta ei nouse Let England Shaken tasolle, ehkä siksi,
että nyt taas osasi odottaa vakuuttavaa levyä.
PJ
Harvey on eittämättä lahjakas, oppinut, näkemyksellinen ja riittävän itsepäinen.
Lisäksi hän on aina osannut haalia kovia tekijöitä ympärilleen. Jos hänen
yhteistyökumppaneitansa on uskominen, ei Pollya kuitenkaan ohjailla
säveltämisessä tai sanoittamisessa. Parin keikan perusteella sanoisin, että PJ
on takuulaatua elävänä. Levyistä ehkä Let
England Shake olisi ensimmäinen suositukseni, mutta henkilökohtaisinta
minulle on Pollyn varhaistuotanto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti