Oletko
joskus ihmetellyt, miksi Suomessa ei ole populaaria mutta riittävän hidasta
yhteiskuntakritiikkiä?
Avainsana tässä on populaaria, sillä onhan jotain muuta
yhteiskunnallisia asioita ruotivaa kritiikkiä silloin harvoin, kun jollain toimittajalla on aikaa ja
resursseja kaivella pintaa syvemmältä ja jollain tutkijalla on aikaa perehtyä
johonkin aiheeseen rahoitushauilta ja kehittämispäiviltä.
Populaaria
yhteiskuntakritiikkiä ei ole televisiossa. Tai no ehkä on, jos Noin viikon studio sellaiseksi
lasketaan. Ohjelman vaatima vauhti tekee siitä kuitenkin pinnallisen, joskin
viihdyttävän. Pressiklubissa oli
parhaimmillaan mahdollisuus käsitellä asiaa vähän syvemmältä. Se muuttui
kuitenkin jo Stillerin loppuaikana politiikan makasiiniohjelmaksi, jossa
kritiikki jäi lämpiöön. Ukkolan aikana sitä oli piinallista katsoa ja
ohjelmapaikan seuraajalla en ole halunnut pahoittaa mieltäni (enkä lähelläni
olevien mieltä).
Maailmalla
on useita yhteiskuntakriittisiä, esimerkiksi talouspolitiikkaa kriittisesti
arvioivia dokumentteja, Suomessa vähän. Yksi melko tuore poikkeus on puoliksi
fiktiivinen Talvivaara-kritiikki Jättiläinen
(2016), joka löytyy Areenasta.
Politiikan
toimittajat ovat valtavirtamediassa hampaattomia. Hesari, iltalehdet ja
satunnaisesti selatut maakuntalehdet eivät voi ylpeillä toimittajiensa
yhteiskuntakritiikin tasolla. Radiossa on joskus hyviä keskusteluohjelmia,
mutta sinnekin useimpiin ohjelmiin on implementoitu nopeuspakko. Siksi olikin
raikastavaa käydä teatterissa.
Kävin
katsomassa Kansallisteatterin näytelmän Yhdestoista
hetki, tekijöinään Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä. Muodoltaan
”dokumenttiteatterin” genreen kuuluva teos ei ehkä ole kaikilta osin aivan napakymppi
vaan ”vain” kiitettävä, mutta sen yhteiskuntakritiikki, tarkemmin sanoen
politiikan ja vähemmässä määrin median kritiikki, oli raikasta seurattavaa.
Näytelmä
kritisoi rajusti suomalaista politiikkaa, sen aksioomia ja menettelytapoja. Se
vyöryttää myös yksinkertaisia vasta-argumentteja, joita julkinen keskustelumme
valtavirta – mukaan lukien juuri väistynyt hallitus, bisneslobbarit ja valtaosa
toimittajista – ei ymmärrä kuka mistäkin syystä. Toiset siksi, että ne sotivat
heidän intressejään vastaan, toiset laiskuuttaan.
Produktion
hienous on siinä, ettei se keksi itse yhtään repliikkiä. Kaikki on sanottu,
mutta se tapa, jolla ne tarjoillaan katsojalle, antaa ajattelemisen aihetta
monin verroin enemmän kuin yksikään vaalitentti tai vaalien aikainen politiikan
toimittajan kommentaari.
Varsinkin
ensimmäinen osa, joka käsittelee väistyneen hallituksen leikkauspolitiikan,
yksityistämiskiiman ja suhmuroinnin ideologisuutta ja soraäänien hiljentämistä,
on kenties paras yksittäinen populaari kritiikki, joka perussuomalaisten (myöh.
sinisten), keskustan ja kokoomuksen hallituspolitiikkaa kohtaan on esitetty.
Väliajan
jälkeinen osa menee ilmastonkatastrofin suuntaan ja siirtää käsittelyn Thomas Pikettyn
kapitalismikritiikin kautta Suomesta globaaliin kontekstiin. Toteutukseltaan se
on mielestäni heikompi (täyteen ahdettu, osin epäselvä ja löyhempi) kuin
timanttinen alku.
Vaikka
Yhdestoista hetki on tehty
teatteriin, se olisi hyvä saada laajemman yleisön näkyviin, edes muistutuksena
siitä, miten kyseenalaistamatonta kyseenalainen suomalainen politiikka on. Se
muistuttaa, että teatteri on muutakin kuin taattuja klassikoita ja
kassamagneetteja. Se on myös tila populaarille mutta riittävän hitaalle
yhteiskuntakritiikille.
Käyn
teatterissa harvoin. Pitäisi kai käydä useammin.
Jos
haluat lukea esityksestä lisää, katso esimerkiksi nämä jutut:
Ja
lähinnä muotoon keskittyvä Helsingin Sanomien arvio:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti