Kuinka pitkä kirjoittamisen ja julkaisemisen väli voi olla?

Akateemisen uran alkupuolella ja ulkopuolella olevat saattavat toisinaan ihmetellä, miten pitkiksi julkaisuprosessit voivat venyä. On tavallista kuulla aloittelevan tutkijan kauhutarinaa siitä, miten julkaisun kirjoittamisen jälkeen saattaa mennä vuosi tai kaksikin ennen kuin tuotos on virallisesti julkaistu. Ei hätää. Siihen on tottuminen. Tässä tarina omasta ”ennätyksestäni”. 

 

Paljastan heti alkuun: julkaisun kirjoittamisesta julkaisemiseen meni noin 15 vuotta. 

 

Kyse on tuoreesta teoksesta, jossa yhteiskirjoittamani artikkeli on julkaistu. Messy Methods in Researching Religion on Oxford University Pressin kustantama teos, jonka perustana on maaliskuussa 2010 Lontoossa järjestetty konferenssi Innovative Methods in the Study of Religion. Olin tapahtumassa yhtenä kutsuttuna vieraana, koska uskontoa brittimediassa käsittelevä hankkeemme oli osa Religion and Society -tutkimusohjelmaa, jonka rahoitetut projektit olivat automaattisesti mukana pitämässä esityksiä. Tapahtumassa oli toki muitakin. 

 

Esitelmäni pidin yhdessä Elizabeth Poolen kanssa. Kolmas hankkeemme jäsen ei päässyt paikalle. Siksi myös kirjoitimme Lizin kanssa kahdestaan artikkelin, joka tuli hyväksytyksi teokseen puolisen vuotta myöhemmin, vielä vuoden 2010 aikana. Oletuksena oli, että teos näkisi päivänvalon todennäköisesti vuonna 2012 – tiedättehän, nämä ovat pitkiä prosesseja, joten 2011 olisi turhan optimistinen arvio. 

 

Vuosia kului eikä tilanne selkiytynyt. Jossain vaiheessa vuonna 2014 tuli viesti, että nyt alkaa olla homma pulkassa. Ei ollut. Sitten kului vuosia ja taisin ottaa tekstin jo pois roikkumasta cv:n ”tulossa”-listalta. Sitten keväällä 2023 kuului kummia. 

 

Tuli viesti, jossa kerrottiin, että nyt teos etenee oikeasti ja pitäisi saada varmistus, haluavatko kirjoittajat vielä julkaista tekstin. Kirjoittajille tarjottiin myös mahdollisuutta tehdä tarvittavat päivitykset tekstiin. Luin tekstin läpi ja totesin, että ei sisällössä ole mitään sellaista, miksi se ei saisi nähdä päivänvaloa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Siinä ei ollut samaa tärkeyden tuntua kuin kirjoitushetkellä ja nyt se käsitteli 15 vuotta vanhaa tutkimushanketta, mutta koska sen ytimessä olivat tutkimushankkeen metodologiset ratkaisut, ne olivat edelleen riittävän relevantteja. 

 

Lisäykseksi teimme muutaman lisäviittauksen tuoreempiin teoksiin. Ja saimme myös mainittua hankkeita, joissa on tavalla tai toisella hyödynnetty projektimme menetelmällisiä ratkaisuja. Nämä puuttuivat alkuperäisestä tekstistä täysin, koska silloin niitä ei vielä ollut. 

 

Itse teokseen tuli muutamia ihan uusia tekstejä eli kaikki siinä julkaistut eivät ole harmaantuneet limbossa. Itse asiassa olen melko kiinnostunut tutustumaan teokseen kokonaisuutena, kunhan saan sen käsiini. 

 

Lopulta siis tekstimme ”Combining Methods in a Longitudinal Study of Religion in the Media” ilmestyi sähköisenä aika tarkkaan 15 vuoden jälkeen. Printtiversioon menee vielä kuukausi tai pari. 

 

Olisi ollut katastrofi, jos kyse olisi ollut uran edistämisen kannalta tärkeimmästä julkaisusta. Kun kyse oli tavallaan hankkeen sivutuotoksesta – metodologisesta reflektiosta – tätä tragikoomista prosessia voi muistella rauhallisin mielin blogikirjoituksen verran. Toivottavasti tekstistä on jotain iloa jollekin lukijalle kaikkien näiden vuosien jälkeen. Tiedän, että aikaisemmassa vaiheessa moni samantyyppisiä hankkeita suunnitellut olisi halunnut lukea sen. Enää en ole täysin varma. 

 

Yliopiston rahoitusmallin vuoksi työnantajan näkökulmasta on tietysti tärkeää, että halusin edelleen julkaista tekstin (vaikka en tietenkään konsultoinut esimiestäni asiassa). Korkean jufoluokituksen julkaisusta (taso 3 eli korkein mahdollinen) kun kilahtaa sama määrä rahaa yliopistolle riippumatta tekstin laadusta (se on ihan hyvä), relevanttiudesta (ehkä joillekin edelleen) ja kirjoitusajankohdasta (no siitä on kauan). 

 

Vastaus otsikon kysymykseen siis kuuluu: ainakin 15 vuotta. Jos joku ylittää tämän, kuulisin mielelläni, miten niin kävi.

Akateeminen ansaintalogiikka

Oletko joskus miettinyt, lyökö akateeminen kirjoittaminen leiville. Vastaus on: ei itsessään. Yksinkertaistetusti sanottuna akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu siihen, että cv ja osaaminen karttuu, mikä näyttää potentiaalisille ja aktuaalisille tutkimusrahoittajille, että tulosta syntyy. Lisäksi niillä on suuri merkitys, kun hakee vakituisiin yliopistollisiin tehtäviin. Tässä kuitenkin käsittelen lyhyesti suorempia palkkioita. 

 

Kirjoittamisesta ei aina tule korvausta, se riippuu työstä. On selvää, että jos tutkija tekee journalistista työtä, niin siitä maksetaan, mutta jos kirjoittaa sanomalehtiin asiantuntijakommentteja, niin niistä ei automaattisesti tule korvausta. Tyypillisesti tutkijan mediavierailuista ei makseta mitään. Tilausraportit ovat puolestaan genre, josta minulla ei ole kokemusta. Oletan, että niistä maksetaan tavalla tai toisella. Käsittelen tässä itselleni tutumpia esimerkkejä. 

Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin tieteellisessä journaalissa, siitä ei makseta. Joskus on jopa niin, että tutkija tai hänen edustamansa yliopisto maksaa siitä (tosin itse en ole suostunut julkaisemaan missään lehdessä, jossa kerätään maksu suoraan kirjoittajalta). Kun tutkija julkaisee tieteellisen artikkelin toimitetussa teoksessa, siitäkään ei makseta. Suurin osa tutkijoiden julkaisuista on juuri näitä. 

Tieteellisessä monografiassa riippuu sopimuksesta, maksetaanko siitä. Jos maksetaan, teosta myydään yleensä sen verran, että rojalteilla saa lihapiirakan kahdella nakilla tai jopa ravintolaillallisen. Tieteellisen kirjan toimittamisessa on sama homma. Omalla urallani summat ovat vaihdelleet nollasta eurosta jonnekin puolentoista tuhannen euron hujakoille. Yleensä ollaan lähempänä nollaa, toisessa ääripäässä kyse on laajasti käytetystä yliopistollisesta oppikirjasta. 

 

Järkeviin lisätuloihin pääsee, kun kirjoittaa kouluissa käytössä olevia oppikirjoja. Tosin vaaditaan yleensä pääsy siihen porukkaan, joka jo tekee kirjoja (oppikirjakustantaja + kirjoittajajoukko). Itse olen ollut mukana Lukion valinnaisen uskontokurssin oppikirjan yhtenä kirjoittajana. Vaikka jakajia on monta ja uskonnon valinnaisista kursseista kiinnostuneita verrattain vähän, markkinajohtajan kyydissä lisätienistejä on kilahtanut tilille mukavasti. 

Nykyisin tutkijatkin voivat saada rahallista kompensaatiota lainausten perusteella. Kunhan on Sanastoon kirjautunut ja sieltä löytyvät julkaisutiedot, niin raha kilahtaa tilille tasaisin väliajoin. Itse olen saanut useita satoja euroja, mutta silloin täytyy olla printtikirjan muodossa teoksia, joita oikeasti lainataan. Jos omaa teosta käytetään kurssikirjana tai se on muusta syystä suosittu laajemman lukijakunnan parissa, niin kokonaissumma on ihan merkittävä sivutulo. Tuskin monikaan tutkija kuvittelee elävänsä tällä, mutta tilitykset voivat helpostikin tarkoittaa ulkona nautittua kahvikuppia per kuukausi. Ehkä pullankin voi ostaa silloin tällöin. 

 

Sitten on vielä tilausartikkelit. Tilausartikkelilla tarkoitan tapauksia, joissa kirjoitat maksua vastaan tekstin, mutta et saa itsellesi julkaisua/kirjaa. Yksi versio on se, että luovut kokonaan julkaisun tekijänoikeuksista ja saat sitä vastaan kustantajalta rahallisen kompensaation. Tällaisessa tapauksessa on tarjottu yli 1000 dollarin korvausta alkeisoppikirjaan kirjoittamisesta. Sellainen on jo kohtuullinen lisä, jos palkka tai apuraha tulee muualta, mutta työmäärään nähden kyse on polkuhinnasta. 

Toisinaan tilausartikkeli on suoranaista riistoa. Tuore esimerkki oikeasta elämästä. Minua pyydettiin kirjoittamaan lyhyt teksti uskonnottomuuden sanakirjaan, jonka kustantaa suuri ranskalainen tiedekustantamo PUF. Kirjoittaja ei tule saamaan julkaistavaa kirjaa. Selityksenä oli, että teokseen tulee yli 85 kirjoittajaa. Sen sijaan luvattiin rahapalkkio. Kun kyselin, minkä suuruinen tämä palkkio on, vastaus oli, että sitä on mahdotonta sanoa, koska se perustuu kirjan myyntiin. Jäin miettimään, kuinka paljon teosta pitää myydä, että tuolla kirjoittajamäärällä saa mitään järkevää rahallista kompensaatiota. Totesin, että tässä on riistodiili, enkä halua olla tässä mukana kökkähengessä. 

 

Tiivistetysti, akateeminen kirjoittaminen voi olla kohtuullinen sivutulo, mutta akateemisen kirjoittamisen ansaintalogiikka perustuu aivan muuhun kuin suoriin kirjoittajapalkkioihin. Itse harkitsen aina tapauskohtaisesti, mihin lähden mukaan. Yleensä minimivaatimuksena on, että saan julkaistavan teoksen itselleni (tieteelliset journaalit ovat poikkeus), varsinkin jos tuotetta on tarkoitus myydä jossain jollekin. Nykyään en ainakaan ujostele kysyä asiasta eikä muidenkaan tarvitse.

Dosentin nimikkeen englanninkielisestä käännöksestä

Suomen Dosenttiliitto on esittänyt opetus- ja kulttuuriministeriölle, että dosentin arvon viralliseksi englanninkieliseksi käännökseksi vahvistetaan ”Associate Professor”. Tieteentekijät on esittänyt kannattavansa esitystä. 

Saman tien somessa sikisi keskustelu siitä, miten käännös on väärä. Uusia käännösehdotuksia ei näkynyt, mutta ”Adjunct Professorille” löytyi tukea vailla perusteluja sen erinomaisuudesta. Perusteluja oli vain ”Associate” termiä vastaan. 

Jostain syystä koulutetut ja sivistyneet ihmiset eivät näytä ymmärtävän, millaisia ongelmia ja pätevyystason alentamista ”adjunct”-termiin sisältyy. 

Hanne Appelqvist kirjoittaa ongelmista eräässä Facebook-keskustelussa seuraavasti: 

”Adjunct professor tarkoittaa esim. USAssa vaikkapa jatko-opiskelijaa, joka on palkattu opettamaan joitakin kursseja ja jolla ei ole pysyvää affiliaatiota yliopistoon. Dosentuuri taas viittaa suht. tarkasti määriteltyyn ja osoitettuun pätevyyteen ja on sidoksissa sen myöntäneeseen yliopistoon. Associate Professor olisi siinä mielessä parempi vaihtoehto, että kun suomalainen dosentti hakee työtä ulkomailta, tämän pätevyys samastettaisiin muiden (esim. anglo-) hakijoiden pätevyyteen. (Associate Professor -tasolla pätevyysvaatimukset tulevat lähelle dosentuurin vaatimuksia.)” 

Ihmiselle, joka on kilpailemassa akateemisista positioista tai tutkimusrahoituksista kansainvälisessä kontekstissa, Adjunct Professor on huono, pahimmassa tapauksessa hyvin haitallinen nimike. Joka tapauksessa se on osin harhaanjohtava käännös: se kertoo, ettei henkilöllä ole vakituista työpaikkaa yliopistolla, mutta ei kerro pätevyystasoa ja useimmissa konteksteissa kommunikoi sen väärin. 

Suurelle osalle kommentoijista ehdotettu nimike tuntuu olevan ongelma siksi, että heidän päässään asiat menevät sekaisin, kun englanniksi apulaisprofessori on Associate Professor. Sitten välillä jotkut professorit huolestuvat, että pian kaikista tulee professoreita. Heidän tulisi suunnata energiansa työelämäprofessuurien (engl. Professor of Practice) sekä Professor-uistinten vastustamiseen. Tai sitten todellinen käännösongelma leimataan dosenttien tittelinkipeydeksi, kuten pari professoria asian typisti (Acatiimi 1/2022). Heitä ei näytä paljoa kiinnostavan dosenttien pätevyyden downgreidaaminen kansainvälisessä kontekstissa. 

Muistaakseni joku ehdotti vuosi tai pari sitten käännökseksi ”Adjunct Associate Professor”. Se ei ole kaikkein kaunein, mutta se kertoo, ettei ole vakkariduunissa (Adjunct) ja tason (Associate professor). Pelkkä Adjuct ei kerro tasoa, koska Adjunct on usein maisteri (tai voi olla jopa kandi). 

Vastalause tälle käännökselle ei ole se, että Adjunct Professor olisi onnistunut. Se ei ole. Sen sijaan ongelma on siinä, että Adjunct viittaa usein määräaikaisiin opetustehtäviin, eikä se siten kommunikoi dosenttien asemaa onnistuneesti. Tämä on mielestäni pienempi ongelma kuin Adjunct Professorin tuomat ongelmat. Keskustelussa tuli vastaan myös nimike Honorary Associate Professor.  Adjunct Associate Professor tai Honorary Associate Professor olisivat parempia kuin Adjunct Professor ja ehkä myös helpommin sulateltavia niille, jotka eivät voi hyväksyä Associate Professor -käännöstä. 

Suomessa on muitakin englanninkielisiä akateemisia nimikkeitä, jotka eivät kommunikoi tasoa kovin hyvin: university teacher (käytännössä usein nykyään dosenttitasoisia, jopa professoritasoisia, mutta voi olla alemmalla tasolla), university lecturer (vastaa useimmiten Englannin senior lectureria tai readeria), professor of practice (ei vaadi edes dosenttitasoa). Suomalaisen yliopistomaailman tulisi päästä eroon pätevyyttä alentavista nimikkeistä. Siksi kannatan lämpimästi dosentin käännöksen muuttamista. Se, mikä käännös on paras, on minusta vielä avoin asia, mutta se ei ole Adjunct Professor.

Yliopistonlehtoreiden uramalli Helsingin yliopistossa – lähes täydellinen pannukakku?

Työnantajani Helsingin yliopisto järjesti tilaisuuden, jossa kuultiin henkilökunnan näkemyksiä lehtoreiden uramallista ja sitä koskevasta suunnitelmasta. Näyttää siltä, että uramallista on tulossa liki totaalinen pannukakku, jos nykyinen esitys menee läpi. 

Uramallin alustavassa ehdotelmassa on kolme osasta:

1) Ensimmäisessä yliopistonlehtori voitaisiin promovoida vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi. Tällöin palkka nousisi. Siihen pääsisi noin 20 prosenttia yliopistonlehtoreista. Tämä on potentiaalinen ongelma, koska siihen tarvittavat kriteerit täyttää tuntemistani yliopistonlehtoreista suurin osa (dosenttitaso, julkaisutoiminta, opetuskokemusta ja näyttöjä opetuksen kehittämisestä, yhteiskunnallista vuorovaikutusta). Omasta mielestäni olen täyttänyt suunnittelutyöryhmän listaamat kriteerit jo ennen kuin sain nykyisen työni. Työtehtävät eivät juurikaan muuttuisi. Ainoa esillä ollut ”muutos” koski sitä, että vanhemmat yliopistonlehtorit toimisivat johtotehtävissä koulutusohjelmissa. Siis promootion etuna olisi mahdollisuus toimia tehtävissä, joita nyt hoitavat tavalliset yliopistonlehtorit. Suunnitteluryhmä hei, ette voi olla tosissanne!

2) Toisessa osassa yliopistonlehtori voitaisiin kutsumenettelyllä nimetä apulaisprofessoriksi. Kun kyse on kutsumenettelystä, josta päättäisivät tiedekunnat tarpeidensa mukaan, ei tämä liity varsinaisesti uramalliin. Se siitä.

3) Kolmannessa osassa yliopistonlehtorin asemaa parannettaisiin laadullisin keinoin. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että yliopistolehtoreille taattaisiin jonkinlaisia tutkimuskausia, mutta tästä ei ollut yksityiskohtia. Kiitos vaan, tämä on jo hoidossa tiedekunnassani. Toiseksi yliopistonlehtori voisi säilyttää vakityönsä, jos tulisi valituksi apulaisprofessoriksi avoimessa haussa. Tämä olisi aito parannus, joka tosin vain tekisi työlainsäädännön näkökulmasta ilmeisesti laittomasta (tai ainakin harmaalle alueelle sijoittuvasta) menettelystä lainmukaisen. Kolmanneksi, ja sokerina pohjalla, vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi ylennyt voisi toimia väitöstilaisuuksissa kustoksena. Nyt tämä alkaa muistuttaa Kummelia. Monissa yliopistoissa kuka tahansa yliopistonlehtori voi toimia kustoksena. Tämä ei kuitenkaan ole laadullinen parannus, vaan symbolinen ele, joka käytännössä vain lisää työtehtäviä. Se, että toimii kustoksena, ei vie uraa eteenpäin eikä vaadi käytännössä kuin istumalihaksia (tiedän sen kokemuksesta, koska olen hoitanut professuuria) ja osallistumista väitöskirjan arviointiin, johon jo nykyiset yliopistonlehtorit osallistuvat vastaväittäjinä ja tiedekunnan edustajina.

Tilaisuudessa koottiin ajatuksia työryhmissä muistiin ja sen jälkeen käytiin lyhyt keskustelu. Toivottavasti sieltä ui jokin järkevä ajatus eteenpäin, mutta jos olisin suunnittelutyöryhmän jäsen, niin katsoisin peiliin, enkä kovin ylpeänä.

Suunnitelmassa on kaksi hyvää asiaa: mahdollinen palkankorotus vanhemmaksi yliopistonlehtoreiksi promovoiduille ja vakityön säilyttäminen niille, jotka omalla alallaan saisivat apulaisprofessorin (myöhemmin mahdollisesti vakinaistettavan) tehtävän. 

Ilmaan jää kuitenkin kysymys, miten vaikeaa voi olla esimerkiksi sellainen malli, jossa kuka tahansa opetus- ja tutkimushenkilökuntaan kuuluva voisi promovoitua urallaan, nykyisessä työssään, ansioiden karttuessa? Brittisysteemi on tässä sopiva malli: aloitetaan lehtoreina, vakityössä, ylennetään senioriksi, sitten readeriksi ja siitä professoriksi – kaikki samassa työssä kilpailematta yhdestäkään avoimesta työpaikasta. Nimikekeskusteluun en puutu tässä.

Tilaisuuden päätteeksi kuultiin ainoa todella olennainen kommentti. Yliopiston hallituksen jäsen, jonka nimeä en kuullut, totesi, ettei tilaisuus keskittynyt varsinaiseen ongelmaan – siihen, miten ansioitunut yliopistonlehtori voisi edetä professoriksi. Amen.

Huvittavaa on, että tämä kommentti tuli yliopiston hallituksen jäseneltä. Ei paikalla olleilta yliopistonlehtoreilta eikä suunnittelutyöryhmän esityksestä.

Opetus loppui ja loma alkoi (ei tod.)

Opiskelijan mielikuva yliopiston henkilökunnasta saattaa olla tämä: opetus loppui ja loma alkoi. Tähän käytännössä jokaisen vastaus on ”Ei tod.” Mitä yliopistolaiset siis tekevät, kun opetus päättyy?

Opetukseni painottui päättyvänä lukuvuonna syksyyn. Keväällekin sitä oli riittämiin. Graduseminaari jatkui syksystä, proseminaari jatkui ja tutkijaseminaari jatkui. Niiden lisäksi oli kaikenlaisia vierailuja muiden pitämille kursseille. Viimeinen varsinainen luento oli 25.4, samana päivänä kun Suomen Akatemialla oli deadline eräälle hakuprosessille, joten toukokuusta tulisi leppoisa, eikö niin?

Toukokuun alussa vielä kommentoin muutamia kanditöitä, koska opiskelijat jättivät ne kuun ensimmäisen viikon päätteeksi. Maisteriopiskelijoista  yksi lähetti gradukäsikirjoituksensa ja kirjoitti haluavansa kommentteja. Gradun palautukseen oli aikaa viikko. Samalla viikolla pohdittiin kansainvälisten maisteriohjelmien markkinointia työpajassa. Sitten oli toukokuun kalenterissa opetuskokousta, uskontotieteellisen seuran kokousta, kahden maisteriohjelman kokoukset ja kotimaisen konferenssin suunnittelua.

Sitten toimittiin kustoksena (eli puheenjohtajana) väitöstilaisuudessa. Vähän piti varmistella etukäteen, että vastaväittäjällä ja väittelijällä on hyvät oltavat. Samalla toki tuli lukea väitöskirja läpi. Toinen väitöskirjan käsikirjoitus oli juuri saatu luettua ja kommentoitua, jotta se lähtisi esitarkastukseen. Kolmas koko käsikirjoitus tuli sitten heti perään, ja taas erittäin tiukalla aikataululla. Ja sitten vielä piti ehtiä kommentoimaan kahta lukua yhden väitöskirjaohjattavan käsikirjoituksesta. 

Toukokuun alussa oli myös jatko-opiskelijoiden haku. Sitä varten tuli kommentoida suunnitelmia ja kirjoittaa lausuntoa hakemuksen tueksi. Samaan aikaan pyöri normaalit apurahojen hakemusrumbat, joihin kirjoiteltiin väitöskirjantekijöille suosituksia.

Graduja jätettiin aikamoinen nippu. Niistä minun kontolleni tuli peräti seitsemän gradun arviointi. Aikaa muutama viikko. Yhden olin lukenut etukäteen käsikirjoitusvaiheessa, muutama viikko sitten. Eikä siinä kaikki. Valmiita kanditöitä tuli arvioitavaksi noin kymmenen. Deadline arvioinneille kuun loppu.

Myös graduntekijät heräsivät. Tekstejä kommentoitiin ja tekijöitä ohjailtiin mitä ehdittiin. Siinä sivussa annettiin kokonaismerkintöjä syventävistä opinnoista (Tarkista lomakkeet! Allekirjoita! Skannaa! Lähetä rekisteröitäväksi!), luettiin kevääksi valmistuneita esseitä ja tarkistettiin kirjatentti. Pitipä vielä tutustua uuteen järjestelmään, johon syötetään työtunnit seuraavalle lukuvuodelle. Systeemistä oli tehty entistä monimutkaisempi, mutta jonnekin ne tunnit sijoitettiin. Yhtään työtuntia ei taaskaan allokoitu työtuntien syöttämiselle.

Soittivat radiostakin kesken oppiainekokouksen, että tulisinko seuraavana aamuna höpisemään. Lupasin ja menin. Puhuin muutaman minuutin, mutta järjestelyihin meni melkein puoli päivää.

Sitten muistin, että Temenos-lehden kirja-arviot pitää saada kielentarkistukseen. Check! Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssi on kesäkuussa ja johtoryhmän jäsenenä pitäisi valmistella muutama asia konferenssiin. Ne ehtii hoitaa loppukuusta (ja oma esitelmä tehdään vasta kesäkuussa). Ja elokuun Oslon konferenssiin piti hoitaa matkajärjestelyt: hotelli, konferenssimaksu, lennot, matkapyyntö – asia kunnossa. Esitelmä kirjoitetaan lomalla.

Ja tovi meni myös siihen, että saatiin rahaa tiedekunnalta kutsua syksyllä yksi ulkomainen tutkija vieraaksemme. Nyt alkaa käytännön järjestely. Ohjeissa sanottiin, että ne voi tehdä esimerkiksi tutkimusavustaja. No eipä ole sellaisia näkynyt.

Juuri painosta ulos saatu Uskontososiologia-teos näytti hyvältä. Mutta piti kirjoittaa myös tiedote ja miettiä kustantajan kanssa, mihin sitä tiedotetta tuuppaisi.

Olin suunnitellut kirjoittavani yhden kansainvälisen tutkimusartikkelin toukokuussa. Deadline oli puolivälissä. Samana päivänä olin kokouksessa tulevan teoksen toisen toimittajan kanssa. Kokouksen päätteeksi sanoin, etten lähetä tekstiä tänään. Siitä on yli puolet kirjoitettu, mutta vielä tarvitaan aikaa tekstin viimeistelyyn.

Tässä vaiheessa ajattelin, että blogiakin pitäisi päivittää välillä jollain muulla kuin musiikkiaiheisella jutulla.