keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Levyvuosi 2020

 

Vuonna 2020 olen ostanut noin 228 vinyyliä tai cd-levyä, lähinnä vinyyliä. Niistä reilusti alle 10 prosenttia on julkaistu vuonna 2020. Vanhempaa kamaa on siis tullut kuunneltua tai ainakin ostettua, mutta tehdään tästä enimmäkseen katsaus menneeseen vuoteen. Nostan esiin sekä vuoden parhaita että kirjaan muistiin niitä, mihin voisi tutustua vielä seuraavanakin vuonna. 

Olen ostanut totuttuun tapaan indietä ja punkkia. Jatsia ostin enemmän kuin 2020 uutuuksia. Bläkkistä ostin harkiten, laatua. Ja niitä kuuntelin huolestuttavan paljon. Dubia ostin enemmän kuin minään aikaisempana vuonna yhteensä, mutta sen saatavuus vinyylinä on heikonlaista. 60-luvun garagebluesilla täydensin muutamia aukkoja sivistyksessä ja jonkin verran hurahdin vanhaan bluesiin (sekä sähköiseen että niin sanottuun kantribluesiin). 50-luvun rockabillya, 50- ja 60-lukujen frat-rockia sekä neorockabillya ja psykobillya 80-luvulta nykypäivään ostin poikkeuksellisen paljon. 

Kaikkiaan sanoisin, että kiertelin kaikkea listakamaa jälleen kerran, mutta en myöskään uinut entiseen tapaan indielammikossa, vaan hain innostusta uusista suunnista, jotka nyt sattuivat enimmäkseen olevan julkaistuja ennen vuotta 2020. 

Mutta ostin muutaman uutuudenkin. 

”Ulkomaiset”. Ostin vuonna 2020 poikkeuksellisen vähän ulkomaisia uutuuksia. Laskujeni mukaan niitä kertyi viisi. Niistä jokainen kuuluu pitkäaikaisiin suosikkeihin, joten tässä mielessä 2020 on todellinen jämähtäminen. Ostin tietenkin Built to Spillin uuden (Plays the Songs of Daniel Johnston). Hyvä levy, vaikka BtS-asteikolla se onkin heikoimmasta päästä. Ostin Luke Hainesin ja Peter Buckin yhteislevyn Beat Poetry for Survivalists, joka ei ole Hainesin paras. On siinä hetkensä, kuitenkin. The James Hunter Sixin Nick of Timen ostin, kun sitä on niin helppo ja kiva kuunnella, mutta yhtyeen tarinaa se ei varsinaisesti vie eteenpäin. The Mountain Goatsin levyjä en enää osta systemaattisesti, mutta keskitasoinen Getting into Knives tuli hankittua. Nykyisen saksalaisen psykobillyn paras orkesteri, Mad Sin, teki pitkästä aikaa uuden, genressään laadukkaan teoksen Unbreakable, jonka ostin. Ehkä ainoa trendien harjalla oleva ulkomainen ostos oli IDLES, jonka Ultra Mono jatkaa suunnannäyttämistä sille, miten jyräävää sekä koukkuista punkkia soitetaan nykypäivänä. 

”Suomalaiset”. Vuonna 2020 ostin vain viisi uutta kotimaista vinyyliä. Niistä suurin suosikkini on Kalevi Suopursu. En ymmärrä, miksi kaikki eivät hehkuta tätä. Heti kakkosena on Seksihullujen mainio Vain unessa kärsimys loppuu. Kolmannelle sijalle menevät Lasten hautausmaan neljäs albumi sekä Lapsuuden ja Amurin debyytit. Amurissa vaikuttaa myös muuan Kalevi Suopursu. 

Soundi-lehdestä voitin viisi kotimaista uutuutta. Niitäkin tuli pyöritettyä, mutta ei niistä tarvitse kirjoittaa.
 
Spotify oli melko aktiivisessa käytössä. Eli ”Lisää ulkomaisia”. 

Kuuntelin paljon Fontaines D.C:n mainiota albumia A Hero’s Death, mutta en ostanut sitä siksi, ettei se noussut yhtyeen huipputasoisen debyytin veroiseksi. Jostain syystä en myöskään ostanut JARV…is:n albumia Beyond the Pale, vaikka ”Must I Evolven?” veroisia biisejä ei tehdä usein. Juurevan Tami Neilsonin tukkamuotia tuli ihailtua samalla kun Chickaboom! levyä kuuntelin. Ostoskassiin hieno teos ei kuitenkaan päätynyt, ehkä siksi, ettei sitä kivijalkakaupoissa näkynyt. Wolf Paraden Thin Mind oli ostoslistalla, mutta jäi Spotifyn varaan. Miellyttävä levy, joka ei kuitenkaan vie yhtyeen tarinaa uudelle tasolle. 

Ihanaa kitaraindietä esittävän Woodsin Strange to Explain on jäänyt vielä kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinäkin aikanaan soittaneen Kevin Morbyn viehättävä Sundowner on vielä sisäänajovaiheessa. Newcastlen rytinärokkia parhaimmillaan löytyy albumilta Viscerals, esittäjänään nimihirviö Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs. Tunngin Presents Dead Club tekisi mieli ostaa, mutta se on poikkeuksellisen kallis. Olen pitänyt yhtyeen folktronicasta pitkään ja ostanut sen heikompiakin tuotoksia, mutta nyt kun en mitään odota, yhtye yllättää myönteisesti kuolema-aiheisella teema-albumilla. 

Australian rullaavaa indiepoppia tekee onnistuneesti Rolling Blackouts Coastal Fever, jonka Sideways to New Italy on aivan yhtä hyvä kuin bändin muutkin tuotokset. Bright Eyes Down in the Weeds… sai myönteisen vastaanoton, mutta itselläni sama virsi soi: en tiedä, mitä uutta tämä sinänsä hyvä levy tuo tarinaan eivätkä biisit ole selkeästi parempia kuin laadukkaimmilla Oberstin julkaisuilla. 

Ian Duryn poika Baxter Dury on tehnyt oikeastaan vain hyviä soololevyjä. The Night Chancers tuo siihen yhden lisää. En tiedä, miksi en osta näitä. Pokey Lafargen Rock Bottom Rhapsody on kuten muutkin miehen levyt: niitä kuuntelee mielellään aina kun muistaa, mutta niihin ei jää koukkuun. Myös Chuck Prophet on aina miellyttävä, mutta ei koskaan albumimitassa napakymppi. Näin myös The Land That Time Forgot

”Maailmanmusiikkia”. Malilaisen Tamikrestin Tamotaït on laatua, mutta en ole varma, tarvitsenko yhtyettä lisää hyllyyn. ”Maailmanmusiikiksi” taidetaan luokitella myös Kutiman, jonka Wachaga innosti, joskaan ei levykauppaan asti. Jos Tinariwenit, Tamikrestit ja Terakaftit on kuunneltu läpi, suosittelen Israelissa syntynyttä Kutimania vaihteluksi. Tai jos pitää olla malilaista aavikkobluesia, niin sitten Afel Bocoumin Lindé, vaikka en nostaisi sitä Tinariwenin ja Tamikrestin parhaimmiston tasolle. Sanottakoon vielä, että termi ”maailmanmusiikki” voitaisiin kieltää. 

”Metallia, soulia ja krautjatsia”. Metallivuoteni meni 90-luvun norjalaista bläkkistä ja death metallin klassikoita (ensisijaisesti Morbid Angelia) kuunnellessa, joten uutuuksista maininnan saa vain Napalm Deathin tymäkkä Throes of Joy in the Jaws of Defeatism. Olen useimpina päivinä allerginen uudelle soulille, mutta Swamp Doggin juureva Sorry You Couldn’t Make It kelpaa. The Heliocentricsin Telemetric Sounds on sitten sitä krautjatsia hyvässä ja pahassa, enimmäkseen hyvässä. 

”Eläkeläisiä”. Bruce Springsteenin Letter to You jätti kädenlämpöiseksi, vaikka taattua laatua onkin, kun taas Dionin Blues with Friendsin keskitasoisen turvallista papparokkia kuunteli erittäin mielellään. Willie Nelsonin First Rose of Spring kelpasi ja Robert Gordonin Rockabilly for Life oli myönteinen yllätys, mutta Dylan jäi odottamaan parempia aikoja. 

”Vakiosuosikkeja.” Thee Oh Sees ei tehnyt uutta levyä, valitettavasti, mutta sen puuhamies John Dwyer teki useampia (esim. Damaged Bug ja Osees -nimillä). Ne eivät yltäneet pääbändin tasolle. Eels puolestaan teki albumin. Earth to Dora jätti tässä vaiheessa hiukan kylmäksi, mutta voi aueta myöhemmin. Suhde Morrisseyhin on vähän viilentynyt, mutta I Am Not a Dog on a Chain oli piristävämpi kuin miehen muutamat aikaisemmat tuotokset. Maailmanhistorian paras punkkia billymausteilla esittävä yhtye on todennäköisesti X, joka teki uuden studioalbumin Alphabetland 27 vuoden tauon jälkeen. Toimii edelleen, vaikka ei vallankumoukselliselta kuulostakaan. The Waterboysin Good Luck, Seeker sisältää muutamia pettymyksiä, vaikka kokonaisuus onkin hyvä, mutta sitä kuuntelin lähinnä ammatillisista syistä (ks. nimibiisin teksti). Uskaltaisikohan tähän kategoriaan laittaa myös Carter USM:stä tutun Jim Bobin soololevyn Pop Up Jim BoB

Sparksin A Steady Drip, Drip, Drip jäi vähälle kuuntelulle, mutta ikääntyneet veljekset tekevät edelleen korkeatasoista materiaalia. Useimmiten kuitenkin laitan soimaan hieman vanhempaa yhtyeen tuotantoa. Stephen Malkmus teki akustisemman ja folkahtavamman levyn Traditional Techniques, enkä oikein syttynyt sille. Flaming Lips puolestaan palasi kultakautensa kosmisen altsupopin luo, mutta American Head jäi kehuista huolimatta hävyttömän vähälle kuuntelulle. Jos Riden viimevuotinen albumi kuulosti hyvältä, mutta ei meinannut löytää tietään soittimeen, saman voi sanoa yhtyeestä tutun Andy Bellin tämänvuotisesta soolosta The View From Half Way Down

Bill Callahanin Gold Record jäi vähälle kuuntelulle siihen nähden, että valtaosa miehen sooloista löytyy hyllystä. Callahan toimii lähes aina, mutta en ole varma, tuoko tämä mitään kiinnostavaa uutta tai ovatko sävellykset niin vastaansanomattomia, että albumi täytyisi ostaa. John Murryn Tilting at Windmills on kuuden biisin mini, jota ei ilmeisesti edes julkaistu fyysisenä äänitteenä. En normaalisti laita tähän mukaan kuin täysimittaisia teoksia, mutta jos tulee mahdollisuus hehkuttaa Murrya, niin sen teen. Tällä kerralla mies koveroi mm. Abbaa, Big Staria ja Robert Palmeria. 

”Uncut”. Uncut-lehti toimi taas uusien julkaisujen löytämisen apuna. Sitä kautta tulikin kuunneltua papparokkia, singer-songwritereita, americanaa, indietä ja maailmanmusiikkia. Välillä lehden avulla löytyy uusia juttuja. Esimerkiksi Slowdive-henkisen bdrmm:n shoegaze/post-rock Bedroom lämmitti (ja joku konkreettinenkin yhteys bändillä on Slowdiveen – tuottaja vai oliko se masteroija?). Mr Ben & the Bensin Life Drawingin koskettava indiepop vakuutti. Grand Veymontin kokeellinen yhden biisin Persistance et changement ihmetytti. Suosittelen kokeilemaan. 

Uncutin vuoden 75 parasta sisältää useita albumeita, joiden artisti on osin tuttu mutta uutuudet ovat kuuntelematta. Ehkä alkuvuodesta voi perehtyä niihin, ja pistää vuoden 2020 albumilistan uusiksi. Syvempää perehtymistä odottavat Uncutin nostattamat, uutuuslevyn tehneet naiset, kuten Courtney Marie Andrews, Phoebe Bridgers Jaime Wyatt ja Margo Price. Nuo artistit ovat aikaisemmin miellyttäneet mutta eivät sykähdyttäneet. Ensituntumalta uutuudet kuulostavat taas hyvältä, muttei välttämättä omalta. Myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin Songs odottaa toistuvaa kuuntelua. 

”Ja vielä kotimaisista”. Puhelinseksin Sydänkohtaus tanssilattialla on minkä tahansa vuoden parhaita kotimaisia; sen ostamatta jättämisen ainoa syy on samassa taloudessa asuvan vaatimus saada ostaa se. Yhtyeen aikaisemmat mini-lp:t ovat lähellä sydäntä. Kokopitkä on vähemmän koskettava, mutta osoittaa, että nuorempi sukupolvi osaa tehdä laadukasta punkkia. Vähän samoin kävi Oranssi Pazuzun Mestarin kynnen kanssa, eli löytyy taloudesta, joskin sen kuuntelu on jäänyt vielä vähälle. Yllättävän vähälle kuuntelulle on jäänyt myös aina ilahduttava Radiopuhelimet albumillaan Kosminen tiedottomuus. Lupaavan kakkoslevyn tehneen Rosita Luun Samettisuun kuuntelu on vasta alkanut. Pakko on mainita myös Kari Aalto & Rastakarain Summer Is Fun Fun Fun, vaikka sen aikaansaamat hymyt eivät ostoksille vieneetkään. 

Muita suositeltavia kotimaisia oli esimerkiksi Hermaja (Kultasuoni), Robert Ensio Niemistö (Jolla on korvat se kuulkoon), Ghost World (Altar) ja Joku Iiris (s/t). 

Jos muutamia vuosia sitten esimerkiksi Pitchforkin albumilistalta löytyi useita yhtymäkohtia omaan makuuni, nyt ero on lähes täydellinen. Suurinta osaa en ole kuullut. Ne, mitä olen, ei sytytä. Suora heijastusvaikutus tällä voisi olla vaikkapa siihen, että luulen Flow-festivaalin ja minun teiden eronneen. Sidewaysissa on vielä toivoa.

Ei kommentteja: