Levyvuosi 2021

Olen jo vuosikausia hymähdellyt monille ikätovereilleni, jotka kuuntelevat vain lapsuutensa suosikkeja ja sitä, mitä Vain elämään kaudelle tai radion soittolistoille on sattunut valikoitumaan. Lisäksi olen ihmetellyt monia syviä musadiggareita, jotka valittavat, etteivät tunne musiikkilehtien vuoden albumilistojen artisteja ja yhtyeitä. Itse kuuntelen edelleen lapsuuden suosikkeja, mutta pyrin haastamaan itseäni entuudestaan tuntemattomalla musiikilla. Lisäksi olen ollut hyvin kartalla musiikkilehtien vuoden parhaiden listoista, varsinkin jos puhutaan Uncutin ja Mojon kaltaisista setälehdistä. Tänään kaikki on (melkein) toisin.  

Muinoin NME oli tärkeä lehti, mutta nyt en voi sanoa innostuvani sen albumilistauksesta yhtään. Ykkösenä komeillut Sam Fender oli itselleni aivan tuntematon nimi. Pienen tutustumisen jälkeen voin sanoa: melko tuntemattomaksi jääkin. Sama pätee Pitchforkin listaan. Ykkösenä komeili Jazmine Sullivan. Häneltä kuuntelin yhden huokailevan biisin. Sen jälkeen huokaisin itse. Ei kiitos. 

Rokkilehti Kerrang nimesi Every Time I Dien metalcore-albumin (Radical) vuoden parhaaksi. Ei lähde. Faderin ykkösenä oli masentuneelta ameebalta kuulostava Porter Robinson (Nurture). Consequence of Soundin valinta kohdistui Tyler the Creatoriin (Call Me If You Get Lost), joka ei ole minun juttuni ollenkaan. Albumism päätyi Little Simzin hienosti nimettyyn mutta minulle sisällöllisesti merkityksettömään teokseen ”Sometimes I Might Be Introvert”. Tästä sauhuamisen kuitenkin ymmärrän, sen verran hienoja taustoja biiseihin on rakennettu, mutta tuskin tulen kuuntelemaan tulevaisuudessa. The Quietuksessa korkeimmalla oli The Bug (Fire), joka on brutaalia industrial hip hopia – sinänsä kiinnostavan kuuloista, mutta ei vähäisellä tutustumisella muuta. 

Jotain valoa oli kuitenkin tunnelin päässä. Far Out Magazinen, Rough Traden sekä Atlanticin ykkösenä oli itselleni tuntematon lontoolainen post-punkia veivaava Dry Cleaning (New Long Leg), joka osoittautui oikein viehättäväksi Sonic Youthista ammentavaksi bändiksi. Mutta mieluummin kai kuuntelen Sonic Youthia. Spinissä voittaja oli amerikkalainen Turnstile (Glow), joka on laadukasta nuorisolle suunnattua post-hardcorea ja Stereogumissa korkeimmalla pallilla oli setämiesten hipsterilaidan diggailema The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore). 

Billboard sekä The Rolling Stone valitsivat Olivia Rodrigon (Sour). Eka biisi kuulostaa suuren suosikkini Breedersin teinikopiolta, mutta sitten jatketaan nykynuorten suurilla tunteilla. Ei kiitos, muu albumi on kuin eri planeetalta kiinnostavan avauksen jälkeen. Louder Than Warissa ykkönen oli punkkia, Amy & the Sniffers (Comfort to Me). Se sentään kelpaa minulle. 

Uncutin listalla ykkösenä oli The Weather Station. Siihen olen sentään törmännyt ja voin kuunnella sitä taustamusiikkina. En kuitenkaan innostunut. Ostan edelleen jokaisen Uncutin ja kuuntelen mukana tulevan cd:n useamman kerran. Ennen löysin sitä kautta lähes joka kuukausi kiinnostavaa uutta musiikkia, nyt sitä tapahtuu muutamia kertoja vuodessa. 

Mojon ykkösenä oli arvostelumenestys, Floating Pointsin ja Pharoah Sandersin yhdessä London Symphony Orchestran kanssa tehty tunnelma-albumi. Nooh, mieluummin kuuntelen Sandersia erikseen. 

Nyt kaikki jo ajattelevat, että olen tässä mielessä keski-ikäistynyt. Siinä mielessä olen, että välitän yhä vähemmän muiden mielipiteistä ja oman ajan seuraamisesta. Siinäkin mielessä olen, että nuorisomedioiden maku erkanee kovaa vauhtia omastani. 

Saatavilla on myös Pitchforkin lukijoiden 200 parasta albumia viimeisen 25 vuoden ajalta (1996-2021). Niistä itseltäni löytyy hyllystä noin 80, joten jokin muu on muuttunut kuin minä. Muutos on pitkälti Pitchforkissa itsessään: tekijät suosivat nykyään hip hopia ja r&b:tä, kun taas itse kuuntelen sellaista harvemmin. 

Uncutin ja Mojon kontekstissa pidän kuitenkin kynsin ja hampain kiinni vielä yhdestä mahdollisesta selityksestä: pandemia on tehnyt pahaa musiikille. Vaikka ihmisillä on ollut kiertueiden peruuntuessa mahdollisuus tehdä paljon uutta musiikkia, se ei ole jostain syystä kääntynyt laaduksi. 

Myös moni artisti on tehnyt pandemian vuoksi erilaisia sivuprojekteja, kun kiertueelle ei kuitenkaan pääse. Eli ei ole tehty sitä virallista seuraavaa albumia. Ja sitten on vielä ne jonot vinyyliprässäämöissä: jotkut albumit julkaistiin 2021 mutta vinyylipainosta vielä odotellaan. 

Kaikki tämä pohjustukseni näkyy siinä, miten vähän vuonna 2021 ilmestyneitä albumeita ostin. Voin listata ne tähän: 

Bowerbirds: Becalmyounglovers 

Endless Boogie: Admonitions 

Luke Haines: Setting the Dogs on the Post Punk Postman 

Meteors: Skull & Bones 

The Gin Mill Trio: Atomic Blues Hits 

Mustat kalsarit: Yö 

Kaksi viimeisintä kuuluu kotimaisten kategoriaan. Kaikki ovat hyviä, mutta en antaisi millekään aivan täysiä pisteitä. Useimmat on ostettu vanhasta muistista ja/tai kannatuksen vuoksi. Suurin yllätys oli Bowerbirds. Uutta albumia en odottanut laisinkaan, varsinkin kun pariskunta on eronnut ja ukkeli on jäänyt tekemään musiikkia samalla nimellä. Kuitenkin joka kerta sitä kuunnellessani yllätyn, miten paljon siitä pidän. Näistä vain Endless Boogie ja Mustat kalsarit on listoilla, joihin olen tutustunut. 

Flaming Sideburnsin ”Silver Flamen” sain palkinnoksi musavisasta, mutta se ei ole toistaiseksi pahemmin soittimessa vieraillut. 

Musiikin ostamista en ole kuitenkaan lopettanut. Joulukuun puoliväliin mennessä vuonna 2021 hyllyyni on päätynyt 256 uutta nimikettä. Jos oletetaan, että olen kuunnellut ostamiani levyjä, suoratoistopalveluissa kuunnelluille uutuuksille jää rajattu aika. Siksi alla oleva on pitkälti itselleni kirjoitettu muistilista julkaisuista, joihin on hyvä palata vaikka vuonna 2022. 

Hyviä levyjä tehtiin paljon, mutta harvat ylittivät odotukseni tai itsensä. Toisin sanoen useimmat pitkäkestoiset (tai muuten ennestään tutut) suosikkini, jotka julkaisivat uutta materiaalia vuonna 2021, ovat tehneet parempia tuotoksia aikaisemmin. Näihin kuuluvat esimerkiksi Teenage Fanclub (Endless Arcade), Dinosaur jr (Sweep It into Space), Legendary Shack Shakers (Dookadoodledeux), The Felice Brothers (From Dreams to Dust), Nick Cave & Warren Ellis (Carnage), Brian Setzer (Gotta Have the Rumble), Modest Mouse (The Golden Casket), Mountain Goats (Dark in Here), Cedric Burnside (I Be Trying), Clinic (Fantasy Island), Wild Billy Childish & CTMF (Where the Wild Purple Iris Grows), Robert Plant & Allison Krauss (Raise the Roof), Xiu Xiu (Oh no), The War on Drugs (I Don’t Live Here Anymore), Hold Steady (Open Door Policy), Meteors (Dreamin’ Up a Nightmare – yhtye siis teki useamman albumin vuonna 2021), Mogwai (As the Love Continues), Strand of Oaks (In Heaven), Southern Culture on the Skids (At Home with) ja Idles (Crawler). 

Kivan levyn tekivät myös Bobby Gillespie & Jehnny Beth (Utopian Ashes). Deafheavenin suunnanmuutos ei miellyttänyt (Infinite Granite). Sen sijaan yhtye, joka vihdoin voitti minut puolelleen, oli Low (Hey What). Yksi vuoden levyistä. Yllätin itseni diggailemasta hitusen myös Tom Jonesin uutta (Surrounded by Time), mutta en ole aivan valmis hehkuttamaan sitä. Reigning Soundin idea on vähitellen auennut yhä paremmin, ja sitä tukee hyvä uusi levy (A Little More Time with…). Mainitaan taas Amyl & the Sniffers (Comfort to Me), koska he tekivät yhden vuoden parhaista punk-levyistä. 

Kuuntelin myös Uncutin ikisuosikkeja, kuten Sturgill Simpsonia, Ryley Walkeria ja The Coralia. Kaikki ovat kivoja, mutta mikään ei edelleenkään tunnu tärkeältä, vaikka The Coralin albumilla on parikin erinomaista kappaletta. Samaan sarjaan menee Cassandra Jenkins. Sen sijaan Galaxie 500 ja Luna -yhteyksistä tuttu Dean Wareham teki komean ja koskettavankin albumin ”I Have Nothing to Say to the Mayor of L.A.”, jonka pariin tulen palaamaan vielä yksityiskohtaisemmin. 

Black metallin osalta kivoja juttuja tekijät esimerkiksi Darkthrone (Eternal Hails…), Gaahl’s Wyrd (The Humming Mountain) ja Impaled Nazarene (Eight Headed Serpent), mutta tässä genressä keskityin kuuntelemaan 90-luvun tuotoksia. Hollantilainen Doodswens (Lichtvrees) oli itselleni uusi tuttavuus, jonka kuuntelu on vasta alussa. 

Vuoden parasta Afrikan bluesia teki Mdou Moctar (Afrique Victime). Hassumpi ei ole myöskään Samba Tourén ”Binga”. Afrikkalaiset uutuudet jäivät normaalia vähemmälle huomiolle. 

Täysin uusia iloa tuottaneita tuttavuuksia olivat räävitöntä psykedeelistä rokkia veivaava Birds of Maya (Valdez), etäisemmän viileää psykedeliaa näpräilevä Night Beats (Outlaw R&B) ja brittiläistä psykedelian ja folkin sekoitusta vaivaava Fuzzy Lights (Burials). Psykedeliapainotuksella mentiin. Hieman samaan genreen istuu myös ennestään tuttu Sunburned Hand of the Man (Pick a Day to Die). 

Kotimaisista mainittujen Mustien kalsareiden ja The Gin Mill Trion lisäksi viehätti Sarparanta (Takaisin merkitykseen), Hulda Huima (Ilma), Janne Laurila (Janne, tuu jo tänne!), Litku Klemetti (Kukkia muovipussissa), Vampyyri (Katujen Nosferatu), hitusen myös Kissa (Vaarallinen bändi). Paras kotimainen instrumentaalilevy oli Pekka Laineen ”The Enchanted Guitar of…”. Terveisiä myös Tero-Petrille, joka Korvaamattomiensa kanssa julkaisi uuden pitkäsoiton ”Olet aina mukana”. Pitkästä aikaa albumin teki myös Katujen äänet. Onnistunut ”Kaiken jälkeen” ostetaan heti kun vinyyli on markkinoilla. Richard Dawson & Circle tekivät yllättävän ja komean levyn (Henki), joka ansaitusti menestyi vuosilistoilla ja kriitikoiden arvioissa. Soundi-lehdessä se on kotimaisten joukossa, joten olkoon tässäkin. 

John Murry julkaisi albumin (The Stars Are God’s Bullet Holes), mutta sitäkään ei ole vinyylinä Suomesta saanut. Olisin halunnut ostaa sen kotikuunteluun esineenä. Kun se ei ole onnistunut, kuuntelukin on jäänyt normaalia vähäisemmälle. Se on kuitenkin yksi vuoden parhaista, ehkä paras, mutta joka tapauksessa rikollisen aliarvostettu artisti, vaikka kyllä se Uncutin ja Mojon pitkiltä listoilta löytyy.

Näillä musiikillisilla eväillä kohti seuraavaa vuotta. 

Levyvuosi 2020

 

Vuonna 2020 olen ostanut noin 228 vinyyliä tai cd-levyä, lähinnä vinyyliä. Niistä reilusti alle 10 prosenttia on julkaistu vuonna 2020. Vanhempaa kamaa on siis tullut kuunneltua tai ainakin ostettua, mutta tehdään tästä enimmäkseen katsaus menneeseen vuoteen. Nostan esiin sekä vuoden parhaita että kirjaan muistiin niitä, mihin voisi tutustua vielä seuraavanakin vuonna. 

Olen ostanut totuttuun tapaan indietä ja punkkia. Jatsia ostin enemmän kuin 2020 uutuuksia. Bläkkistä ostin harkiten, laatua. Ja niitä kuuntelin huolestuttavan paljon. Dubia ostin enemmän kuin minään aikaisempana vuonna yhteensä, mutta sen saatavuus vinyylinä on heikonlaista. 60-luvun garagebluesilla täydensin muutamia aukkoja sivistyksessä ja jonkin verran hurahdin vanhaan bluesiin (sekä sähköiseen että niin sanottuun kantribluesiin). 50-luvun rockabillya, 50- ja 60-lukujen frat-rockia sekä neorockabillya ja psykobillya 80-luvulta nykypäivään ostin poikkeuksellisen paljon. 

Kaikkiaan sanoisin, että kiertelin kaikkea listakamaa jälleen kerran, mutta en myöskään uinut entiseen tapaan indielammikossa, vaan hain innostusta uusista suunnista, jotka nyt sattuivat enimmäkseen olevan julkaistuja ennen vuotta 2020. 

Mutta ostin muutaman uutuudenkin. 

”Ulkomaiset”. Ostin vuonna 2020 poikkeuksellisen vähän ulkomaisia uutuuksia. Laskujeni mukaan niitä kertyi viisi. Niistä jokainen kuuluu pitkäaikaisiin suosikkeihin, joten tässä mielessä 2020 on todellinen jämähtäminen. Ostin tietenkin Built to Spillin uuden (Plays the Songs of Daniel Johnston). Hyvä levy, vaikka BtS-asteikolla se onkin heikoimmasta päästä. Ostin Luke Hainesin ja Peter Buckin yhteislevyn Beat Poetry for Survivalists, joka ei ole Hainesin paras. On siinä hetkensä, kuitenkin. The James Hunter Sixin Nick of Timen ostin, kun sitä on niin helppo ja kiva kuunnella, mutta yhtyeen tarinaa se ei varsinaisesti vie eteenpäin. The Mountain Goatsin levyjä en enää osta systemaattisesti, mutta keskitasoinen Getting into Knives tuli hankittua. Nykyisen saksalaisen psykobillyn paras orkesteri, Mad Sin, teki pitkästä aikaa uuden, genressään laadukkaan teoksen Unbreakable, jonka ostin. Ehkä ainoa trendien harjalla oleva ulkomainen ostos oli IDLES, jonka Ultra Mono jatkaa suunnannäyttämistä sille, miten jyräävää sekä koukkuista punkkia soitetaan nykypäivänä. 

”Suomalaiset”. Vuonna 2020 ostin vain viisi uutta kotimaista vinyyliä. Niistä suurin suosikkini on Kalevi Suopursu. En ymmärrä, miksi kaikki eivät hehkuta tätä. Heti kakkosena on Seksihullujen mainio Vain unessa kärsimys loppuu. Kolmannelle sijalle menevät Lasten hautausmaan neljäs albumi sekä Lapsuuden ja Amurin debyytit. Amurissa vaikuttaa myös muuan Kalevi Suopursu. 

Soundi-lehdestä voitin viisi kotimaista uutuutta. Niitäkin tuli pyöritettyä, mutta ei niistä tarvitse kirjoittaa.

 

Spotify oli melko aktiivisessa käytössä. Eli ”Lisää ulkomaisia”. 

Kuuntelin paljon Fontaines D.C:n mainiota albumia A Hero’s Death, mutta en ostanut sitä siksi, ettei se noussut yhtyeen huipputasoisen debyytin veroiseksi. Jostain syystä en myöskään ostanut JARV…is:n albumia Beyond the Pale, vaikka ”Must I Evolven?” veroisia biisejä ei tehdä usein. Juurevan Tami Neilsonin tukkamuotia tuli ihailtua samalla kun Chickaboom! levyä kuuntelin. Ostoskassiin hieno teos ei kuitenkaan päätynyt, ehkä siksi, ettei sitä kivijalkakaupoissa näkynyt. Wolf Paraden Thin Mind oli ostoslistalla, mutta jäi Spotifyn varaan. Miellyttävä levy, joka ei kuitenkaan vie yhtyeen tarinaa uudelle tasolle. 

Ihanaa kitaraindietä esittävän Woodsin Strange to Explain on jäänyt vielä kohtuullisen vähälle kuuntelulle. Siinäkin aikanaan soittaneen Kevin Morbyn viehättävä Sundowner on vielä sisäänajovaiheessa. Newcastlen rytinärokkia parhaimmillaan löytyy albumilta Viscerals, esittäjänään nimihirviö Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs, Pigs. Tunngin Presents Dead Club tekisi mieli ostaa, mutta se on poikkeuksellisen kallis. Olen pitänyt yhtyeen folktronicasta pitkään ja ostanut sen heikompiakin tuotoksia, mutta nyt kun en mitään odota, yhtye yllättää myönteisesti kuolema-aiheisella teema-albumilla. 

Australian rullaavaa indiepoppia tekee onnistuneesti Rolling Blackouts Coastal Fever, jonka Sideways to New Italy on aivan yhtä hyvä kuin bändin muutkin tuotokset. Bright Eyes Down in the Weeds… sai myönteisen vastaanoton, mutta itselläni sama virsi soi: en tiedä, mitä uutta tämä sinänsä hyvä levy tuo tarinaan eivätkä biisit ole selkeästi parempia kuin laadukkaimmilla Oberstin julkaisuilla. 

Ian Duryn poika Baxter Dury on tehnyt oikeastaan vain hyviä soololevyjä. The Night Chancers tuo siihen yhden lisää. En tiedä, miksi en osta näitä. Pokey Lafargen Rock Bottom Rhapsody on kuten muutkin miehen levyt: niitä kuuntelee mielellään aina kun muistaa, mutta niihin ei jää koukkuun. Myös Chuck Prophet on aina miellyttävä, mutta ei koskaan albumimitassa napakymppi. Näin myös The Land That Time Forgot. 

”Maailmanmusiikkia”. Malilaisen Tamikrestin Tamotaït on laatua, mutta en ole varma, tarvitsenko yhtyettä lisää hyllyyn. ”Maailmanmusiikiksi” taidetaan luokitella myös Kutiman, jonka Wachaga innosti, joskaan ei levykauppaan asti. Jos Tinariwenit, Tamikrestit ja Terakaftit on kuunneltu läpi, suosittelen Israelissa syntynyttä Kutimania vaihteluksi. Tai jos pitää olla malilaista aavikkobluesia, niin sitten Afel Bocoumin Lindé, vaikka en nostaisi sitä Tinariwenin ja Tamikrestin parhaimmiston tasolle. Sanottakoon vielä, että termi ”maailmanmusiikki” voitaisiin kieltää. 

”Metallia, soulia ja krautjatsia”. Metallivuoteni meni 90-luvun norjalaista bläkkistä ja death metallin klassikoita (ensisijaisesti Morbid Angelia) kuunnellessa, joten uutuuksista maininnan saa vain Napalm Deathin tymäkkä Throes of Joy in the Jaws of Defeatism. Olen useimpina päivinä allerginen uudelle soulille, mutta Swamp Doggin juureva Sorry You Couldn’t Make It kelpaa. The Heliocentricsin Telemetric Sounds on sitten sitä krautjatsia hyvässä ja pahassa, enimmäkseen hyvässä. 

”Eläkeläisiä”. Bruce Springsteenin Letter to You jätti kädenlämpöiseksi, vaikka taattua laatua onkin, kun taas Dionin Blues with Friendsin keskitasoisen turvallista papparokkia kuunteli erittäin mielellään. Willie Nelsonin First Rose of Spring kelpasi ja Robert Gordonin Rockabilly for Life oli myönteinen yllätys, mutta Dylan jäi odottamaan parempia aikoja. 

”Vakiosuosikkeja.” Thee Oh Sees ei tehnyt uutta levyä, valitettavasti, mutta sen puuhamies John Dwyer teki useampia (esim. Damaged Bug ja Osees -nimillä). Ne eivät yltäneet pääbändin tasolle. Eels puolestaan teki albumin. Earth to Dora jätti tässä vaiheessa hiukan kylmäksi, mutta voi aueta myöhemmin. Suhde Morrisseyhin on vähän viilentynyt, mutta I Am Not a Dog on a Chain oli piristävämpi kuin miehen muutamat aikaisemmat tuotokset. Maailmanhistorian paras punkkia billymausteilla esittävä yhtye on todennäköisesti X, joka teki uuden studioalbumin Alphabetland 27 vuoden tauon jälkeen. Toimii edelleen, vaikka ei vallankumoukselliselta kuulostakaan. The Waterboysin Good Luck, Seeker sisältää muutamia pettymyksiä, vaikka kokonaisuus onkin hyvä, mutta sitä kuuntelin lähinnä ammatillisista syistä (ks. nimibiisin teksti). Uskaltaisikohan tähän kategoriaan laittaa myös Carter USM:stä tutun Jim Bobin soololevyn Pop Up Jim BoB? 

Sparksin A Steady Drip, Drip, Drip jäi vähälle kuuntelulle, mutta ikääntyneet veljekset tekevät edelleen korkeatasoista materiaalia. Useimmiten kuitenkin laitan soimaan hieman vanhempaa yhtyeen tuotantoa. Stephen Malkmus teki akustisemman ja folkahtavamman levyn Traditional Techniques, enkä oikein syttynyt sille. Flaming Lips puolestaan palasi kultakautensa kosmisen altsupopin luo, mutta American Head jäi kehuista huolimatta hävyttömän vähälle kuuntelulle. Jos Riden viimevuotinen albumi kuulosti hyvältä, mutta ei meinannut löytää tietään soittimeen, saman voi sanoa yhtyeestä tutun Andy Bellin tämänvuotisesta soolosta The View From Half Way Down. 

Bill Callahanin Gold Record jäi vähälle kuuntelulle siihen nähden, että valtaosa miehen sooloista löytyy hyllystä. Callahan toimii lähes aina, mutta en ole varma, tuoko tämä mitään kiinnostavaa uutta tai ovatko sävellykset niin vastaansanomattomia, että albumi täytyisi ostaa. John Murryn Tilting at Windmills on kuuden biisin mini, jota ei ilmeisesti edes julkaistu fyysisenä äänitteenä. En normaalisti laita tähän mukaan kuin täysimittaisia teoksia, mutta jos tulee mahdollisuus hehkuttaa Murrya, niin sen teen. Tällä kerralla mies koveroi mm. Abbaa, Big Staria ja Robert Palmeria. 

”Uncut”. Uncut-lehti toimi taas uusien julkaisujen löytämisen apuna. Sitä kautta tulikin kuunneltua papparokkia, singer-songwritereita, americanaa, indietä ja maailmanmusiikkia. Välillä lehden avulla löytyy uusia juttuja. Esimerkiksi Slowdive-henkisen bdrmm:n shoegaze/post-rock Bedroom lämmitti (ja joku konkreettinenkin yhteys bändillä on Slowdiveen – tuottaja vai oliko se masteroija?). Mr Ben & the Bensin Life Drawingin koskettava indiepop vakuutti. Grand Veymontin kokeellinen yhden biisin Persistance et changement ihmetytti. Suosittelen kokeilemaan. 

Uncutin vuoden 75 parasta sisältää useita albumeita, joiden artisti on osin tuttu mutta uutuudet ovat kuuntelematta. Ehkä alkuvuodesta voi perehtyä niihin, ja pistää vuoden 2020 albumilistan uusiksi. Syvempää perehtymistä odottavat Uncutin nostattamat, uutuuslevyn tehneet naiset, kuten Courtney Marie Andrews, Phoebe Bridgers Jaime Wyatt ja Margo Price. Nuo artistit ovat aikaisemmin miellyttäneet mutta eivät sykähdyttäneet. Ensituntumalta uutuudet kuulostavat taas hyvältä, muttei välttämättä omalta. Myös Big Thiefin Adrianne Lenkerin Songs odottaa toistuvaa kuuntelua. 

”Ja vielä kotimaisista”. Puhelinseksin Sydänkohtaus tanssilattialla on minkä tahansa vuoden parhaita kotimaisia; sen ostamatta jättämisen ainoa syy on samassa taloudessa asuvan vaatimus saada ostaa se. Yhtyeen aikaisemmat mini-lp:t ovat lähellä sydäntä. Kokopitkä on vähemmän koskettava, mutta osoittaa, että nuorempi sukupolvi osaa tehdä laadukasta punkkia. Vähän samoin kävi Oranssi Pazuzun Mestarin kynnen kanssa, eli löytyy taloudesta, joskin sen kuuntelu on jäänyt vielä vähälle. Yllättävän vähälle kuuntelulle on jäänyt myös aina ilahduttava Radiopuhelimet albumillaan Kosminen tiedottomuus. Lupaavan kakkoslevyn tehneen Rosita Luun Samettisuun kuuntelu on vasta alkanut. Pakko on mainita myös Kari Aalto & Rastakarain Summer Is Fun Fun Fun, vaikka sen aikaansaamat hymyt eivät ostoksille vieneetkään. 

Muita suositeltavia kotimaisia oli esimerkiksi Hermaja (Kultasuoni), Robert Ensio Niemistö (Jolla on korvat se kuulkoon), Ghost World (Altar) ja Joku Iiris (s/t). 

Jos muutamia vuosia sitten esimerkiksi Pitchforkin albumilistalta löytyi useita yhtymäkohtia omaan makuuni, nyt ero on lähes täydellinen. Suurinta osaa en ole kuullut. Ne, mitä olen, ei sytytä. Suora heijastusvaikutus tällä voisi olla vaikkapa siihen, että luulen Flow-festivaalin ja minun teiden eronneen. Sidewaysissa on vielä toivoa.

Levyvuosi 2019

Eri medioiden listauksia katsellessa olen päätynyt ajattelemaan, että vuonna 2019 putosin kelkasta. Vaikka olen ostanut yli 250 musiikillista teosta, säännöllisesti ostamani Uncutin vuoden levyt -listauksessa oli muistaakseni yksi omistamani tuotos (vaikka moni listatuista on kuunneltu). Muutos aikaisempaan on merkittävä. Mitä oikeastaan tapahtui?

Levyvuottani määrittää ensinnäkin ”jazz-haaste”. Päätin ostaa joka kuukausi yhden jazz-vinyylin, kunhan esittäjänä ei ole John Coltrane tai Miles Davis. Tutustuin siis aivan uudella tavalla 50-luvun lopun ja 60-luvun jatsiin, Colemaniin, Hancockiin, Mingusiin, Rollinsiin ja muihin klassikoihin.

Toiseksi levyvuottani määrittää hurahtaminen black metalliin, erityisesti 90-luvun norjalaiseen varianttiin. Ostin ja kuuntelin esimerkiksi Burzumia, Darkthronea, Immortalia, Mayhemia, Ulveria sekä ruotsalaista Bathorya. Kävin myös kolmella bm-keikalla.

Kolmanneksi ostin aikaisempaa huomattavasti enemmän 50-luvun rokkia ja rockabillya – erityisesti Gene Vincentiä, mutta myös Elvistä, Eddie Cochrania, Little Richardia, Bo Diddley’ä ja Chuck Berryä. Laajensin myös varovasti bluesiin. Juurimusan puolella löytyi myös muutamia 2019 julkaisuja hyllyyn. Stray Cats teki keskinkertaisen paluulevyn ja soitti hyvän keikan Porissa, Fatboy julkaisi hienon levyn ja soitti upean keikan Tavastialla ja miellyttävän Kårenilla. Psychobillyn klassikko Krewmen teki paluulevyn, joten sieltäkin suunnalta ostelin jotain tuoretta musiikkia, vaikkei se tähän juurikategoriaan ihan survomatta mahdu. Psycho-osaston uusintajulkaisuja shoppailin, mutta niiden sisältö on vuotta 2019 vanhempaa.

Vanhoista suosikeista sekä Springsteen että Morrissey tekivät uudet julkaisut, mutta kumpikaan ei sytyttänyt. Pomoa sentään kuuntelin, Mozzeria vain ohimennen.

Suurin ero aikaisempiin vuosiin oli se, että uusi ”indie” jätti kylmäksi ja tipuin kärryiltä.

Maailman paras bändi Pixies julkaisi huonoimman levynsä, mutta piti se ostaa. Nick Caveen kyllästyin totaalisesti enkä vaivautunut ostamaan väsyneen kuuloista levyä (mahdanko katua tätä tuomiota myöhemmin?). Stephen Malkmus julkaisi uran huonoimman levynsä eli se jäi kaupan hyllyyn. Kumppanin hyllyyn tuli The Nationalin uusi, mutta itse en jaksanut kuunnella sitä perehtyneesti.

Bon Iver jatkoi elektronisella linjallansa eikä se inspiroinut. Maailman sympaattisin ja rakastettavin The Mountain Goats julkaisi puolivillaisen levyn, joka jäi kaupan hyllyyn enkä jaksanut perehtyä siihen kunnolla edes Spotifyn kautta. Ehkä ensi vuonna? Allah-Lasin tuotannosta olen diggaillut, mutta uusi ei lähtenyt (ei lähtenyt kriitikoillekaan). Vampire Weekendistä en ole ollut täysin vakuuttunut, mutta tuorein vaikutti kiinnostavalta. Tutustuminen jäi kuitenkin kesken ja jatkunee tulevana vuonna. Fontaines D.C:n tajusin vasta loppuvuonna, joten lupaavaan bändiin perehtyminen jää ensi vuoteen. Bill Callahanin uuden ostin sopuhintaan loppuvuodesta, mutta en toistaiseksi nosta sitä lähellekään hänen aikaisempia soolojansa. Tämä on se ainoa sekä Uncutin listalta että levyhyllystäni löytyvä teos.

Kevin Morby, Big Thief ja Purple Mountains sopisivat täydellisesti hyllyyni, mutta en ole syttynyt tarpeeksi sinänsä kelvollisille levyille. Pitänee jatkaa kuuntelua. Ezra Furman teki hyvän Jay Reatard-pastissin, mutta sitäkään en ostanut. Battles kiinnostaa, mutta siihen olen perehtynyt vasta pinnallisesti. Ehkä sitäkään ei tule hankittua vinyylinä. Jarvis Cocker julkaisi nimellä Jarv is… loistavan biisin ”Must I evolve”, mutta ei tehnyt pitkäsoittoa. Thee Oh Sees teki, vieläpä laadukkaan sellaisen, mutta jos uutuudesta pitää maksaa melkein 40 euroa, niin silloin teoksen on oltava täydellinen. Tukkuun jäi (sitä eivät edes kauppiaat mielellään ota hyllyyn hintansa vuoksi).

Jostain syystä ostin taas The Felice Brothers uutukaisen. Siitä pidin. Moon Duon lievä suunnanvaihdos ei ollut parempaan, mutta kovasti varsinkin keikkatilanteissa pitämäni yhtye teki kelvollisen levyn. Ostin pienellä alennuksella. Bussimatkojen suosikkini on chileläinen psykedelia-drone Föllakzoid, jonka uusimman hankin. Pidän aikaisemmista, bassovetoisemmista teoksista enemmän, mutta ei tämäkään huono levy ole.

Punkin suunnalta vuoden ilopilkku oli The Idles, erityisesti livenä. Yhtyeen albumit löysivät tiensä hyllyyni, mutta tuorein on jo vuodelta 2018. Yllätin itseni ostamalla ruotsalaisen Raised Fistin uuden. Entuudestaan hyllystä löytyy yksi teos ja keikalla bändi on vakuuttanut. Pidän myös uutuudesta, vaikka sen metallisuus ei ole yleensä musiikkimakuni ytimessä. Mielestäni Raised Fist on huomattavasti parempi kuin hengenheimolainen ja huomattavasti arvostetumpi Refused, verrataan sitten uusimpia levyjä tai bändejä ylipäätään.

Suomalaisesta musakentästä ainoa 2019 kauppoihin tullut pitkäsoitto taitaa olla Rosita Luu. Se ilmestyi virallisesti 2018, mutta näin sen ensimmäisen kerran tammikuussa 2019, joten se menköön vuoden 2019 settiin. Kumppani osti Maustetytöt. Se on mainio teos, jo ilmestyessään ruskeiden tyttöjen ja Soundi-lehden Facebook-feediin kommentoivien äijien inhokki. Samaan hyllyyn menivät onnistuneet teokset Sur-rurilta, Pekko Käpiltä ja Faarao Pirttikankaalta. Pettymystä musavuoteen kotimaisella saralla toi guilty pleasureni Pariisin kevät, jonka flow-keikka oli surkea. Se oli esimakua ilmestyneeltä levyltä, jonka jälkeen yhtye on minulle nykyisessä linjassaan ex-guilty pleasure.

Kiinnostavimman kotimaisen uutuuden teki Magyar Possesta ja mistä lie tuttu Pasi Salmi. Koska hänen teoksensa ”Preerian upottaa kuu” julkaistiin vain cd-formaatissa, en ole sitäkään ostanut.