Suomalaisesta punkista on kirjoitettu kirjoja aikaisemminkin. Miettisen (Kimmo)
kokoama haastattelukirja Suomipunk 1977–1981 (2021) ei ole ainutlaatuinen edes
muodoltaan, sillä vuonna 2007 ilmestyi Mika Saastamoisen samankaltainen teos
Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984.
Kuten niin moni ennen minua on todennut,
tämä uudempi muistelukirja on tehty ensisijaisesti niille, jotka olivat mukana
skenessä tai tuntevat jo entuudestaan suomipunkin tekijät, teokset ja
tapahtumat. Itse katson olevani kohtuullisen lähellä jälkimmäistä kohderyhmää,
vaikka en väitäkään olevani aihepiirin tietopankki.
Päällimmäisenä fiiliksenä on
pettymys. Siitäkin huolimatta, että odotukset eivät olleet huiman korkealla.
Listataan alkuun moitteet ja sen jälkeen pari myönteistä huomiota, sillä ei tämä
mikään katastrofi ole.
Asiat esitetään välillä aika sekavassa järjestyksessä
eikä kukaan ole selittämässä, kuka haastateltavan mainitsema henkilö mahtaa
olla. Kirjan tekijä ei ole vaivautunut kirjoittamaan yksittäisistä aiheista kuin
parin rivin ingressin. Tällöin luotetaan mielestäni liikaa haastatteluformaatin
kantavuuteen. Tekijän ääni kuuluu sitten paikoin haastattelusitaattien osana.
Ymmärrän, että haastattelut ja niiden jäsentely ovat vieneet aikaa ja energiaa,
mutta energia ja aika ovat silti loppuneet kesken, jos tavoitteena on ollut
erityisen myönteistä palautetta keräävä kokonaisuus.
Paikoin muistelut tuntuvat
huterilta. Se ei ole ihme. Kukapa sitä suunnilleen eläkeiässä kovin tarkasti
teiniaikansa kaikkia tapahtumakulkuja muistaisi. Osin ehkä ongelmana on myös se,
että haastateltavat puhuvat ihmiselle, siis Miettiselle, joka tietää suuren osan
tapahtumista. Eli haastateltavat eivät edes yritä kertoa nuoremmille
sukupolville vaan kaverilleen. Siksi ilmiöstä kiinnostunut aloittelija ei saa
kovin jäsentynyttä kuvaa.
Jos yritän katsoa kirjaa myönteisemmästä kulmasta,
haastattelut tuovat pieniä kiinnostavia anekdootteja esiin yksittäisistä
artisteista, heidän mieltymyksistään ja tekemisistään. Maantieteellisesti teos
kattaa pienempienkin paikkakuntien menot ja meiningit. Välillä käydään
miellyttävästi myös musiikin ulkopuolelle, arjessa ja elämässä laajemmin.
Kuitenkin lopulta anekdoottien sykähdyttävyydestä riippuu, kuinka paljon tästä
teoksesta pitää. Jonkun verran viihdyn kapakkakeskustelumaisen jutustelun
parissa, mutta se ei riitä nostamaan teosta klassikon asemaan.
Sosiologisesti
kaikkein kiinnostavin teoksen painottama näkemys on se, että toisin kuin usein
ajatellaan, punk ei ollut Suomessa erityisen työväenluokkaista. Ainakaan
ensimmäisen aallon tekijöitä tarkastelemalla. Myöhemmät sorbuspunkkarit, jotka
kuuluvat lapsuuteeni, ovat asia erikseen. Pikemminkin tekijät tulivat hyvistä
perheistä, joissa kannustettiin tekemiseen tai ainakin annettiin sille tilaa ja
joissa oli mahdollisuus myös tukea taloudellisesti kalliiden soittimien
ostamista. Ainakin Vandaalit ja Karanteeni olivat poikkeuksia, mutta muuten
ensimmäisen aallon suomipunkin tekijät tulivat melko keskiluokkaisista oloista.
Jos Legs McNeilin ja Gillian McCainin haastatteluteosta Please Kill Me: The
Uncensored Oral History of Punk (1996) pidetään yhtenä parhaimmista
punk-kirjoista, sen suomiversio vuodelta 2021 kalpenee rinnalla. Silti
mieluummin maailma, jossa Miettisen teos on olemassa, kuin maailma ilman sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti