Kun Johnny Rotten hajotti Sex Pistolsin vuonna 1978, syntyi Public Image Limited eli PiL. Taiteilijanimi vaihtui oikeaan nimeen, John Lydoniin, ja punkista siirryttiin muovaamaan jotain uutta. Tuota uutta ryhdyttiin kutsumaan post-punkiksi. Musiikillisesti siinä on aina kuulunut Pistolseja enemmän Lydonin oma maku, jossa reggae, dub ja krautrock ovat yhtä tärkeitä kuin kitaravetoinen rock.
PiLin kulta-aika kesti 1980-luvun loppuun. Silloin en yhtyettä kuunnellut. Pidin bändin keikasta Provinssirockissa 1992, mutta aloin kuunnella yhtyettä enemmän vasta 2000-luvulla. Hyllystä löytyy pari yksittäistä studioalbumia ja kokoelmalevy, mutta kaikkia teoksia en ole kuunnellut, ainakaan näin systemaattisesti.
Tosin ihan ensimmäinen kosketus yhtyeeseen taisi olla Anttilasta ostettu maxi-single ”The Body”, joka maksoi alle kaksi markkaa, nykyihmisten valuutassa noin 30 senttiä. Levyhyllyä siivotessa vein sen divariin, jossa sain teoksesta moninkertaisen hinnan. Luopuminen oli tarpeetonta, mutta voin elää ratkaisuni kanssa.
Public Image: First Issue (1978) työstettiin kiireellä kasaan, kun rahat loppuivat. Tekstillisesti liikutaan Lydonille tyypillisellä alueella, vittuilussa. ”Low Life” kritisoi joko Pistols-manageri Malcolm McLarenia tai Sid Viciousia. ”Religion I” ja ”Religion II” arvostelee katolista kirkkoa. Uskontokritiikkiin menee myös ”Annalisa”. Musiikillisesti teos on kiinnostavaa post-punkkia, jossa on jamaikalaisvaikutteita. Ei suoria punkralleja, mutta kuitenkin taju popmelodioista, kuten on ilmiselvää upealla nimikappaleella ”Public Image” ja ”Low Lifella”. Omiin suosikkeihini kuuluu myös ”Religion II” ja avausraita ”Theme”. Aikalaiskritiikki oli hyvin kielteistä, mutta nykyään teosta pidetään yhtenä post-punk -klassikoista. Ei lähellekään täydellinen, mutta uraauurtava.
Metal Box (1979) on kokeellinen, dub-vaikutteinen post-punkin merkkipaalu. Riippumatta siitä, kuinka usein sitä haluaa kuunnella, se on harvinaisen tärkeä teos. Se suuntasi punkin ehtynyttä ilmaisuvoimaa täysin uudelle uralle. Yli kymmenminuuttisella avausraidalla ”Albatross” Lydonin laulu on hidastettua muminaa, jonka taustalla on Jah Wobblen dub-basso ja väliin kiilaa Keith Levenen kirskuvan metallinen kitara. Singlejulkaisulla ”Death Disco” Lydon käsittelee äitinsä syöpäkuolemaa. Albumilla tuo biisi on ”Swan Lake”. Tämä on muuten yksi Top of the Pops -suosikeistani: Wobble istuu tuolilla bassonsa kanssa ja kääntyy irvistämään mustaksi värjättyine etuhampaineen vähän väliä kameraan päin (löytyy YouTubesta). ”Poptones” tarjosi Creation recordsin Alan McGeelle nimen seuraavalle levy-yhtiölle, mutta itse biisin tarina perustuu tositapahtumiin: kidnapattu tyttö löydettiin osin sillä perusteella, että kidnappaajat olivat kuunnelleet jatkuvasti samaa biisiä. Biisi on Wobblen suosikki, mutta ei minun. Kokonaisuus on hyvällä tavalla suuruudenhullu, pakkauksesta alkaen (pyöreä kansi, 3 x 12”). Siihen sopii saumattomasti se, ettei kuuntelukokemus ole helppo. Merkittävä teos, kerta kaikkiaan.
The Flowers of Romance (1981) koostuu lähinnä rummuista ja Lydonin äänestä. Ja muutamista loopeista. Siinä on hyvin vähän bassoa – Wobble oli jättänyt bändin – eikä kitaraakaan ole rokkibändin tarpeisiin. Kyse on rohkeasta kokeilusta, eikä ole ihme, että bändi ei halunnut tehdä mitään konventionaalista Metal Boxin seuraajaksi. Siinä missä edeltäjä on aidosti innovatiivinen, tämä on melko väkinäinen (vaikka ehkä silti innovatiivinen). Mutta on sille löytynyt ymmärtäjiä, kuten Kurt Cobain, Phil Collins, Liarsin Aaron Hemphill ja Pitchfork (9.3/10). ”Track 8” on aika komea (ja sisältää bassottelua), ”Banging the Door” nousee pakasta (toinen biisi, jossa on basso), mutta kokonaisuus on kohtuullisen raskasta kuunneltavaa. Pisteet ideasta, mutta en usko kuuntelevani tätä kotioloissa kovin usein.
This Is What You Want… This Is What You Get (1984) toivottaa tervetulleeksi kaupalliseen 80-luvun äänimaailmaan, siis kaupallisempaan verrattuna bändin sisäiseen kriteeristöön. Tässä vaiheessa osa vanhoista faneista vetäytyi takavasemmalle, mutta yhtye löysi uusia. Ja miksei löytäisi, jos mukana on ”This Is Not a Love Songin” kaltaisia biisejä. Toki se on ilmeinen helmi, eikä kaikki raidat ole samaa tasoa. Albumin päättävä, sinänsä vahva tunnelmapala ”The Order of Death” on kerännyt eniten Spotify-kuuntelua. Sen selittänee biisin käyttö The Blair Witch Projectissa. Bassokin löytyi. Kitaristi Levene katosi soittajana, mutta ei säveltäjänä. Kitara sinänsä ei kadonnut. Yhtyen magia sen sijaan heikkeni, sillä tällä teoksella PiL kuulostaa tavalliselta post-punk-yhtyeeltä. Ei huonolta, mutta ei ylimaalliselta, pikemminkin siltä, että se jää kahden idean väliin. Osa raidoista on kuin Flowers-raitojen ehdottomuudesta olisi tingitty kaupallisuuden nimissä, osa menee Gang of Fourin tanssittavan funkin suuntaan olematta yhtä vakuuttava.
Album (1986) on aikamoisen supergroupin tekemä. Lydon tai ehkä sittenkin Bill Laswell rekrytoi Steve Vain, Ginger Bakerin, Tony Williamsin, Ryuichi Sakamoton ja muita, joiden cv herättää kunnioitusta muusikkopiireissä. Merkittävä rooli tässä kaikessa on joka tapauksessa Laswellilla, joka nimettiin tuottajaksi. Heti ensiraidassa töksähtää Steve Vain kitara, mutta kaikki on annettu anteeksi seuraavan raidan alkutahdeissa. ”Rise” on erinomainen kappale, monessa mielessä, myös siksi, ettei Vai soita mitään ylimääräistä. Biisi hengittää. Tekstissä toistuva ”May the road rise with you” in käännös irlantilaisesta toivotuksesta ”go n-éirí an bóthar leat”. Biisin hokema ”Anger is an energy” on myös Lydonin omaelämäkerran nimi (teos on käännetty suomeksi). Kyseessä on yhtyeen täysosuma: hieno biisi, jossa on myös hittikulmaa. ”Fishing” on hienosti junnaava kappale, kunnes Vai aloittaa taas tuskastuttavan lurittelunsa. ”Round” myös, jossa Vaille on annettu onneksi vain lyhyt pätkä. Ehkä tämä riittää. Todetaan sen sijaan, että albumilla yhdistyvät mainiosti PiLin pop-sensibiliteetti ja kraut-vaikutteet. Se on yhdenlainen, melko onnistunut synteesi yhtyeen aikaisemmasta tuotannosta. Kunhan vain joku olisi tajunnut hiljentää Vain kitaran valikoiduissa kohdissa, erityisesti päätöskappaleessa ”Ease”.
Happy? (1987) tehtiin eri porukalla. Laswell halusi koota tähänkin kirjavan soittajaporukan, mutta Lydon vastasi kieltävästi. Itse lopputulos on popahtava, paikoin vahva, paikoin valtavirran kasarisoundeillaan (ja -sovituksillaan) ajastaan muistuttava teos. Aloitusraita ”Seattle” on laadukasta hittihakuisempaa PiLiä. Muutamat raidat töksähtävät, mutta joidenkin biisien etäinen tunnelma, Lydonin kiekumisen kera, tuottaa onnistuneen yhdistelmän. Jos kasari ei aiheuta allergiaa, niin Happy? sisältää ainekset melko hyvään teokseen. Itselläni teos on ollut hyllyssä pitkään, soittimessa verrattain harvoin. Nyt teos kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ongelmistaan huolimatta. Tässäkin soittajien cv on kunnioitettava, mutta eri kriteereillä kuin Albumilla. Soittajien menneisyydestä löytyvät esimerkiksi Magazine, Visage, Siouxsie and the Banshees, The Pop Group The Slits ja Damned.
9 (1989) oli taas jossain vaiheessa Lasswellin ja Lydonin kimppahommaa, mutta jälleen Lydon kieltäytyi, kun Lasswell halusi koota soittajat. Onko nyt niin, että tässä on päivä murmelina vai antaako Wikipedia samoja tietoja kahdelle eri albumille? En tiedä, mutta sen tiedän, että 9 on edeltäjänsä tavoin popahtavan ja jurnuttavan hypnoottisen moodin sekoitus. Molemmissa on suunnilleen samat vahvuudet, kumpikaan ei ole maailman tärkein levy. Mutta molemmat ovat keskivahvoja, eivät missään tapauksessa hutilyöntejä. Kasarisoundeja tässäkin on, mutta ei häiritsevästi. Avausraita ”Happy” on turhahko poppis, ”Disappointed” ilmeinen singleraita, maalailevammat ”Warrior”, ”Worry”, ”Armada” ja ”USLS1” viehättävät, ”Sand Castles in the Snow” on luotaantyöntävä, ”Brave New World” ja ”Same Old Story” mitäänsanomattomia, ”Like That” kiinni kasarin biisiformaatissa. Siis pop-vetoisessa levyssä innostun eniten tunnekylmemmistä ja maalailevimmista raidoista. Niissä on minulle 9:n vahvuus.
That What Is Not (1992) on suoremmin rokkaava kuin mikään yhtyeen aikaisemmista albumeista. Se vie tilan ja ilman pois musiikista, mistä pääsenkin ajatukseen: PiL on parhaimmillaan, kun se etenee keskitempolla, mestaroiden tyhjää tilaa ja ilmaa (kuten dubissa, vanhassa jazzissa ja rockabillyssä), ja tehden säröjä siihen Lydonin kiekumisella tai kirskuvalla kitaralla. Kun kuuntelee pari biisiä suorempaa ja latistavampaa ilmaisua, tilan löytyminen esimerkiksi kappaleessa ”God” riemastuttaa, joskin monin paikoin se on peruskiva pop-raita. Kokonaisuutena That… on keskinkertainen: ei huono, ei mestariteos, hieman parempi kuin nuivat aikalaiskriitikoiden arviot. Jos pitkän ajan PiL oli aikaansa edellä, tässä se on pikemminkin jäänyt jälkeen. Provinssirockin keikalla neljä kymmenestä raidasta oli tältä albumilta. Keikasta on myönteinen (hatara) muistikuva, mutta mikään best of -setti se ei biisimateriaalinsa perusteella ollut.
This is PiL (2012) ilmestyi 20 vuoden tauon jälkeen. Tämä on minulle Edinburgh-levy. Asuin vuoden 2012 loppupuolen Skotlannissa ja kuuntelin albumia tuolloin. ”Deeper Water” oli yksi tuon ajan suosikkibiiseistäni ja on edelleen: se ja ”Rise” ovat minulle tärkeimmät PiL-kappaleet. Itse levyn ostin myöhemmin, mutta se on hyvä kokonaisuus. Arviot olivat vaihtelevia, muutamista todella kielteisistä vahvaan 8/10 ja 4/5 -osastoon. Okei, kokonaisuus ei ole ihan täynnä mestariteoksia, mutta avausraita ”This is PIL” ja ”One Drop” ovat tasokkaita. Välillä käydään täytepaloissa, mutta monin paikoin tunnelma säilyy miellyttävänä. Albumin odottava, maalaileva fiilis on sen etu, samoin soundimaailma. Päätösraita ”Out of the Woods” on vahva lopetus.
What the World Needs Now (2015) sai verrattain samankaltaiset arviot kuin edeltäjänsä. Se muistuttaa vuoden 1992 albumin päivitystä sikäli, että levyllä isketään vasten kasvoja aivan toisella tavalla kuin edeltäjällään. Varsinkin alussa. Tässä yksilö nalkuttaa toiselle, kun taas This is PiL ikään kuin varoittaa kosmisesta uhasta. Ja nyt tarkoitan ensisijaisesti tunnelmaa, en lyriikkaa, vaikka avausraidalla onkin pääosassa riitelevä pariskunta. Toistaiseksi viimeisin PiL on kuitenkin kelvollinen levy. ”Bettie Page” on laatua ja ristiriitaisia tunteita herättävä avausraita ”Double Trouble” kääntyy myönteisen puolelle. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin tasapaksuus ja sikäli se ei pärjää vertailussa edeltäjälleen. Albumin kysymykseen saadaan vastaus teoksen ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvassa päätösraidassa ”Shoom”: … is another fuck off. Klassista Lydonia, hyvässä ja pahassa.
Public Image Limited ei ole kaikin puolin helppoa kuunneltavaa eivätkä kaikki albumit ole mestariteoksia. Yhtyeeseen on kuitenkin helppo suhtautua myönteisesti. Se on yksi post-punkin suunnannäyttäjistä, kokeileva, kokeiluissaan välillä onnistuva ja välillä horjuva yhtye. Debyytti on merkkipaalu, Metal Box populaarimusiikin historian kannalta keskeisin ja lisäksi paluulevy This is PiL miellyttää minua erityisesti. 1980- ja 1990-luvun teoksissakin on hyvät hetkensä, mutta niissä on mukana myös elementtejä, jotka estävät nostamasta yhtyettä aivan suurimpien suosikkieni joukkoon. Lydonin persoonasta voi olla perustellusti montaa mieltä, mutta hän on ollut luomassa hienoa musiikkia, ja varsinkin Sex Pistolsin lyhyen uran jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti