Ateismia ja ateisteja on kuvattu elokuvissa ja televisiosarjoissa harvoin. Yleensä kuvaukset ovat olleet melko kielteisiä. Tilanne on muuttunut 2000-luvulla: ateismia ja ateisteja käsitellään enemmän. Paikoitellen kuvaukset ovat myönteisempiä, mutta kaikista stereotypioista ei ole luovuttu.
Yhdysvaltalaisissa 1900-luvun elokuvissa ateismia ja ateisteja on kuvattu eksplisiittisesti hyvin harvoin. Yksi varhaisista poikkeuksista on Cecil B. DeMillen ohjaama The Godless Girl (1928), rakkaustarina nuorisovankilaan joutuvasta ateistista ja kristitystä. Sinänsä sympaattisesta, evoluution nimeen vannovasta koulun ateistijärjestön johtajasta kasvaa elokuvan kuluessa Jumalaan uskova kunnon kansalainen.
Toinen esimerkki on Scopesin ”apinaoikeudenkäyntiin” perustuva Inherit the Wind (1960, ohj. Stanley Kramer, suom. Joka tuuleen kylvää). Siinä elokuvan sankari on miellyttävä asianajaja, joka ymmärtää maltillista uskovaisuutta ja vierastaa sekä tiedevastaista kreationismia että uskontokriittistä ateismia. Jälkimmäistä edustaa oikeudenkäynnistä raportoiva ”änkyrä” kaupunkilainen toimittaja, ateisti, joka halveksuu takapajulan kreationisteja eikä suuresti arvosta muitakaan uskonnollisia kantoja.
Viime vuosikymmeninä kuvaukset ovat yleistyneet ja osin muuttuneet. Vuoden 1997 tieteiselokuvassa Contact (ohj. Robert Zemeckis, suom. Ensimmäinen yhteys) ateisti tiedenainen etsii todistusaineistoa maan ulkopuolisesta elämästä tarjoten myönteisen kuvan ateismista ja ateisteista. The Ledgen (2011) ohjaaja Matthew Chapman nimesi kaupallisesti ja taiteellisesti flopanneen teoksensa ensimmäiseksi elokuvaksi, jossa ateisti on sankari. Siinä fundamentalistinen kristitty uhkaa tappaa vaimonsa, johon ateisti on ihastunut, mikäli ateisti ei tee itsemurhaa.
Samoihin aikoihin ilmestyi muitakin elokuvia, joissa on ateistisia keskeishahmoja tai joissa ateismi liittyy olennaisella tavalla juoneen. Näitä ovat esimerkiksi The Man from Earth (2007, ohj. Richard Schenkman), Whatever Works (2009, ohj. Woody Allen), Creation (2009, ohj. Jon Amiel), Salvation Boulevard (2011, ohj. George Ratliff) ja The Sunset Limited (2011, ohj. Tommy Lee Jones). Nämä ovat Reel Rundown -sivuston kahdenkymmenen ”ateistimyönteisen” elokuvan listalla.
Ateistihahmojen yleistyminen televisiosarjoissa
Sama kehityskulku on näkyvissä erityisesti yhdysvaltalaisissa televisiosarjoissa. Sarjoissa on entistä useammin ateistisia hahmoja. Aikaisemmin fiktiiviset ateistit määrittyivät epänormaaleiksi ja jopa mieleltään sairaiksi. Nykyään on löydettävissä neutraalimpia kuvauksia, ja sarjojen tekijöissä on ateisteiksi identifioituvia, esimerkiksi Family Guyn luoja Seth MacFarlane. Silti ateistibloggari Hemant Mehta julkaisi meemin, jossa on kuvattu 2000-luvun yhdysvaltalaisten televisiosarjojen fiktiivisten ateistien hallitsevia piirteitä. Niihin kuuluvat esimerkiksi robottimaisuus, tunteettomuus, pessimismi ja ihmisviha.
Hannah K. Scheidt on kuitenkin huomauttanut, että moni ateisti pitää kyseisessä meemissä esiintyviä fiktiivisiä hahmoja melko samastuttavina: ainakin ateismi assosioituu älykkyyteen. Samaa linjaa jatkaa Ricky Gervaisin kirjoittama brittiläinen komediasarja After Life (2019–2022, 3 kautta), jossa vaimonsa kuoleman jälkeen elämänhalunsa menettänyt Tony yrittää jaksaa päivän kerrallaan. Tony on pessimistinen ja masentunut änkyrä, joka mielellään irvailee toisten uskonnollisille ajatuksille. Sarjan edetessä hänestä kasvaa miellyttävämpi hahmo, mutta ateismistaan hän ei tingi.
Fiktiivinen ateisti on poikkeusyksilö
Vaikka viime vuosien elokuvissa ja televisiosarjoissa on myönteisempiä ateismin ja ateistien kuvauksia, niihinkin sisältyy stereotypioita. Fiktiivinen ateisti on elokuvien ja televisiosarjojen perusteella luonnontieteilijä tai luonnontieteeseen erityisen intohimoisesti suhtautuva ihminen. Uskonto on fiktiiviselle ateistille todellisuuden kilpaileva kuvaus. Heille Raamattu on satukirja tai suosittua fiktiota, joka tarjoaa virheellisen maailmanselityksen.
Fiktiivinen ateisti kamppailee elämän mielekkyyden kanssa. Tämä konkretisoituu itsemurhan teeman yleisyytenä mainituissa elokuvissa. Parhaimpia esimerkkejä ovat The Sunset Limited, joka rakentuu itsemurhayrityksessä epäonnistuneen ateistin ja kristityn dialogille sekä komedia Whatever Works, jonka ateisti kvanttimekaanikko yrittää itsemurhaa kahdesti.
Fiktiivinen ateisti on taipumaton änkyrä, joka seisoo hankalassakin tilanteessa vakaumuksensa takana. Fiktiivinen ateisti ei kaihda konfrontaatiota (esim. The Godless Girl, The Ledge, After Life) ja on sosiaalisilta taidoiltaan rajoittunut (esim. Whatever Works, televisiosarjat Bones ja House M. D.). Fiktiivisellä ateistilla on kipeitä kokemuksia, jotka ikään kuin selittävät, miksi hänestä on tullut ateisti. Contactissa isän odottamaton kuolema motivoi ateistia etsimään maan ulkopuolista elämää ja The Ledgessä ateismia tekee ymmärrettäväksi tyttären odottamaton kuolema. House M. D:ssä päähenkilö on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi ja Bonesissa vanhemmat katosivat päähenkilön ollessa teini-ikäinen.
Lisäksi fiktiivinen ateisti on tyypillisesti valkoinen sinkkumies. Poikkeuksina on Darwinin elämää käsittelevä Creation, jonka päähenkilö on naimisissa, sekä The Most Hated Woman in America (2017, ohj. Tommy O’Haver), joka käsittelee naista – American Atheists -järjestön perustaja Madalyn Murray O’Hairia.
Kaikkiaan fiktiivinen ateisti voi olla ateisteille samastuttava päähenkilö, mutta se ei vielä tarkoita kaikkien stereotyyppisten käsitysten poistumista ateistien ja ateismin kuvauksista. Ateisti on poikkeusyksilö ja hänen ateisminsa vaatii selityksen. Samaa ei vaadita yhdysvaltalaisen fiktion maltilliselta kristityltä.
Teksti on julkaistu Katsomukset-sivustolla 4.5.2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti