Kaupasta lähti matkaan edullisesti Billy Idolin elämäkerta Dancing with Myself. Melko vetävää kirjaa lukiessa iski innostus kuunnella läpi Idolin ensimmäisen levyttäneen yhtyeen, Generation X:n kokopitkät. Niitä on laskutavasta riippuen kolme tai neljä kappaletta. Hyllystä löytyy kolme ensimmäistä eli laskutapani mukaan kaikki viralliset.
Generation X (1978) on aikansa punk-skenessä ja punk-skenestä syntynyt albumi. Idol (oik. William Broad) oli mukana Lontoon (ja muun etelä-Englannin) kuvioissa, erityisesti legendaarisen Roxy-klubin organisoinnissa. Itse levy menee kelvolliseen b-sarjaan. Asiallisen melodiset sävellykset istuvat hyvin keskinopeaan kitarapunkkiin. Keikoilla ilmeisesti vauhtia oli enemmänkin, niin biiseissä kuin päihteissä. Yhtyeen biisit Idol teki yhdessä basisti Tony Jamesin kanssa. James tuli myöhemmin tunnetuksi erityisesti Sigue Sigue Sputnikista, mutta musiikkia hän on esittänyt muissakin kokoonpanoissa, esimerkiksi Sisters of Mercyssä sen viimeisimmällä albumilla. Gen X:n debyytin tunnetuimpia biisejä saattavat olla ”One Hundred Punks”, levyn ainoa single ”Ready, Steady Go” ja ”From the Heart”. Tosin Spotifyssa ylivoimaisesti kuunnelluin on ”Kiss Me Deadly”. Oma suosikkini on kuitenkin “Promises, Promises” ja ehkä seuraavaksi punkin rajoja rikkova kuusiminuuttinen ”Youth Youth Youth”. Levyn ulkopuolelle jäi yhtyeen ensisingle, punk-kokoelmilta löytyvä ”Your Generation”. Generation X oli tässä vaiheessa nosteessa: se vieraili Top of the Popsissa ja oli siinä mielessä kaikkea muuta kuin vain omassa skenessään tunnettu marginaalinen bändi. Jännää, miten monesta biisistä (esim. ”One Hundred Punks”, ”Kiss Me Deadly”) mieleeni tulee keskikauden The Replacements, vaikka valtameren toisella puolella operoinut bändi ei tiettävästi ole saanut vaikutteita Generation X:stä. Ehkä selittäjänä on yhteiset vaikutteet.
Valley of the Dolls (1979) oli suunnanmuutos. Eikä parempaan suuntaan. Tony James halusi mennä enemmän rockin ja Mott the Hooplen apajille. Tuottajaksi tulikin Mottista tuttu Ian Hunter. Itse kuulen myös Who-vaikutteita, ehkä siksi, että se oli Idolin ja Jamesin suuri suosikki. Itse teos on sillisalaatti, josta ei synny toimivaa kokonaisuutta. Yksittäisistä biiseistä ”King Rocker” oli yhtyeen taas Top of the Popsiin vienyt hitti, joka tosin itselleni tuli ensiksi tutuksi psychobillyä soittavan Guana Batzin ensilevyltä. Avausraita ”Running with the Boss Sound” on Idolille tärkeä, sillä se tiivistää, että on tärkeää uskoa omaan juttuun – eli olla punk – vaikka tedit vetivät turpiin. Nimiraidan voisi nostaa myös joukosta, johon ei montaa napakymppiä mahdu. Idol toteaa itse: ”Olimme kuin uusi bändi. Olimme ylittämässä punkin musiikilliset rajat, vaikka säilytimmekin punkasenteemme.” Jos levyä kuuntelee oikein avoimin mielin odottamatta lisää punkkia, niin siinä voi kuulla kehityskelpoisen rock-bändin.
Kiss Me Deadly (1981) julkaistiin nimellä Gen X. Osasyynä oli miehistönvaihdokset, kun kitaristi Derwood Andrews ja rumpali Mark Laff olivat lähteneet. Rumpuihin tuli The Clashistä (ja myöhemmin Hanoi Rocksista) tuttu Terry Chimes. Kitaraa albumilla soittaa useampikin heppu, Sex Pistolsin Steve Jonesista The Rich Kidsin Steve New’n kautta Magazinen ja Siouxsie & the Bansheesin John McGeoghiin. Teos on jonkinlainen synteesi kahden ensimmäisen albumin aineksista. Se on tasapainoinen paketti punkkiin kallellaan olevaa melodista rockia. Suunnanmuutos oli (taas) tarkoituksellinen, jos Idolin tässä vaiheessa alkaneessa matkassa heroiinin kanssa mikään oli erityisen tarkoituksellista. Tuottajaksi haluttiin Giorgio Moroder, mutta siihen hommaan saatiin mm. ”Hot Stuff” -discohitin säveltänyt Keith Forsey. Avausraitana on tuiki tunnettu ”Dancing with Myself”, joka useimmille on tunnetumpi Idolin soolotuotannosta. Mitään muuta todellista iskusävelmää albumi ei sisällä, mutta keskivahvoja raitoja kuitenkin, esimerkiksi ”Untouchables” tai ”Heavens Inside”. Siksi tämä on albumikokonaisuutena edeltäjäänsä parempi. En kuitenkaan nosta sitä debyytin edelle. Albumi oli kaupallinen floppi, eikä edes sen tunnetuimmasta raidasta tullut vielä tässä vaiheessa hittiä. Oli aika laittaa pillit pussiin. Billy Idolin oli aika muuttaa New Yorkiin luomaan soolouraa.
Bändi julkaisi vuonna 1998 ennen Kiss Me Deadlya nauhoitetun tekeleen K.M.D – Sweet Revenge. En laske sitä varsinaiseksi studioalbumiksi, enkä ole kuullut sitä, joten jääköön kommentoimatta.
Generation X oli b-sarjan brittipunkkia, jonka kuninkuusluokassa on ansaitusti muita nimiä. Mikäli The Clash, Buzzcocks, Damned, Sex Pistols ja vastaavat, sekä parhaat ”uusmodit” (The Jam) ja pubirokkarit (The Stranglers) on hallussa, siitä on luontevaa jatkaa Generation X:n pariin. Ihan jatkuvasti se ei kuitenkaan kotistereoissani soi.
Ehkä jossain vaiheessa intoudun kuuntelemaan myös Billy Idolin soololevyt, joista muutamat ovat hyvin tuttuja. Ensin täytyy kuitenkin lukea kirja loppuun. Suosittelen kirjaa jo tässä vaiheessa puhtaasti varhaisen brittiläisen punk-skenen ja sen sekä artistin omien vaikutteiden kuvauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti