maanantai 22. elokuuta 2022

Kesällä luetut musiikkikirjat

Tämänkin kesän kuluessa olen lukenut nipun musiikkikirjoja. En aivan yhtä monta kuin parina edellisenä, jolloin valmistelin kärsivällisesti ja hitaasti kurssia uskonnosta länsimaisessa populaarimusiikissa. Muutaman silti ehdin. Tässä pari huomiota niistä. 

*Adelt, Ulrich (2016) Krautrock: German Music in the Seventies. Tänä vuonna olen innostunut entistä enemmän 60-luvun lopun ja 70-luvun alun saksalaisesta kokeilevasta musiikista, jota kutsutaan krautrockiksi. Adeltin akateeminen teos jäsentää kohtuullisen hyvin sitä, miten keskeiset yhtyeet, kuten Can, Neu!, Faust, Amon Düül II, Tangerine Dream ja muutamat muut uudelleen artikuloivat saksalaista nationalismia toisen maailmansodan traumojen jälkeen: uutta saksalaisuutta, nurkkakuntaisuutta vastaan, aina kosmopoliittisiin ja kosmisiin suuntiin. Teos ei ole ”liian” akateeminen musadiggarille, ja se inspiroi ainakin minua. Hyllyyn on tullut lisää kolme Cania, yksi Tangerine Dream, Faustin nelonen ja Amon Düül II:n erinomainen tuplavinyylikokoelma Lemmingmania

*Patterson, Dayal (2013) Black Metal: Evolution of the Cult. Paksu haastattelukirja on ehdoton mustan metallin perusteos, jossa mennään pääosin bändi tai artisti kerrallaan. Mielipiteitä on moneen suuntaan siitä, mitä olisi pitänyt sisällyttää ja mitä jättää pois, mutta jos haluaa tuntea skenen, tämä on mainio teos. Sen kylkeen sopii toinen kirja, Lords of Chaos. Melkein 500 sivua voi olla aloittelijalle liikaa, mutta teosta on helppo lukea myös valikoiden, mikä bändi nyt sitten sattuu kiinnostamaan. 

*Décharné, Max (2010) A Rocket in My Pocket: The Hipster’s Guide to Rockabilly. Jos rockabilly kiinnostaa, tämä on yksi parhaista 50-luvulta nykyaikaan asti tuleva perusteos. Kirjoittaja on britti, joten se painotus näkyy kirjassa. Kun niin moni aihetta käsittelevä kirja tuntuu epäammattimaiselta, tässä ote on tasapainossa: on skenedetaljeja, mutta myös yleisempää kulttuurihistoriallista kontekstualisointia. Ei tämä ehkä pakollista luettavaa ole, jos rockabilly ei kiinnosta. Mutta rokkareille suosittelen lämpimästi. 

*Porter, Dick (2015) Journey to the Centre of the Cramps. Paras kirja yhdestä maailman parhaista bändeistä. Teos ei ole täydellinen, mutta selvästi kattavampi kuin muut lukemani Cramps-historiikit. Minusta tämä toimii myös niille, jotka eivät jo ole yhtyeen faneja. Siinä on kuitenkin paljon CBGBs-kuvioista ja musiikkibisneksen koukeroista sekä elämänmakuista kuvausta pariskunnan (Lux ja Ivy) päättäväisestä uravalinnasta rock’n’rollin ilosanoman lähettiläinä. Eniten häiritsivät Poison Ivyn yliluonnollisiin juttuihin liittyvät kliseiset ajatukset. Lukeminen sai taas tarttumaan levyihin. 

*Idol, Billy (2014) Dancing with Myself. Vitosella lähti mukaan William Broadin muistelmat elämästään Billy Idolina. Kirja on oikein viihdyttävä, vaikka huumejutut vievät turhankin paljon tilaa. Alussa ollaan Englannin punk-skenessä, mikä onkin erittäin viihdyttävää lukemista. Sitten ollaan soolouralla New Yorkissa ja loppuosassa Los Angelesissa. Pidin erityisesti siitä, miten kirja valottaa Idolin laajaa musiikkimakua. Lukeminen sai kuuntelemaan ennen soolouraa tehdyt Generation X-albumit ja on käsi ulottunut jo soolouran vinyylien suuntaan. Ehkä nekin pitää ottaa hyllystä kuuntelupinoon. 

*Hann, Michael (2022) Denim and Leather: The Rise and the Fall of the New Wave of British Heavy Metal. Kun lapsena, ennen teini-ikää, ostin useita obskuureja NWOBHM-levyjä poistohintaan hieman vanhemmalta tutulta (Witchfynde, Tygers of Pan Tang, Quartz jne.) ja samoihin aikoihin kuuntelin nimikkeeseen liitettäviä tunnetumpia bändejä (Iron Maiden, Def Leppard, Saxon), on tällainen kirja ehdottomasti kiinnostava. Uncut arvioi myönteisesti ja Dublinissa selasin teosta, mutta sieltä asti en jaksanut kantaa kotiin. Yksi syy oli se, että haastattelusitaateista koostuvat kirjat ovat minusta laiskan kirjoittajan valintoja. Lainasin siis kirjastosta. Ja se kannatti. Teos valottaa hienosti skenen eri puolia 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Briteissä ja mukana on hyvä määrä b-sarjan artisteja (tämä on siis kehu, koska niistä halusinkin lukea). Esipuheessa tekijä myös toteaa onnistuneesti, että kyse on kadonneesta valkoisen työväenluokkaisen miehen maailmasta, jossa rokkitähteys oli keino päästä pois ankeana arkena jatkuvasta tulevaisuudesta. Musiikillinen päätepiste skenelle oli Def Leppardin megasuksee Pyromania (1983): sen jälkeen muutkin yrittivät breikata jenkeissä joko lisäämällä hiuslakkaa tai muokkaamalla sointiaan Amerikka-popin suuntaan kadottaen näin kotikutoisen musiikillisen riemun. Kun ihmiset muistelevat 40 vuotta vanhoja juttuja, muistikuvat vaihtelevat paikoin huvittavasti, kun toinen korjaa toista eikä kumpikaan ole lopulta täysin oikeassa. Teos voisi olla hieman lyhyempi (n. 460 sivua). Se inspiroi tekemään myös nopeasti kyhätyn soittolistan (löytyy Spotifysta: NWOBHM), johon lätkäisin muutamia itseäni kiinnostavia skenen artisteja. Kenties pitäisi ostaa hyllyyn Witchfinder Generalia ja Angel Witchiä (jonka näin livenä 2016). Itse kirjassa keskeisissä rooleissa ovat Venom, Diamond Head, Def Leppard. 

Vielä on kesää jäljellä, joten vuoroaan odottaa Sisters of Mercyä käsittelevä kirja Paint My Name in Black and Gold (Mark Andrews, 2022). Sen lukemista on hidastanut google mapsin käyttö: olen joutunut tarkastamaan jo alkusivuilla joidenkin paikkojen sijainnin. Yhtyehän oli Leedsistä, jossa itse asuin muutamia vuosia 2007–2010. Kirjastokappaleenkin palautin kiireisemmälle lukijalle ja laitoin uuden varauksen.

Ei kommentteja: