Kesälukemiset, elokuu

Elokuun lukemiset menivät melko viihteelliselle osastolle. Mutta niin saa mennäkin, onhan se kesäkuukausi. Konferenssissa meni melkein viikko ja viimeistelin ensimmäiset versiot kolmesta artikkelista, joten elokuu oli ihan tuottava kuukausi työmielessä. Ei siinä enää näiden ja perhe-elämän jälkeen jäänyt aikaa ja energiaa paljon muulle kuin rentouttavalle lukemiselle. Käydään ne kuitenkin läpi lyhyesti. 

Krieger, Robby & Jeff Alulis (2021) Set the Night on Fire 

The Doors oli paljon muutakin kuin Jim Morrison. Kitaristi ja biisintekijä Kriegerin muistelmat vievät miellyttävällä tavalla yhtyeen maailmaan ja myös Kriegerin persoonaan. Vaikka tunnen yhtyeen tarinan pääpiirteet, tässä tulee paljon uutta. Siinä erityisesti korjataan joitain elämään jääneitä väärinkäsityksiä, varsinkin niitä, jotka menevät yhtyeen kosketinsoittaja Ray Manzarekin piikkiin (myös rumpali John Densmore saa osansa). On myös kiva lukea Doors-aiheesta niin, ettei Morrison ole koko ajan keskiössä. Silti tämä ei ehkä ole se ainoa Doors-kirja, mikä tulee lukea, jos yhtyeeseen aikoo perehtyä. Lisäksi olen vanhakantainen kronologisen kerronnan ystävä, joten sen rikkominen häiritsee bändin uravaiheiden hahmottamista. Luulen syynä olevan se, että näin lukija käy läpi myös Kriegerin elämän Morrisonin Doorsin jälkeiseltä ajalta. Siinä olikin paljon uutta ja melko kiinnostavaa. Kaikkiaan hyvin viihdyttävä musakirja, mutta ei sellainen klassikko, joka olisi pakko lukea, jos Doors ei kiinnosta. 

Burton, Tara Isabella (2020) Strange Rites: New Religions for a Godless World 

Tämä on hyvä tietokirja, mutta puutteellinen tiedekirja. Mikä tahansa nykyaikana trendaava ilmiö on uutta uskontoa ja jää epäselväksi, miten kaikki mahdolliset kirjassa käsitellyt esimerkit liittyvät samaan. Tekijän mukaan yhdistävä seikka on amerikkalaisen ”intuitionalismin” pohjalle rakentuva remix-kulttuuri, jossa erilaisia elementtejä sekoitetaan itselle sopivaan pakettiin yksilön kokemuksen toimiessa viimekätisenä määrittäjänä siitä, sopiiko yksittäinen elementti itselle. (Perusidea ei ole kovin kaukana siitä, mistä itse olen kirjoittanut ”notkeana uskontona”.) Kirjan anti on erittäin kiinnostavissa tapausesimerkeissä. Niiden kirjo sisältää hyvinvointikulttuurin (mm. Goop-yhtiön tarkastelua), Jordan Petersonin, Harry Potterin, polyamorian, videopelaamisen, ritual design labin, woketuksen, Silicon Valleyn teknoutopiat ja muutakin. Niistä etnografis-journalistisella otteella kirjoitettua teosta on mukava lukea, vaikka analyysi vuotaa jonkin verran sekä paketin kasassa pitämisen merkityksessä että muutamissa yksityiskohdissa. Itse merkkasin muistiin useita (lehti- ja tutkimus)artikkeleita, joita tekijä on hyödyntänyt, mikäli näistä teemoista tarvitsee lisätietoa tai vaikkapa yksittäisen tilaston. 

Pajuniemi, Matti (2021) Unisatama: Progressiivinen rock 1980–2020 

Tekijän aikaisempi progeraamattu Aamunkoiton portit toimii hyvin listana siitä, mitä voisi kuunnella. Niin toimisi tämäkin, jos tunnistaisi bändejä ja olisi riittävä kiinnostus myöhempien aikojen progebändien tuotoksiin. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta oma progeharrastuneisuuteni keskittyy aikaan ennen tämän teoksen haarukkaa. Silti laitoin muistiin muutaman nimen tulevaa varten. Teos sinänsä keskittyy kuvailemaan ja arvioimaan listamaisesti eri maantieteellisten alueiden progebändien albumeita. Sitä on hauska lukea, jos käsiteltävä bändi on millään tavalla tuttu, mutta välillä on pakko hyppiä, kun käsitellään sivukaupalla vaikkapa 2010-luvun italialaista progea. Progefaneille tämä ja edellinen teos ovat kuitenkin tärkeitä. Progefanituksen porttina toimiin paremmin Aamunkoiton portit kuin Unisatama. 

Dyson, Michael Eric (2019) Jay-Z: Made in America 

Kirja käsittelee ensisijaisesti Jay-Z:n kulttuurista merkitystä äärimmäisen myötäsukaisesti. Mitään kriittistä sanottavaa ei löydy, eikä teoksessa käsitellä kovin paljon artistin elämänvaiheitakaan. Minunlaiselle lukijalle tällainen kulttuurianalyysi istuu ideana hyvin, mutta toteutus on keskitasoa. Luin tämän siksi, että halusin nähdä, pitääkö kirjoittaja artistin uskontosuhdetta merkittävänä seikkana. Ei pidä, ainakaan tämän teoksen perusteella, koska sitä ei tarkastella. Toisessa asiayhteydessä tekijä on kirjoittanut Jay-Z:stä ja uskonnosta artikkelimitassa. 

Ian Fleming (1961) Pallosalama 

Bondia, miksipä ei? Tässä yhdistyvät yksityiskohtainen teknisten tietojen hinkkaus, action, naisista lumoutuminen ja pahisten parissa hengailu muun muassa kasinolla. Bond-kirjoissa nämä toimivat parhaiten käänteisesti. Hengailujaksot ovat erinomaisia, teknisistä tiedoista lukeminen ei sovi minulle. Ei ehkä paras Bond-teos, mutta viihdyttävä kuitenkin. Filmatisointi ei ole suosikkini myöskään, mutta kirjan ja elokuvan vertailuissa käytännössä kaikki Bond-elokuvat pieksevät alkuperäisen kirjan.

Kesän lukemistot: 22 kirjaa

Toistaiseksi olen käyttänyt suuren osan kesästäni lukemiseen. Okei, olen ehtinyt saunoa, uida, tavata sukulaisia, nukkua, syödä uusia perunoita, katsoa jalkapalloa livenä ja televisiosta, käydä festareilla, osallistua konferensseihin, istua autossa ja terassilla, vastailla sähköposteihin, tappaa kärpäsiä ja käydä taidenäyttelyssä. Muun ajan olen lukenut. Kesä- ja heinäkuun aikana olen saanut päätökseen 22 kirjaa.

Olen ahminut, enkä aio kirjoittaa jokaisesta perusteellisesti. Mutta aion listata kirjat tähän. Lista sisältää myös kirjoja, jotka olen aloittanut paljon aikaisemmin. Osa on vain jäänyt roikkumaan. Listaan sisältyy kaikenlaista, epäsystemaattisesti valikoitua materiaalia. En ryhmittele niitä, vaan kommentoin lukujärjestyksessä, mikä vain korostaa satunnaisuutta. Tämä oli minun lukulomani, kesä jatkuu kirjoittamisella.

Phil Zuckermanin ja kumppaneiden The Nonreligious (2016) tuli ostettua ja selailtua heti ilmestymisensä jälkeen. Vasta nyt luin sen kokonaan. Esimerkit on otettu enimmäkseen Yhdysvalloista, mutta toisaalta sieltä niitä löytyy enemmän kuin muualta, tutkimushistoriallisista syistä. Tämä on aihepiirinsä – ateismin ja uskonnottomuuden tutkimuksen – ehdotonta peruslukemistoa.

Peter Guralnickin Sweet Soul Music (2006) oli pitkään yölukemisena, mutta amerikkalaisen soulin vaiheita sekavahkosti joskin monipuolisesti käsittelevä teos on vihdoin selätetty. Se on enemmän kirja aikansa musiikkibisneksestä kuin musiikista. Sellaisenaan siinä on paljon kiinnostavaa, mutta lukukokemus oli raskas yksityiskohtaisuutensa vuoksi.

Jaakko Hintikan ja Lauri Routilan toimittama Filosofian tila ja tulevaisuus (1970) ei ehkä vastaa otsikkoaan, mutta sisältää muutamia mielenkiintoisia ajankuvia 1960-luvun filosofian trendeistä analyyttisesta mannermaiseen. Tuossa vaiheessa vielä Derridat ja Foucault’t eivät olleet saavuttaneet teoksen kirjoittajia, mutta muuta melko kiinnostavaa Heideggerista Wittgensteinin kautta analyyttisen filosofian tilanteeseen teos sisältää. Jostain tällainenkin oli hyllyyni tullut. En tiedä mistä.

Futiksen arvokisojen aikaan on syytä lukea yksi pallokirja. Nyt sellaiseksi valikoitui Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama Kuningaspelin kentät (2007). Kirjassa käsitellään aika lavealla pensselillä pallopelin ja -kulttuurin eri aspekteja ja se sisältää myös maakohtaisia artikkeleita. Tästä innostuneena bloggasin jo kesän alussa lyhyesti, joten eiköhän se riitä.         

Sosiologi Rogers Brubakeria on tullut luettua ennenkin (esim. melko tuore Trans), mutta ainoa suomennettu teos Etnisyys ilman ryhmiä (2013) odotti lukupinossa pitkään. Siinä on muutama hyvä luku, joissa pohditaan, miten voisimme välttää analyyseissa identiteetin käsitettä ja ryhmä-ajattelua (eli välttää ryhmällä selittämistä, kun pitäisi selittää ryhmien muodostuminen). Tämä sopii erityisesti niille, jotka ovat marinoituneet 90-luvun kulttuurintutkimuksessa.

Who-yhtyeen kitaristi Pete Townshendin muistelmat Kuka olen (2013) odotti pari vuotta hyllyssä, mutta nyt sekin tuli luettua. Paksu teos on välillä piinallisen henkilökohtainen ja se menee varsin syvälle miehen hankkeisiin ja bipolaarisuuden aiheuttamiin elämänvaiheisiin, mutta se on hyvä vastapaino niille puolivillaisille musakirjoille, joiden ainoa tavoite on artistin maineen kiillotus. Kylkiäisenä tuli katsottu dokumentti yhtyeen managereista. Se täydensi hyvin kokonaiskuvaa tarjoamatta mitään tämän kirjan suhteen ristiriitaista informaatioita.

Russell T. McCutcheonin A Modest Proposal on Method (2015) on kokoelma pääosin aikaisemmin julkaistuja tekstejä, joihin on kirjoitettu alkuihin kommentit. Erikoinen rakenne on tavallaan toimiva ja vaikka tekstien teemat vaihtuvat, niissä havainnollistuvat hyvin McCutcheonin näkemykset siitä, mitä uskontotiede voisi olla.

Mikko Lehtosen Maa-ilma: Materialistisen kulttuuriteorian lähtökohtia (2014) käsittelee kaikkea maan ja ilman väliltä. Teemojen käsittely on osaavaa, mutta niistä ei muodostu kovin jäsentynyttä synteesiä siitä, miten kulttuuriteoreettista tutkimusta tehdään. Suosittelen tätä erityisesti abeille tai aloitteleville yliopisto-opiskelijoille, heti sen jälkeen kun ovat lukeneet Zygmunt Baumanin teoksen Sosiologinen ajattelu.

Aaron W. Hughesin Comparison (2017) pohtii, mitä vertaileva uskontotiede voisi tarkoittaa nykypäivänä eli miten vertailu voitaisiin toteuttaa paremmin kuin ennen. Hughes haluaa lopullisesti eroon Eliaden ja Campbellin ei minnekään kohdentuvista maailmanselityksistä ja korostaa kontekstuaalista ja historiallista vertailua, Jonathan Z. Smith esikuvanaan. Ohut kirja on erittäin käyttökelpoinen, vaikka hänen käsittelytapansa on minun makuuni paikoin mustavalkoista, esimerkiksi hänen kritisoidessaan kognitiivista uskontotiedettä.           

Stephen Armstrongin The New Poverty (2017) osoittaa tilastojen ja yksilöiden elämäntarinoiden avulla, miten köyhyys – ja erityisesti työssäkäyvien köyhyys – on lisääntynyt Iso-Britanniassa, lähinnä oikeistolaisen politiikan vuoksi, ja kuvaa, millaista se on. Teos muistuttaa, miten tavalliset ihmiset ovat vain parin askeleen päässä kodittomuudesta (jos siis yksi tai kaksi asiaa menee pieleen elämässä). Yksi hurjimmista esimerkeistä on omatoimisen hammashoidon yleistyminen. Suositellaan Susanna Koskelle ja Kokoomuksen äänestäjille.

Viljami Puustisen kokoaman haastattelukirja This is USA: Hellsinki Rock’n’Roll Underground (2000) käsittelee 90-luvun marginaalista rokkiskeneä, jonka edustajia itse kuuntelin aktiivisesti (ja kuuntelen vieläkin). Kirja tuli luettua heti ilmestyttyä, mutta nyt luin sen uudestaan. Haastattelut on vain hyvin kevyesti editoituja, mutta parasta kirjassa on mahdollisuus hahmottaa kiinnostavien bändien kuvioita, meininkiä ja kytköksiä. Se, että oma elämä sivuaa tapahtumia, tietenkin nostaa kirjan arvoa itselleni.

Runoilija Tapani Kinnusen esikoisromaanin Noustiin kellareista (2014) anti on siinä, että päähenkilön kautta valottuu kiinnostavasti 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Joensuun musiikki- ja erityisesti punk-skene. Muuten ohut ja nopealukuinen teos on tyyliltään nuorisoromaani, vaikka se taitaakin sopia parhaiten keski-ikäisille punkkareille nostalgianälkään.

Kriitikko Putte Wilhelmssonin osin aikaisemmin julkaistuista teksteistä koostuva Turmio ja perikato (2009) sisältää muutaman briljantin tekstin ja monissa on yksittäisiä pisteliäitä huomioita. Osa teksteistä tosin on ikään kuin kirja-arvioita, joiden seuraamiseen olisi pitänyt lukea itse kirja ja rakentaa mielessään samanlainen ”biiffi” kirjoittajaa vastaan kuin kriitikolla. Tyypillinen maneeri on ottaa kirjoittajalta jokin keskeinen väite, osoittaa se vääräksi ja tehdä kirjoittaja näin naurunalaiseksi. Välillä se on hauskaa, välillä siitä jää omahyväinen fiilis. Jutut käsittelevät enimmäkseen taidetta ja kulttuuria isolla K:lla, mutta myös islam-keskustelua ja kriitikon toimeentuloa.

Kirjailija Hannu Raittila on osittain tuttu ja esseisti Raittila myös. Liikkumaton liikuttaja (2004) on jälkimmäistä. Pidin enemmän varhaisemmasta Rahat tai kolmipyörä -teoksesta kuin tästä, joka käsittelee kirjoittamista, politiikkaa ja kapitalismia. Raittilaa lukee mielellään, vaikka en tee sitä usein. Lasken hänet edelleen kiinnostavien suomalaisten esseistikoiden joukkoon Salménin, Nevanlinnan ja kumppaneiden kanssa.

Juice Leskisen lyhyttä, tuotteliasta ja päihderiippuvaista elämää käsittelee Antti Heikkisen piinallisenkin yksityiskohtainen Risainen elämä (2014). Juicen elämästä on oikein kiinnostavaa lukea ja tuotannosta myös, mutta tiukempi editointi olisi parantanut teosta. Pitkään lukulistalla oleva kirja löytyi vitosella kirjapörssistä, joten se meni mökkilukemistoksi varatun pinon päälle.

Byung-Chul Hanin pamfletti Psychopolitics: Neoliberalism and the New Technologies of Power (2017) päivittää Gilles Deleuzen visionääristä, vuonna 1990 julkaistua lyhyttä kirjoitusta ”Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin” nykypäivään. Psykopolitiikka on uusliberaalia valtaa, joka vaikuttaa mieleen ja sanoo kyllä sen sijaan että rajoittaisi kielloin ja kohdistuisi ruumiisiin. Kirja sisältää hienoja muotoiluja ja näkemyksiä, mutta kaksi asiaa haraa vastaan: kirjoittaja näkee paljon vähemmän mahdollisuuksia vastarintaan kuin Deleuze tai Foucault ja kirjoittaja on kovin kykenemätön antamaan konkreettisia esimerkkejä psykopoliittisen vallan operaatioista (Facebookin tykkäysnappi ei ihan riitä, kun kirjoittaja ei selitä, miten valta operoi). Silti tämä oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

Kantrilaulajien aateliin kuuluvan Willie Nelsonin elämäkerta Pitkä tie (2016) on mukavaa luettavaa myös sellaiselle, joka ei tunne läpikotaisin miehen tuotantoa. Teos valottaa henkilöä mutta myös musiikkibisnestä. Ehkä tämä ei nouse musiikkikirjojen ehdottomiin klassikoihin, mutta aika tämän kanssa kului oikein mukavasti. Nelsonista saa aika sympaattisen kuvan, vaikka hänen tapansa hoidella ihmissuhteita ei ole esimerkillinen enkä innostu juuri mistään hänelle tärkeästä ulkomusiikillisesta asiasta.

                                                                

Robert Verkaikin Jihadi John (2017) käsittelee ISISin teloitusvideoista tunnetuksi tulleen henkilön radikalisoitumista. Tämä on tutkivaa journalismia parhaimmillaan. Ja vaikka Verkaikin kertaalleen tapaamasta Jihadi Johnista tiedetään rajallisesti, koska hän kuoli ennen kuin jäi kiinni, teos valottaa melko hienosti islamvetoista radikalisoitumiskysymystä laajemmin. 

Stefan Collinin Speaking of Universities (2017) on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen What Are Universities For? Tämä on kooste pääosin aikaisemmin julkaistuista teksteistä, jotka käsittelevät yliopiston ideaa, tulevia suuntia ja käytäntöjä. Yliopiston ideasta ja yliopistopolitiikasta kiinnostuneille tässä on paljon asia ja ajateltavaa, joskin yksityiskohtien ymmärtämiseksi on tunnettava jonkin verran brittisysteemiä. Vaikka teos keskittyy britteihin, sillä on annettavaa myös suomalaiseen keskusteluun.                         

Edward O. Wilsonin Mitä ihmisen olemassaolo merkitsee? (2016) käsittelee kaikkea muuta kuin otsikon lupaamaa asiaa. Teos on sekalainen kooste Wilsonin evoluutioteoreettisia tekstejä. Niissä popularisoidaan tiedettä vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka Wilson korostaa ihmistieteiden merkitystä muutamassakin tekstissä, ei hänellä ole niistä mitään substantiaalista sanottavaa. Oikeastaan kiinnostavinta antia on aitososiaalisia lajeja käsittelevät osiot, jotka auttavat hahmottamaan myös ihmistä biologisena olentona.                    

Asad Haiderin Mistaken Identity: Race and Class in the Age of Trump (2018) on lyhyt ja pääosin vakuuttava rotuun keskittyvän identiteettipolitiikan ongelmakohtien analyysi. Lääkkeeksi tarjotaan luokan ja rodun yhteisanalyysia (ei luokkareduktiota tai luokan ensisijaistamista, kuten moni marxisti ehdottaa). Teoreettisen diskurssin lisäksi siinä on kiinnostavia omakohtaisia esimerkkejä siitä, miten politiikka menee pieleen, jos rotu ja rasismi nostetaan erillisteemaksi, jota voi ajaa vain sillä ihonvärillä, mitä kulloinenkin kamppailu koskee. Trumpin aikakaudesta siinä ei ole kuin pintasilaus, joten alaotsikko on hämäävä. Kirjoittaja itse on ”ruskea”, mikäli se on tärkeä tieto. Suositellaan piikiksi niille, joita kiinnostaa antirasismi tai feminismi ilman laajempaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden analyysia.

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus: Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) ei muodosta kovin tarkkarajaista ja jäntevää kokonaisuutta, mutta esseistisessä tietokirjassa on herkullisia osioita ja yksityiskohtia yhteiskunnalliseen tietämättömyyteen liittyen. Moni pointti ei ole vanhentunut yhtään, mutta muutamat suomalaista politiikkaa käsittelevät näkemykset ovat (mm. perussuomalaisten nousu tapahtui pian kirjan ilmestymisen jälkeen, ja mikäli se olisi ollut tiedossa, muutamat kohdat olisi muotoiltu toisin). Myös kirjoittajan into selvittää välejä edellisen teoksen kriitikoiden kanssa tuntuu turhalta sivupolulta. Suositellaan niille, joiden mielestä kansa tietää.

Tällaista tuli luettua. Se oli hyvin käytettyä aikaa.

Itämainen huone

Elokuun puolivälissä kirjoittelin tänne Leif Salménin teoksesta Alas Akropoliilta (2008). Lopetin tekstin pohdiskeluun mahdollisesta myöhempien teosten lukemisesta. Ei mennyt pitkääkään, kun Tampereen Lukulaarissa tuli kohtuulliseen hintaan vastaan Salménin tuorein teos Itämainen huone (2017). Ostin ja luin.

Itämainen huone jatkaa vähän erilaisin painotuksin Euroopan ja sitä ympäröivien alueiden ja kulttuurien kohtaamisen teemaa. Nyt ei olla vain menneisyydessä vaan tullaan välillä myös päivänpolttaviin aiheisiin. Myös vuosisatojen takaisten asioiden käsittelyllä – tai ainakin osalla niistä – on aikaisempaa hieman selvempi peruste, koska niistä löytyy aineksia kaiuttaa nykypäivän kehityskulkuja mennyttä vasten.

Espanjan muslimiaikaa ja erityisesti El Cidiä käsittelevä osio toimii aperitiivina pääruokiin. Salmén muistuttaa, miten El Cid ei ollut eurooppalaista, kristillistä, valkoista tai espanjalaista identiteettiä ulkoisilta vaikutteilta puolustava sankari, jollaisena historia on halunnut hänet muistaa. Hän oli palkkasoturi, joka vaihtoi puolta sen mukaan, mistä leipä tuli pöytään.

Teoksen ensimmäiseen pääruokaan päästään hieman yli sadan sivun jälkeen, kun vertaillaan toisen maailmansodan jälkeisen pakolaiskriisin hoitamista Euroopassa ja viime vuosien tilannetta. Tuoreemman tilanteen arvioinnissa Itä-Euroopan maista Puola, Slovakia, Tsekki ja Unkari saavat tylyn tuomion, kunnes siirrytään mäiskimään Merkelin Saksaa ja siinä sivussa Erdoganin Turkkia. Mainittujen Itä-Euroopan maiden politiikka on pakolaiskielteistä ja Turkin opportunistista (jos Eurooppa maksaa tarpeeksi, ihmisvirta tukitaan). Merkel puolestaan toivotti pakolaiset tervetulleiksi ja sanoi, että kyllä tästä selvitään. Mikä siinä sitten mättää?

Salmén kritisoi Saksan politiikkaa siitä, että siinä Saksasta tulee synonyymi Euroopalle: se, mikä on hyväksi Saksalle, on hyväksi Euroopalle. Hänen mukaansa Saksa ajaa ”häpeämättömästi pummilla euronaapureidensa kustannuksella”. Merkelin politiikassa Saksa sysää käytännön taakan Kreikalle ja Turkille ja samalla esittää itsensä humanitaarisena vapahtajana.

Kovin perusteelliseen analyysiin Salmén ei tyylinsä mukaisesti tässäkään mene. Yksityiskohdista pitäisi kirjoittaa paljon enemmän, jotta esitys olisi läpeensä vakuuttava. Se kuitenkin heijastelee yleistä näkemystä, jota mielestäni jokainen yhteistä hyvää ajatteleva ihminen puoltaa (eli äänestyskäyttäytymisen perusteella alle puolet suomalaisista): maahanmuuttovastaista oikeistolaisuutta ei voi kannattaa mutta ei myöskään uusliberaalia, epätasa-arvoistavaa EU:n talouspolitiikkaa.

Toinen pääruoka tarjoillaan terrorismin ja siihen reagoimisen pohdinnassa. Salmén painottaa, miten paniikkireaktio terrorismiin on sekä turhaa että historiallisesti varsin tuore ilmiö. Euroopan eri maissa tapahtuneet iskut eivät ole huojuttaneet yhdenkään iskujen kohteena olevan valtion rakenteita. Hiljainen halveksunta on parempi reaktio kuin esimerkiksi Ranskan sodanjulistus. Lisäksi sodanjulistus oli outo, koska Ranska oli jo sotatilanteessa Syyriassa.

Salmén haluaa sanoa, että Euroopan reaktioilla pelataan sekä Isisin että kansallismielisten oikeistopopulistien pussiin. Hän myös muistuttaa, että pakolaiskriisi on osaltaan länsimaiden aiheuttama – pakolaisia tulee eniten alueilta, joiden valtiollisten rakenteiden romuttamiseen länsimaat ovat osallistuneet vapauden ja demokratian nimissä. Tämä ulottuvuus on ymmärrettävä, vaikka valtioiden johdossa onkin ollut epädemokraattisia diktaattoreita. Rakenteiden romuttamisesta ei valitettavasti seuraa nopeasti toimivaa demokratiaa.

Jälkiruokana on kirjallisuusfanitusta (Saul Bellow) ja epämääräistä vanhan miehen narinaa suomalaista älymystöä kohtaan. Yliopistomaailmaan kohdistuu erityistä hahmotonta nurinaa. En oikein usko Salménin olevan kovin hyvin perillä tämän päivän yliopistomaailmasta. Ainakin tässä kirjassa sisältö jää heittojen tasolle. Oletan, että Salmén kritisoi niitä mielikuvia, joita hän saa lehtiä lukemalla. Jos yliopistomaailmaa haluaa kritisoida, kannattaa kuunnella siellä työskenteleviä ja pohtia siellä työskentelevien ehtoja.

Kahvin avecina jätetään vielä hyvästit suomalaiselle maaseudulle ja haja-asutusalueiden hyvinvoinnille. Tämä asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun kirjoittaja itse ymmärtääkseni viettää ainakin osan ajastaan Joroisilla. Teoksen otsikko viittaa sinne, kirjoituspaikkaan, kadonneen Orientin kuvitelmaksi muutettuun vinttikamariin.

Salmén on edelleen taitava ja miellyttävä esseisti, mutta yhä useammin mietin häntä lukiessa, miten osat palvelevat kokonaisuutta.

Alas Akropoliilta

Jos pitäisi nimetä kiinnostavia suomalaisia esseistejä, mainitsisin todennäköisesti miesvaltaisen listan: Tuomas Nevanlinnan, Jan Blomstedtin, Hannu Raittilan ja Markku Kosken. Aivan ensimmäisenä nimeäisin kuitenkin televisiotoimittajana tunnetuksi tulleen Leif Salménin.

Salménin kaksi viimeisintä, Maanalainen moskeija (2013) ja Itämainen huone (2017), on edelleen lukematta, mutta pääsin viimein paikkaamaan puutteita tutustumalla kolmanneksi uusimpaan, Alas Akropoliilta (2008). Sitä edeltävät viisi kokoelmaa olen lukenut aikaisemmin.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan Salménista tässä blogissa. Maalis- ja huhtikuussa 2010 julkaisin kaksi tekstiä (Muistiinpanoja Lefasta ja Muistiinpanoja Lefasta osa 2), joissa esittelin lyhyesti hänen teoksiaan Talvinen yksinpuhelu (1986), Plaza Realin kyyhkyset (1990) ja Neljäs tasavalta (1994). Niille, kuten vuoden 2000 teokselle Kävelyllä Lenininpuistossa, on tyypillistä suomalaisen politiikan ja yhteiskunnan käsittely, johon lomittuu laajempia historiallisia ja filosofisia pohdintoja.

Akropolis on tässä mielessä erilainen. Siinä ei ole käytännössä mitään aikansa suomalaisesta politiikasta. Se ruotii Euroopan henkistä perintöä monipolvisesti, muistuttaen näin tekijänsä edeltävää teosta Palatsi Bosporin salmella (2005), joka tosin keskittyi enemmän idän ja lännen kohtauspisteisiin.

Salménin pohdinnoissa on edelleen historian syvyyttä, mutta ei selkeää rakennetta ja pointtia. Koko teoksen ajan tulee mietittyä, miten palaset liittyvät toisiinsa vai liittyvätkö laisinkaan. Salmén kuitenkin kirjoittaa kuin syvällisesti asioihin perehtynyt ja näkemyksellinen kulttuurihistorioitsija, joka ei ole aivan varma, pitääkö lukijalle kertoa jotain osioiden keskinäissuhteista. Helpointa on viettää aikaa teoksen parissa yksityiskohdista nauttien, liittyvät ne sitten Montaigneen, Boswelliin, Chamfortiin, Rousseau’hon, Musiliin, viktoriaaniseen Englantiin tai Wienin kahviloihin.

Pintaa raaputtamalla teoksesta voi kuitenkin löytää viestin, jos oikein ymmärsin. Akropoliin ihastelu oli jo Olavi Paavolaisen romanttisen nostalgian osa. Salmén riisuu Eurooppaan ja eurooppalaiseen identiteettiin kohdentuvaa nostalgiaa. Eurooppa on ollut ja on edelleen liian suuri ja hajanainen, jotta sillä voisi olla yhtenäinen identiteetti. Siksi on tyytyminen yhteistyöhön eikä yhtenäiseen identiteettiin. Tällä hetkellä toimivin yhteistyön muoto on EU.

Näkemykset on esitetty vuosia ennen Brexitiä eikä siinä sitä ennusteta. On kuitenkin mainittava, että Salménin mukaan EU:n vaiheet ovat osoittaneet, että Britannialla on insulaarinen mentaliteetti, mikä estää ainakin liittovaltiokehityksen.

Teos pyörittelee myös itselleni läheisiä aiheita.

Uskonto on esillä tässä ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin Salménin tuotannossa. Hän pohdiskelee uskonnon nousevia muotoja sekä miettii, missä määrin konsumerismi ja uusliberalismi ovat uskonnonkaltaisia systeemejä. Vaikuttaa tutulta. Tosin uskontotieteilijöihin tekijä ei viittaa. Loppupuolella hän kirjoittaa lyhyesti myös islamista –  niin sanottujen arabivaltioiden kontekstissa ja erityisesti Tunisiasta, jossa islam on osa arkea ja jossa hän on osan teoksensa kirjoitusajasta viettänyt.

Myös Salménin tapa innostua Oswald Spengleristä kytkeytyy omaan menneisyyteeni. Ensimmäinen kulttuurihistorian perusopintojen metodityöni aihe oli Spenglerin syklinen historianfilosofia. Jossain määrin Salmén näyttää hahmottelevan spengleriläistä tulkintaa Euroopan luovuuden ja kukoistuksen ehtymisestä.

Liian usein esseistiikka muistuttaa sanomalehdissä julkaistujen kolumnien kokoelmaa. Salménin tapauksessa näin ei ole. Kyse on omanlaisesta genrestä. Tutkijana sitä kuitenkin yrittää välillä lukea tutkijan tekstinä, mikä ei selvästikään ole oikea tapa.

Vaikka Alas Akropoliilta ei täysin lunasta korkeita odotuksia, pitää Salménille antaa vielä mahdollisuus ja tutustua myöhempiin teoksiin. 

Aina kun kuulen sanan ”autenttinen”…

…poistan varmistimen. Näin voisi tiivistää Andrew Potterin teoksen The Authenticity Hoax: How We Get Lost in Finding Ourselves (2010). Se on populaari tietokirja autenttisuudesta. Siinä väitetään, että mitään autenttisuutta ei ole olemassa. Kyse on retorisesta tehokeinosta, jolla halutaan kertoa, miten asioiden tulisi olla.

Autenttisuusretoriikkaa ovat analysoineet muutkin. Theodor W. Adornon The Jargon of Authenticity (Jargon der Eigentlichkeit, 1964) kritisoi saksalaisen eksistentialismin retoriikkaa. Potterille tärkeämpi on kirjallisuuskriitikko Lionel Trillingin Sincerity and Authencity (1975). Siinä analysoitiin, miten autenttisuudesta käytävä keskustelu kehittyi taiteen parissa, kun pyrittiin arvioimaan, onko kyse autenttisesta taideteoksesta vai jostain, joka vain yrittää esittää taideteosta.

Sokrateen keskeinen ohje kuului ”tunne itsesi”. Tämä ei ole kuitenkaan sama kuin moderni käsitys autenttisuudesta. Sokrateen maailma oli järjestäytynyt kosmos eikä moderni ”välinpitämätön universumi”. Siksi Sokrateen ”tunne itsesi” tarkoittaa yhtä lailla ”tiedä oma paikkasi kosmoksessa”.

Tämä esimerkki muistuttaa siitä, että samankaltaiset ilmaisut voivat kuulua eri diskurssiin. Siksi on oltava varovainen luotaessa historiallista katsausta nykypäivän autenttisuuspuheeseen (sivumennen sanoen tämä oli yksi vakava ongelma Janne Kivivuoren sinänsä mielenkiintoisessa psyko-trilogiassa Psykokulttuuri, Psykopolitiikka ja Psykokirkko).

Potterille kuvitelma autenttisuudesta ja pyrkimys siihen on moderni asia. Sen taustalla on muuttunut käsitys siitä, että emme elä kosmoksessa, vaan välinpitämättömässä universumissa. Sen kehittymiseen kuuluu kolme seikkaa.

Ensimmäinen on lumouksen katoaminen. Max Weberin kehittelemä idea tarkoittaa, että maailmaa eivät selitä hallitsemattomat maagiset tai mysteeriset voimat. Tieteen kalkulaatiot ottavat entisen lumouksen paikan. Sosiaalisten suhteiden osalta se tarkoittaa, että niitä pidetään inhimillisinä konstruktioina eikä kosmoksen rakenteen asettamina.

Toinen on yksilöllisyyden nousu poliittiseksi yksiköksi. Tässä Potter olisi voinut viitata Charles Tayloriin, joka on perusteellisesti tarkastellut modernin yksilöllisen subjektin syntyä 1700-luvulla. Se tarkoittaa, että ihmisessä on ”syvällisiä sisäisiä ulottuvuuksia”, joiden työstämisestä – eikä niinkään puhtaasti oikean ja väärän kalkyloinnista – tulee erityinen hyve.

Kolmas on kapitalismin kehittyminen, sillä sen seurauksena – Marxin sanoin – ”kaikki kiinteä haihtuu savuna ilmaan”. Toisin sanoen ihmisen paikkaa ei enää samalla tavalla määritä vanhat siteet, kuten sukulaissuhteet tai ihonväri. Tärkeäksi tulee täyttää vanhat siteet aidolla itsellä, itsensä löytämisellä.

Halulla olla autenttinen täytetään se tyhjä tila, jonka välinpitämättömän universumin idea toi sivutuotteenaan.

Tämä on kirjan teoreettinen lähtökohta. Käytännössä se on kokoelma enimmäkseen kiinnostavia anekdootteja sekalaisista teemoista. Näitä ovat plagiarismi, taidekeskustelut, media, luomuruoka, keksityt omaelämäkerrat, politiikan medioituminen, spontaanius, ”alkuperäisen” kulttuuriperinteen keksiminen turisteille. Erikseen teemat ovat kiinnostavia, mutta niiden keskinäinen sidoksisuus on hyvin löyhää.

Potterin teoksen lähtökohta on hyvä pitää mielessä. Autenttisuus on aina tavoiteltava asia, riippumatta kohteesta. Yleensä sillä kerrotaan, mikä on pielessä, mistä ollaan vieraantuneita ja miten ennen kaikki oli paremmin. Erityisesti sillä kerrotaan, miten löydetään itseyden ydin, ikään kuin sellainen olisi olemassa. Se ei ole puhtaasti kuvaileva termi, vaan mitä suurimmassa määrin normatiivinen. Sillä ilmaistaan, miten asioiden tulisi olla.

Kolikon kääntöpuolena on, että pahimmillaan kaikki puhe autenttisuudesta ja vieraantumisesta nähdään pelkästään tyhjänä retoriikkana, ja sitä kautta puolustetaan vakiintunutta järjestystä. Kritiikin mahdollisuudelle ja toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelulle on jätettävä tilaa, mutta kenties se voitaisiin tehdä toisin kuin autenttisuusretoriikan työvälineillä.

Nälkäpeli (ei sisällä spoilereita)

En ole koskaan innostunut nuorille suunnatuista romaaneista enkä niiden filmatisoinneista. Syytä en osaa sanoa. Teininä yritin lukea Viisikkoja, mutta en päässyt loppuun asti. Sormusten herroja en ole lukenut. Elokuvat olivat niin pitkästyttäviä, että välillä piti käyttää kuvakelausta. Potter-kirjoihin en ole koskenut ja leffat ovat pitkästyttäviä lastenelokuvia. Samaan sarjaan laitan myös Da Vinci koodin, jota en ole lukenut, mutta leffa oli hömppäversio itsessään lapsenmielistä seikkailua ja suurta tarinaa yhdistävästä Indiana Jonesista. Sitten löytyi poikkeus.

Teineille kohdistettu Nälkäpeli-trilogia (Hunger Games) oli pitkään minulle täysin tuntematon juttu. Katsoin ensimmäisestä kirjasta tehdyn elokuvan tietämättä ilmiöstä yhtään mitään. Se iski, ehkä sen aihe oli emotionaalisesti niin koukuttava. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa pääkaupunki on kukistanut kapinan ja hallitsee kahtatoista puutteessa elävää vyöhykettä. Muistutukseksi kapinan turhuudesta vyöhykkeiltä valitaan joka vuosi kaksi alaikäistä lasta Nälkäpeliin, jossa lapset tappavat toisiaan. Vain yksi selviytyy hengissä ja 23 kuolee.

Ehkä Nälkäpelissä vetoaa se, että se muistuttaa William Goldingin Kärpästen herrasta, jonka ahmin lukiossa. Vaikka Kärpästen herraa on helppo tulkita allegoriana maailmanpoliittisista tapahtumista, minua selvästi kiehtovat teokset, joissa lapsien väkivaltaisuus yhdistyy jonkinlaiseen pelitilanteeseen – tapa tai tule tapetuksi. On löydettävä liittolaisia, jotta selviytymismahdollisuudet kasvavat, mutta on petettävä liittolaiset, koska vain yksi voi sääntöjen mukaan olla voittaja.

Itse pelitilanteet ovat vain pieni osa trilogiaa. Ensimmäisessä osassa peli on pääosassa, toisessa sitä on pieni osa ja kolmannessa ei ollenkaan. Kehyskertomuksessa on sopivasti sekoitettu kreikkalaista mytologiaa, Rooman valtakuntaa, tositelevisiotematiikkaa ja dystooppista scifiä.

Kävin katsomassa toisesta kirjasta ilmestyneen elokuvan. Sen jälkeen alkoi vaivata, miten trilogia päättyy. En viitsinyt mennä etsimään vastausta verkosta enkä aikonut odottaa seuraavien elokuvien ilmestymistä (viimeinen kirja jaetaan kahteen elokuvaan). Päätin siis ostaa kirjat ja lukea ne alusta loppuun.

Kirjoissa päähenkilö Katniss Everdeen, 16-vuotias nuori nainen, kertoo tapahtumista minä-muodossa. Elokuvissa kerronta on ”objektiivista”. Kirjoissa on myös paljon enemmän teininä olemisen tematiikkaa ja ehkä hienovaraisia moraaliohjeita.

Ensimmäinen elokuva noudattelee kirjan tapahtumia kohtuullisen hyvin. Tietenkin kirjassa on erilaisia painotuksia ja enemmän tilaa käsitellä asioita – esimerkiksi päähenkilön pohdintoja siitä, voiko hän luottaa Nälkäpelissä samalta vyöhykkeeltä valittuun kumppaniin on kuvattu paljon elokuvaa syvemmin. Sama pätee moniin muihin tunteisiin.

Toinen elokuva, Vihan liekit (Catching Fire) jatkuu melko suoraan siitä, mihin ensimmäinen päättyi. Jos ei ole nähnyt ensimmäistä tai lukenut kirjaa, ei ole järkeä katsoa toista osaa. Tämä filmatisointi poikkeaa kuitenkin melko paljon kirjasta ja muutamia yksityiskohtiakin on muutettu. Kun luin ensimmäisen osan, en saanut erityisen merkittävää lisävalaistusta tapahtumiin. Toisen osan lukiessani ymmärsin elokuvasta paljon sellaista, joka jäi pimentoon tai epäselväksi katsomiskokemuksessa.

Vähän aikaa sitten kuultiin Philip Seymour Hoffmanin kuolemasta. Hoffman esittää toisessa elokuvassa pelinjohtajaa Plutarch Heavensbeetä. Kolmannessakin kirjassa Matkijanärhi (Mockingjay) Hoffmanin esittämällä hahmolla on keskeinen osa. Siitä tehdyn ensimmäisen elokuvan kuvaukset hän sai päätökseen, mutta toisessakin osassa hänellä on tehtävää. Tiedotteen mukaan suurin osa kuvauksista ehdittiin saamaan valmiiksi ja loputkin voidaan toteuttaa nykytekniikan avulla.

Kolmas kirja alkaa mennä villiksi ja sotaisaksi teiniseikkailuksi. Siinä missä ensimmäinen kirja oli täysin uskottava, toinen ottaa siitä pari askelta pois ja kolmas venyttää rajoja edelleen. Menemättä paljastaviin yksityiskohtiin totean, että kolmas osa sisältää emotionaalisesti verrattain rajuja ja rohkeitakin ratkaisuja. Se jättää myös paljon lankoja, joita ei solmita kunnolla yhteen, vaikka mielestäni tarpeeton epilogi kertookin, miten sitten tapahtui.

Kirjojen lukemisen ja tähän mennessä valmistuneiden leffojen katsomisen jälkeen en ihmettele trilogian suosiota.

Syntipukki ja mimeettinen halu

Kesällä moni lueskelee aikakauslehden novellia jäätelömyyjän jännittävästä kesäromanssista. Tämän kirjoituksen ainoa kiinnekohta siihen on kesälukeminen. Otin nimittäin hyllystä siellä kauan odottaneen kirjan Evolution and Conversion, jossa Pierpaolo Antonello ja Joao Cezar de Castro Rocha haastattelevat ranskalaista, Yhdysvalloissa uransa luonutta kulttuuriteoreetikko René Girardia.

Girard syntyi vuonna 1923. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1961, 38-vuotiaana. Siinä kehiteltiin kirjallisuusanalyysin avulla teoriaa mimeettisestä halusta. Hänen tunnetuin teoksensa, Väkivalta ja pyhä, julkaistiin vuosina 1962–3, jolloin Girard läheni viittäkymppiä. Siinä mimeettisen halun teoriaan lisättiin antropologisessa analyysissa teoria syntipukista. Näistä kahdesta ajatuksesta Girard tunnetaan, jos tunnetaan.

Isaiah Berlin aloittaa Tolstoin historianfilosofiaa käsittelevän teoksen Siili ja kettu viittaamalla kreikkalaisen runoilija Arkhilokhoksen sanontaan: Kettu tietää monta asiaa, mutta siili tietää yhden suuren asian.

Ketulla ja siilillä on kuvattu tutkijoita. Girard on tyypillinen siili. Itseäni pidän huomattavasti enemmän kettuna, ja mainitsin tämän myös lektiossani seitsemän vuotta sitten. Ehkä siksi olen pitänyt pientä etäisyyttä Girardiin, ja lähestynyt häntä erityisellä varovaisuudella. Hänen tieteellinen uransa on ollut ”yksi pitkä argumentti”, jonka on tarkoitus tarjota samanlaisena kaikkialle sopiva universaali teoria kulttuurista.

Karkeasti yksinkertaistettuna Girardin ajatus mimeettisestä halusta tarkoittaa, että haluamme sitä, mitä toiset haluavat. Edelleen karkeasti yksinkertaistettuna teoria syntipukista tarkoittaa, että viaton uhri tapetaan yhteisön tasapainottamiseksi, jotta yhteisö voisi elää sovussa.

Mimeettisen halun ja syntipukin suhde on jälleen karkeasti yksinkertaistettuna seuraava: sen haluaminen, mitä toiset haluavat, aiheuttaa kilpailua. Kilpailu johtaa konfliktiin, jossa lopulta unohdetaan itse halun kohteena oleva objekti ja käännytään toisia vastaan. Tilanne kuitenkin ratkaistaan valikoimalla viaton uhri, syntipukki, jonka uhraaminen vakuuttaa kilpailevat osapuolet, että syyllinen on poissa pelistä, ja yhteiselämä voi jatkua. Tämä on kulttuurisen järjestyksen perusta.

Haastatteluteoksessa Girard osoittaa tuntevansa useita teorioita ja hän muodostaa käsityksensä niistä vaivattoman tuntuisesti. Häntä voidaan kyllä pitää suurena ajattelijana, mutta jo pinnallinen tutustuminen nostaa esiin kolme massiivista ongelmaa.

Ensinnäkin, lukijasta alkaa helposti tuntua, ettei Girard näekään mitään muuta kuin syntipukkeja ja mimeettistä halua. Girard on mies, joka rakentaa teoriansa romaanien, myyttien ja rituaalien perusteella. Mutta kysymys kuuluukin, miten niistä päästään väitteisiin yhteiskunnan ja kulttuurin syntyyn. Kulttuurin perusta näyttää siltä, miltä aineisto näyttää.

Toiseksi, suhtaudun erittäin suurella varauksella teorioihin, jotka ”osoittavat”, että kristinusko on jotenkin perustavalla tavalla erilainen kuin muut uskonnot, ja lisäksi parempi. Uskontotieteen historiassa erityisesti uskontofenomenologia on esimerkki perinteestä, jossa kristinusko on järjestelmällisesti päätynyt vertailun kehittyneimmäksi kruunuksi. Jos et usko, niin suosittelen Tim Murphyn viimeiseksi jäänyttä teosta The Politics of Spirit (2010). Girardin teoria nostaa kristinuskon muita ylemmäksi, sillä se on ainoa uskonto, jossa on ymmärretty ja ylitetty syntipukki-mekanismi.

Kolmanneksi, en tiedä, miten Girardin teoria voitaisiin osoittaa vääräksi. Ilmeisesti tämä on myös hänen kannattajien jakama ymmärrys. Teoria on siksi avoimesti anti-popperilainen. Tässä vaiheessa moni kärsimätön hylkäisi Girardin irrationaalisena huijarina ja keikarina. Toisaalta jos kysytään kulttuurin alkuperää, niin sitä ei voida testata laboratoriossa, ja osoittaa vääräksi. Tällöin täytyy valita, onko vääräksi osoittamisen vaatimus liian kapea vai kysymys väärä.

Itse ajattelen myös niin, että jos teoriaa ei voida osoittaa vääräksi, se voi olla kuitenkin käyttökelpoinen. Käyttökelpoisuus on kuitenkin tarkoin kohdennettua. Sitä voidaan käyttää työkaluna, jonka avulla opitaan ymmärtämään jotain konkreettista tilannetta tai jotain piirrettä. Esimerkiksi ajatus syntipukista sopii luontevasti joidenkin rituaalien, myyttien ja romaanien analyysiin, kenties joidenkin kulttuurien analyysiin, mutta lähtökohtaisesti tavoitteenani olisi kontekstualisoida se johonkin pikemminkin kuin olettaa sen sopivan kaikkialle. Samalla tavalla lähestyn vaikkapa Freudia. Ehkä ainoastaan Girard ja hänen uskollisimmat kannattajansa näkevät syntipukkimekanismia kaikkialle, minne vain katsovat.

Itse lienen sen verran kontekstualisti, mitä sosiokulttuuristen kysymysten teoretisointiin tulee, etten osaa pitää Girardin teoriaa uskottavana. Silti ainakin Girardin haastattelujen lukeminen oli kokemus, jota voi suositella muillekin kulttuuriteorian harrastajille.

Henry Perowne, fiktiivinen uusateisti?

Ian McEwanin romaanissa Lauantai (Saturday) kuvataan Henry Perownen vuorokautta. Tuo kyseinen lauantai on 15. helmikuuta 2003. Sen aikana Perowne ehtii ihmetellä aamuyöllä lentokoneen laskeutumista Heathrowlle, rakastella vaimonsa kanssa, jumittua liikenteeseen Irakin sotaa vastustavien mielenosoittajien vuoksi, ajaa autokolarin, tulla pahoinpidellyksi, pelata squashia, muistella menneitä, käydä poikansa blues-yhtyeen harjoituksissa, syödä illallista perheensä kanssa, joutua murtautujien väkivaltaisuuden kohteeksi ja lopuksi suorittaa neurokirurgisen toimenpiteen. Viihdyttävä kirja.

Perownen hahmo on nostettu esiin muutamissa uusateismia käsittelevissä teoksissa kaunokirjalliseksi esimerkiksi uusateistisesta hahmosta. Hän on viittäkymppiä lähestyvä hyvin koulutettu valkoinen mies, joka työskentelee Lontoossa neurokirurgina. Hän luottaa vankasti luonnontieteen kykyyn paljastaa ihmiselämän kannalta tärkeät asiat. Vapaa-ajalla Perowne pyrkii ylevöittämään olemassaoloaan taiteiden avulla, joskaan niitä hän ei oikein ymmärrä eikä niiden harrastamiseen ole kunnolla aikaa. Hän lukee vapaa-ajalla mielellään Darwinia, mikäli ehtii. Hän on innostunut tähdistä ja komeetoista. Hän on kohtuullisen tietämätön uskonnoista eikä niihin ole henkilökohtaista kosketusta arkielämässä. Hän pitää uskontoa virheellisenä suhteuttamisharhana, jossa ihminen on kykenemätön hahmottamaan omaa vähäpätöisyyttään realistisesti ja jonka ääripäässä on psykoosi. Hän ei ymmärrä Irakin sotaa vastustavia mielenosoittajia, toisin kuin tyttärensä, joka on opiskellut yliopistossa kirjallisuutta. Suuren epäilyksen ja inhonkin kohteena on sosiaalinen konstruktionismi ja relativismi. Lisäksi hänellä on epäilevä asenne humanistista psykologiaa kohtaan.

Esimerkiksi Tina Beattie nostaa Perownen hahmon esiin teoksessaan The New Atheists. Beattien mukaan hahmon kautta tutkiskellaan useita uusateistisia teemoja, ideoita ja argumentteja, joskin romaani on monitulkintaisempi ja -kerroksisempi kuin uusateistien myyntimenestykset.

Myös Arthur Bradley & Andrew Tate käsittelevät Perownea ja McEwanin tuotantoa laajemminkin teoksessa The New Atheist Novel. Heidän tulkinnassaan McEwan edustaa erityisesti Lauantaissa kantaa, jossa nykyromaani on yksi keino kamppailla uskonnollista terroria vastaan. McEwanille romaani edustaa sananvapautta, yksilöllisyyttä, rationaalisuutta ja arjen ylittäviä merkityksellisiä kokemuksia. Lisäksi romaanista – ja myös musiikista – tulee palvonnan ja omistautumisen kohde: se tarjoaa tämänpuoleisen kokemuksen elämän suuruudesta, lohdusta, vapaudesta ja jopa pelastuksesta. Romaani tarjoaa (tieteen kanssa sopusointuisen) myyttisen narratiivin, jota tiede ei yksin voi vakiinnuttaa.

Tämä tulkinta näkyy myös siinä, miten päähenkilön arjen turvallisuuden särkevä pikkurikollinen Baxter murtuu kuunnellessaan Perownen kirjallisesti sivistyneen tyttären lausuvan runoa (olisi ollut tarpeettoman osoittelevaa tehdä Baxterista islamisti). Ei ole sattumaa, että runo on Mathew Arnoldin Dover Beach, jossa arjen ihmissuhteista löytyy lohdutus kadonneen uskonnollisen uskon tilalle.

Itse Perowne ei ole kirjallisesti sivistynyt. Hän jopa halveksuu maagista realismia, joka ei oikein istu neurokirurgin maailmankuvaan. Hahmojen erilaisesta suhtautumisesta fiktioon syntyykin jännitekenttä, jossa pohditaan kaunokirjallisuuden mahdollisuuksia toimia uskonnon korvaajana. 

Perownen nostaminen fiktiiviseksi uusateistiksi ei ole sattumanvarainen ratkaisu. McEwan on Christopher Hitchensin hyvä ystävä ja  Hitchensin uusateistinen myyntimenestys Jumala ei ole suuri on omistettu McEwanille. McEwan on julkaissut ateistisia tekstejä ja uusateisteja tukevia kommentteja lehdissä. Hän on täysivaltainen uusateistien keskinäisen kunnioituksen seuran jäsen.

McEwanin omat käsitykset limittyvät monin paikoin Perownen hahmon kanssa, vaikka McEwanin suhde kaunokirjallisuuteen on tietenkin myönteisempää ja monipuolisempaa (tarkka lukija huomaa, että Perowne kritisoi McEwanin romaania Ajan lapsi, The Child in Time). Kuitenkin McEwanin ateismi, islaminvastaisuus ja yleisempi uskontokriittisyys ovat yleisesti tiedossa. Ne hän jakaa uusateistien kanssa. On myös vaikea kuvitella McEwania puolustamassa sosiaalista konstruktionismia ja relativismia neurokirurgi Perownen esittämiä olkiukkoja vastaan.

Uusateistinen romaani

Tuhkamottiin jääminen Suomessa tarkoitti osaltani muutoksia suunnitelmiini. Väliin jäi pari keikkaa, muun muassa folkin/americanan ylempään keskikastiin kuuluva Duke and the King ja uudelleen keikkaileva yhden hitin ihme Primitives. Jäin paitsi myös akateemisista tapahtumista, lähinnä yhdestä seminaarista, jonka pääpuhujana oli saarivaltakunnan älymystön pitkän linjan raskaansarjalainen Terry Eagleton.

Eagleton olisi puhunut Lancasterissa uusateismia käsittelevästä kirjastaan. ”Reason, Faith, and Revolution” perustuu hänen Yhdysvalloissa pitämiinsä luentoihin, ja ne löytyvät myös internetistä. Olen katsonut luennot ja lukenut kirjan, joka sisältää muutamia hyviä oivalluksia ja tukun perustelemattomia väitteitä. Itse seminaarissa olisi kiinnostanut enemmän kahden kirjallisuudentutkijan, Arthur Bradleyn ja Andrew Taten, alustus tuoreesta kirjasta ”The New Atheist Novel”.

Koska en päässyt paikalle, päätin lukea kirjan. Bradleyn ja Taten käsittelyssä on neljää kirjailijaa: Ian McEwan, Martin Amis, Philip Pullman ja Salman Rushdie. Heistä jokainen on tavalla tai toisella ilmaissut tukensa niin sanotuille uusateisteille. McEwan ja Amis ovat kirjoittaneet positiivisesti uusateisteista monissa, erityisesti ideologis-poliittisissa yhteyksissä, Pullman on julkaissut Dawkinsia ylistävän esseen ja Hitchensin ystävänä Rushdie on tukenut häntä kirjoituksissaan. Sielujen sympatia ja kaveripiiriin kuuluva toistensa kehuminen on siis selviö. Mutta riittääkö tämä nimeämään heidän fiktiiviset tuotoksensa ”uusateistiseksi romaaniksi”?

Kirjailijoiden tuotosten yhtenäisyys on hyvin keinotekoista. Vaikka heitä todellakin yhdistää uusateistien tukeminen, ja päinvastoin (eli jotkut uusateistit palauttavat kohteliaisuudet, esimerkiksi Hitchensin ”Jumala ei ole suuri” on omistettu McEwanille), mutta heidän romaaneista ei muodostu kovin selvärajaista genreä.

Jos McEwan on sekä julkisen persoonansa että fiktioidensa perusteella tavallaan prototyyppi, Amiksen tuotannosta vain osa sopii muottiin. Rushdie on huomattavasti monimutkaisempi tapaus jo siksi, että hänellä on intialainen muslimitausta. Lisäksi hänen romaaneissaan uskontoa käsitellään monipuolisesti. Pullman on nähdäkseni muita etäämmällä koko kategoriasta. Hänen suhteensa juutalais-kristilliseen perinteeseen on erittäin kriittinen, mutta hän sekoittaa keitokseensa lähes kaikkea muuta länsimaisen uskonnollisuuden perinnettä, kerettiläisyyksiä, esoteriaa ja niin edelleen. Hänen tuotantonsa on hyvä esimerkki siitä, mitä Christopher Partridge on nimittänyt ”okkulttuuriksi” teoksessaan ”The Re-enchantment of the West”, ei-kristilliseksi kulttuuriseksi miljööksi, josta erityisesti populaarikulttuuri (Pullman mukaan lukien) ammentaa.

Jos ”uusateistisen romaanin” kategorialla on jonkinlainen koherenssi neljän kirjailijan fiktiivisen tuotannon perusteella, se perustuu uskonnon ja romaanin kategoriseen vastakkainasetteluun. Uskonto on tässä jäsennyksessä käskyjen, määräysten, sääntöjen ja kieltojen aluetta, kun taas romaani on vapauden, järjen, kuvittelukyvyn ja kysymysten aluetta. Samankaltainen jäsennys toimii uusateistisessa diskurssissa, kunhan romaani vaihdetaan tieteeseen. Molemmille on yhteistä uskonnon demonisoiminen ja taiteen/tieteen idealisoiminen.

Bradley ja Tate eivät vakuuta täysin, mikäli heidän tavoitteena on korostaa neljän kirjailijan kuuluvuutta samaan kategoriaan. Silti heidän käsittelynsä nimenomaan tässä kategoriassa havainnollistaa, miten uusateismi ilmiönä ei suinkaan ole rajoittunut neljään lehmipoikaan (Dawkins, Dennett, Harris, Hitchens).

Erikoista kyllä, Bradley ja Tate ovat vakuuttavampia käsitellessään johdannossa ja osin loppuluvussa uusateismia kuin uusateistisen romaanin edustajia analysoidessaan.