Kesä on hyvässä vauhdissa ja niin on myös lukeminen. Tai ainakin kesä on jo pitkällä. Tässä on maltillisen mittaisia kommentteja viime aikoina luetuista teoksista. Mukana on musiikkikirjoja, saatanaa, mediatutkimusta, filosofiaa sekä Jamaikan rastajuttuja. Tällä kerralla joukkoon mahtuu useampikin innostava teos. Siitä puuttuu tuttuun tapaan yksi arvioimani ateistisia pamfletteja ruotiva käsikirjoitus, jonka toivon ilmestyvän kirjamuodossa.
Markku Salo (2024) Orjalauluista hiphoppiin
Mustan musiikin sielua etsimässä
Yhdysvaltain maaperän afroamerikkalaisen musiikkiperinteen uskonnollisia ulottuvuuksia käsittelevä tietokirja keskittyy valtaosaltaan jazziin. Siivunsa saavat myös blues, gospel ja hiphop. Vähemmälle huomiolle jää soul. Viidensadan sivuinen paketti sisältää paljon kiinnostavaa asiaa, mutta olisi kaivannut vahvempaa toimituksellista työtä. Itse keskityin erityisesti bluesiin, jazzin ja hiphoppiin. Viimeisin on kovin ohut, bluesia koskeva osio asiallinen (joskin olen joistain tulkinnoista painotuksista eri linjoilla) ja jazzin käsittely parasta mitä teoksessa on. Ellingtonin, Mingusin, Alice Coltranen ja Sun Ran pienoiselämänkerroista opin uutta ja kiinnostukseni kannalta on hienoa, että tekijä nostaa uskontosuhteita tarkastelun keskiöön kirjoittaen samalla musiikki edellä. Ihmettelen, miksi jazz ei ole nostettu suoraan otsikkoon. Joka tapauksessa, kun antaa anteeksi tekstin satunnaisen sekavuuden ja keskittyy substanssiin, niin ymmärtää, miten keskeisessä asemassa uskontosuhteet ovat olleet mustien musiikissa Yhdysvalloissa.
Gianni Vattimo & René Girard (2010) Christianity, Truth, and Weakening Faith
Italialaisfilosofin ja ranskalaisantropologin keskusteluista pääosin koostuva teos tuo hyvin esiin, miten Girardin ajatuksista innostuminen sai Vattimon palaamaan kristillisen uskon pariin. He jakavat käsityksen kristinuskon erityisyydestä kaikkiin muihin uskontoihin ja mytologioihin verrattuna (seikka, joka saa minut hyvin epäileväiseksi molempia ajattelijoita kohtaan). Molempien toisistaan hieman poikkeava tapa artikuloida tämä erityisyys on elegantti, keskittyen siihen, että kun kristinuskon ytimessä on viattoman jumalan uhraaminen ristillä, se tekee uhriajattelun (ja siihen liittyvän syntipukkiajattelun) näkyväksi ja on sikäli reitti kohti uutta, väkivallatonta yhteiskuntaa. Heidän välilleen piirtyy myös merkittäviä eroja, Girard on perinteisempi ja Vattimo ”postmoderni”. Ero syntyy erityisesti erilaisten Nietzsche-tulkintojen kautta. Jotenkin itselleni maistuu paremmin Vattimo ajalta ennen Girard-vaihetta, 80-luvulta tyyliin The End of Modernity.
Alan Montefiore (toim.) (1983) Philosophy in France Today
80-luvun alussa oli varmaankin tarpeen koota ranskalaisfilosofeja kertomaan angloamerikkalaiselle lukijakunnalle, mitä se ranskalaistyylinen filosofointi oikein tarkoittaa. Tämä oli teoksen lähtökohta. Kuitenkin kun melkoisen suurista nimistä koostuva joukko (Bourdieu, Derrida, Levinas, Lyotard, Ricoeur jne.) kirjoittavat, eivät he lopultakaan käsittele tehtävänantoa kovin orjallisesti. Osa heistä pyörittelee tehtävänantoa, mutta varsinaiseksi anniksi jää yksittäisten kirjoittajien näkemykset yksilöinä. Siinä mielessä kokonaisuus on pettymys. Tosin jos metsästää yksittäisten filosofien ajatuksia, niin tässä on muutama olennainen. Tuntemattomammat nimet tuovat teksteissään enemmän esiin ranskalaisen filosofian perinnettä kuin starat. Siihen kuuluu esimerkiksi todella vahva painotus filosofian historiaan. Tällaiset huomiot ovat kiinnostavia. Samoin Bourdieun lyhyessä tekstissään esittämä filosofian sosiologinen kehystys.
Mark C. Taylor (2014) Speed Limits: Where Time Went and Why We Have So Little Left
Minulla on ambivalentti suhtautuminen Tayloriin: yhtäältä hän on kummallinen teologi-filosofi, joka hengailee tai pikemminkin kai hengaili Esa Saarisen kanssa; toisaalta hän on laaja-alainen ja paikoitellen oivaltava ajattelija, jolla on kiinnostavia näkökulmia. Ostin teoksen alelaarista seitsemällä punnalla ja teos osoittautui vetäväksi. Teos on todella monipuolinen aatehistoriallinen analyysi yhä kiihtyvistä teknologioista ja niihin kytkeytyvä kapitalismin kritiikki. Sellaisena se sisältää paljon pohdinnan arvoista ja voi vain ihastella, miten sujuvasti Taylor liikkuu teknologian historiasta filosofiaan, taiteeseen, arkeen, talousteorioihin ja nykypäivän suuriin teknologiayrityksiin. Olennaista on, että Taylor katsoo kaiken kiihtymisen ja ajan katoamisen teknologian lähteneen kristillisistä ajatuksista, erityisesti reformaatiosta. Vaikka en ole aivan varma, mitä ajattelen tästä, nautin teoksen osista paljon. Kristillistä tai ei, joka tapauksessa on selvää, että teknologia on kiihdyttänyt elämäämme ja katkonut viiveet pois monista paikoista. Viiveet ovat kuitenkin olennaisia jaksamiselle, ymmärtämiselle, ajattelulle ja arvostamiselle. Nopeus rajoittaa. Tosin yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset.
Thomas Lemke (2021) The Government of Things: Foucault and the New Materialisms
Teoksen alkupuolen uusmaterialismikritiikki on nyansoitua ja oivaltavaa. Siinä ei lähdetä mukaan hypetykseen uusmaterialismin väitetystä uutuudesta ja ainutlaatuisuudesta eikä hyväksytä uusmaterialistien yksinkertaistavia luentoja. Teos ei kuitenkaan ole lyttäys. Kaukana siitä. Lemke arvostaa uusmaterialismin haastetta, sanoo paljon positiivista erityisesti Karen Baradista, ja päätyy rakentamaa omia vastauksia ponnistamalla Foucault’n vähemmän tunnetuista luennoista. Tekijä päätyy yhdistelemään tieteen- ja teknologiantutkimuksen klassikoita ja klassikkosuuntauksia Foucault’n ajatteluun, korostaen, että vaikka foucault’laisen hallintavallan tutkimuksessa ei-inhimillinen materiaalisuus on jäänyt katveeseen, Foucault itse avasi ovea siihen suuntaan. Erittäin hyvä teos, vaikka en allekirjoita Lemken tapaa tulkita Deleuzen ja Guattarin koosteen (tai sommitelman) käsitteen ongelmia. Mutta se on pikkujuttu.
Lesley-Ann Jones (2020) Lennon
John Lennonin elämästä on kirjoitettu paljon, ja siitä tämäkin teos lähtee liikkeelle, ikään kuin lukija jo tietäisi Lennonista melkein kaiken. Tässä keskitytään Lennonin persoonaan, jonka avaamiseksi kirjoitetaan hitusen myös musiikista. Persoonaakin luodataan ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta eikä missään vaiheessa olla kaukana keittiöpsykologiasta. Luin tämän, koska kiinnostaa musiikki ja uskontosuhteet, mutta kummastakaan teos ei sano kovin kiinnostavia asioita. Kirjoittaja on toki päässyt lähelle monia Lennonille läheisiä ihmisiä ja Lennonista tietäviä ihmisiä, joten toisille tämä saattaa toimia hyvin. Teoksen alkuperäisnimi on Who Killed John Lennon? enkä vieläkään ymmärrä, miksi sellainen nimi on valittu.
Janne Zareff (2020) Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa
Asiallinen tietokirja poliittisesta satiirista suomalaisen television historiassa. Se toimii aika kivasti kaikille, jotka ovat katsoneet käsiteltäviä ohjelmia. Vitsejä referoidaan ja Noin viikon uutisten osalta katsellaan jonkin verran myös kulissien taakse. Kovin voimakkaita teesejä tekijä ei muotoile, pikemminkin erittelee erilaisia teemoja ja aspekteja aiheen tiimoilta. Kaksi nostoa itselleni muistiin: Ensinnäkin Luule kanssamme -sarjassa oli vuonna 1968 kohtuullisen tiukkaa kristillisen lähetystyön kritiikkiä. Ihan samantyyppistä matskua en muista nähneeni muissa ohjelmissa. Toiseksi tekijä erittelee Noin viikon uutisten yleisölle tehtyä kyselyä ja sen perusteella pohtii, että satiiri saattaa jopa vahvistaa katsojiensa ajattelumalleja sen sijaan että se kyseenalaistaisi niitä. Yleisö nimittäin löytää kohtuullisen usein vahvistusta käsityksilleen silloinkin, kun tekijät ovat tarkoittaneet jotain muuta.
Kauko Röyhkä (1999) Get on! 101 Rocklyriikan parasta
Kiteen kirjastosta löytyi parin kassillisen verran ilmaisia poistokirjoja. Myös tämä Röyhkän vasurilla kasaama valikoima rocklyriikkaa. Painettujen tekstien lisäksi jokaisesta biisistä tai artistista on lyhyt kommentti. Valitettavasti murto-osassa kommenteista puhutaan lyriikoista. Sen sijaan niissä on jotain yleistä itse artistista tai Röyhkän kuulemma huhu tai Röyhkän oma muistelu. Kunnollisella paneutumisella teoksesta olisi tullut erittäin hyvä, mutta tuli sitä nytkin paneuduttua muutamiin tuttujen biisien lyriikoihin syvemmin kuin koskaan. Kokonaisuus olisi parempi, jos se olisi fokusoituneempi, esimerkiksi vain suomalaiseen musiikkiin. Ja jos jokaisesta lyriikasta olisi jokin pointti, mikä valikoijaa on viehättänyt.
Nathaniel Samuel Murrell, William David Spencer & Adrian Anthony McFarlane (1998) Chanting Down Babylon: The Rastafari Reader
Tämä on erinomainen katsaus rastaliikkeen koukeroihin: historiaan, musiikkisuhteisiin, tapoihin, sukupuolirooleihin ja niin edelleen. Toki julkaisuajankohta tarkoittaa, ettei se kerro mitään viimeisen noin 28 vuoden aikana tapahtuneista asioista. Ostin tämän syventääkseni vajavaista tietämystäni rastaliikkeestä ja sen teos teki onnistuneesti. Musiikin osalta siinä oli melko vähän uutta, mutta riittävästi kuitenkin. Kirjoittajista moni on ”sisäpiiriläinen”, mikä on usein riski. Tässä se toimii kohtuullisen hyvin. Ostos oli satunnainen: tuli vastaan divarissa. Onneksi otin pinoon.
Dick Hebdige (1987) Cut’n’Mix: Culture, Identity and Caribbean Music
Hebdige oli Cultural Studies -suuntauksen nouseva nuori 70-luvun lopussa ja vielä 1987 hän julkaisi siihen suuntaukseen istuvan kirjan karibialaisesta, lähinnä jamaikalaisesta musiikista. Tämä on musiikkijournalismia muistuttava tietokirja, jossa on ymmärrystä kulttuurisesta kontekstista. Se toimii oikein hyvin tietopakettina reggaesta ja myös muista Jamaikaan liitettävistä toisen maailmansodan jälkeisistä musiikkityyleistä (ska, dub, rocksteady, talk over), vaikka siinä käydään myös kauempana menneisyydessä. Sopii edelleen aiheesta kiinnostuneille. Ja käydään siinä myös 70- ja 80-lukujen Britanniassa, jossa jamaikalaisen musiikin vaikutus oli merkittävä. Tämän jälkeen Hebdige ei ole tietääkseni kirjoittanut yhtään kirjaa. Tämä teos lojui hyllyssäni 17-18 vuotta ennen kuin päädyin lukemaan sen. Kannatti lukea.
Katri Ylinen (2024) Saatanallinen paniikki
Pitihän minunkin lukea tämä. Teos on viihdyttävä toimittaja-”maallikon” yritys hahmottaa aihetta. Se keskittyy lopulta hieman enemmän nykytilanteen kartoittamiseen haastattelemalla useita keskeisiä tai julkisuudessa esillä olevia henkilöitä kuin menneisyyden penkomiseen. Siinä onkin omintakeisin anti. Menneisyyttä tekijä haluaisi selvittää, mutta siitä ei irtoa paljokaan. Tekijä kirjoittaa itsensä vahvasti tarinaan ja paikoin teos on ikään kuin kuvaus teoksen tekemisestä, mutta minusta se on ihan viihdyttävä ratkaisu. Varsinkin kun Äystön tutkimuksellisempi kirja ilmestyi hyvin pian tämän jälkeen. Päällekkäisyyksistä huolimatta ajattelen, että nämä kaksi teosta täydentävät toisiaan. Erilaiset tyylivalinnat ovat yksi asia, mutta myös niiden sisällöllinen anti on riittävän erilaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti