Kevään lukemistoa (2026)

Tässä taas lyhyitä muistiinpanoja ja huomioita (alku)kevään lukemistoista. Mukana hyppysellinen filosofista politiikan analyysia ja kulttuurikritiikkiä, hitunen uskontotiedettä, palanen ateismintutkimusta, reilusti populaarimusiikkia ja loraus yliopistopolitiikkaa. 

 

R. Laurence Moore & Isaac Kramnick (2019) Godless Citizens in a Godly Republic 

 

Populaariformaattiin tehty kirja, jossa on hyvä asiasisältö. Se käsittelee uskonnottomuutta ja ateismia Yhdysvalloissa pitkällä aikavälillä, erityisesti siitä näkökulmasta, miten ateistit voivat tai eivät kykene osallistumaan aktiivisesti julkis-poliittiseen toimintaan. Yleisesti tekijät korostavat, että maan historiassa on useitakin ei-uskonnollisia (lue: ei-kristittyjä) arvostettuja julkisen sfäärin toimijoita, useimmiten jumalattomuus on ollut este tai hidaste toiminnalle. Kunhan ei odota, että teos käsittelisi kaikkia teemojansa perusteellisesti, niin siitä saa paljon irti yleiskatsauksena. Suosittelen. 

 

Daniel White Hodge (2017) Hip Hop’s Hostile Gospel 

 

Olen pyrkinyt pysymään kärryillä uskontoa ja hip hopia käsittelevästä tutkimuksesta, joka varsinkin Yhdysvalloissa on vilkasta. Suuri osa siitä on myötämielisen hehkuttavaa, teologisesti orientoitunutta tarkastelua, jonka uskontotieteellinen ja kulttuuritieteellinen sisältö on verrattain ohutta. Niin tässäkin tapauksessa. Hyvänä puolena on yksityiskohtaisia ja perehtyneitä luentoja yksittäisistä artisteista, mukaan lukien genren suurimpia tähtiä. Tässä tavallaan eksoottisempaa on tutkimuskirjallisuusgenre kuin itse kohde, vaikka luin tämän ensisijaisesti kiinnostuksesta kohteeseen. 

 

Wolfgang Seidel (2025) Krautrock Eruption 

 

Teos tarkastelee niin sanottua krautrockia ilmiönä, vaikka ei edes hyväksy ilmiön olemassaoloa. Tämän avulla ei saa selvyyttä siihen, miten keskeisten artistien urat etenivät, mutta jonkin verran on yritystä laajempaa analyysiin. Pidin paikoin huomioista, mutta toisaalta olisin halunnut lukea enemmän yhtyeiden ja artistien urasta, teoksista ja niiden aikalaisvastaanotosta, koska olen jo lukenut kulttuurianalyysia itse aiheesta. Joka tapauksessa Seidel korostaa, että kyse oli reaktiosta natsisukupolveen ja sen perhekeskeisyyteen: krautrockiin kuului kommuuniasuminen ja ilmiö edusti yleistä kuuskasi-vastakulttuuria. Knoppitietoa: kukaan aikalaisista ei kutsunut bändejä ja niiden esittämää musiikkia krautrockiksi. Siitä puhuttiin progena tai (minusta erittäin osuvasti) nimellä ”free beat”. Loppuun koottu lista keskeisistä genren teoksista on sikäli hyvä, että tuli tehtyä soittolista. Muutamia teoksia on sen perusteella hankittu vinyylihyllyynkin, josta genren tunnetuimmat klassikot jo löytyvät. Ambivalentti fiilis, mutta silti: Suosittelen. 

 

Thomas Wilhelmsson (2021) Yliopistouudistus 

 

Hitusen liian omahyväinen yliopistouudistuksen puolustus, jossa liikutaan jatkuvasti yliopistomaailman ylätasolla. Tekijä ei millään merkittävällä tavalla käsittele yliopiston tärkeintä työtä eli opetusta ja tutkimusta sekä niiden yhteyttä. Sen sijaan mainelistoista ja ”huippuudesta” kirjoitetaan ikään kuin se olisi yliopiston kannalta ja uudistuksen arvioinnin osalta tärkeintä tai riittävää. Osa puolustuksesta käsittelee asioita, joiden oikeasta laidasta en pysty sanomaan mitään kovin perusteellista arvioita. Joten puolustus voi olla perusteltuakin monissa kohdin, mutta jonkinlainen epäily lukijalle jää. 

 

Slavoj Zizek (2025) Zero Point 

 

Tässä ei ole syvää lacanilaista teoretisointia. Tässä on 120 sivua erittäin terävää poliittista analyysia maailman menosta. Noin 60-sivuinen alkupuoli käsittelee erilaisia aiheita, jälkipuolisko keskittyy yksinomaan vastaamaan kritiikkiin, jonka Zizekin puhe Frankfurtin kirjamessuilla liittyen Israelin ja Palestiinan keissiin sai aikaan. Lopussa on vielä se kirjamessupuhe, joka on yksinkertaisesti briljantti, eikä suinkaan provokatiivinen tai kontroversiaalinen, paitsi omaan takamukseensa kadonneille saksalaisille. Vaikka iso osa teoksesta perustuu tekijänsä Substack-postauksiin, en keksi paljon parempaa luettavaa, jos haluaa hahmottaa maailman tilannetta. Nautin tästä paljon ja vaikka yleensäkin nautin Zizekin poliittisesta kommentoinnista, tässä hän on erityisen vahva. Suosittelen. 

 

Slavoj Zizek (2025) Against Progress 

 

Tämä on samaa sarjaa, mutta sisältää huomattavasti enemmän lacanilaista lätinää. Asiallista ja enimmäkseen nautinnollista luettavaa, mutta Zero Pointia heikompi paketti, kun arvioin puhtaasti omien intressieni pohjalta. Pitkä essee auktoriteetista ei maistunut yhtä paljon kuin lyhyemmät tekstit, joissa on hyviä huomioita demokratiasta ja nykypolitiikasta sekä myös esimerkiksi akselerationismista. Sinänsä Zizek on oivaltava myös ”ideologisten” odotushorisonttien (edistys, maailmanloppu jne.) tematisoimisessa, siinä, millaisiin poliittisiin asentoihin eri horisontit meitä tänä päivänä motivoivat. 

 

Tomoko Masuzawa (2005) The Invention of World Religions 

 

Tämä on uskontotieteen moderni klassikko, joka tarkastelee miten 1800-luvulla uskontodiskurssi, erityisesti maailmanuskontodiskurssi muuttui kapeasta ja rajoitetusta kategoriasta laajaksi ja pluralistiseksi – ja silti onnistui säilyttämään ainakin jollain tavalla kristinuskon ja Euroopan erityisaseman, jos ei eksplisiittisenä ideologiana niin ainakin sekä implisiittisenä että yleiseen uskonnon käsitteeseen puettuna. Luin teoksen ilmestymisen jälkeen, mutta nyt luin vielä tarkemmin opetuksia varten sekä tutkimusjuttuihin, joista ehkä joskus lisää. Suosittelen.

Alkuvuoden lukemiset (2026)

Jon Sopel (2019) A Year at the Circus 

 

Tämä tuli ostettua Heathrow’n lentokentältä, kun etsin kiinnostavia ajankohtaisia poliittisia aiheita käsitteleviä teoksia. Toimittaja Sopel kertoo, millaiselta Trumpin ensimmäisen kauden toiminta näytti. On tavallaan hyvä, ettei lukijana tässä voi jälkiviisastella sen tiedon valossa, että Trump on presidenttinä toisenkin kauden. Sopel näyttää oivaltavasti, miten Trump ailahtelee, on osaamaton muissa paitsi mediasuhteissaan, ja miten ympärillä olevat ihmiset katoavat kuka mistäkin syystä – selkärankansa vuoksi tai siksi, että kuppaavat liian näkyvästi omiin taskuihin valtion rahoja tai etuja. Valtakauden aikana tutuksi tulleita skandaaleja ruoditaan yksityiskohtaisesti, osaa syvemmin kuin mitä on mediasta tullut luettua. Kirjassa on etuna se, että Sopel kirjoittaa mediasta, mikä sopii kiinnostuksen kohteisiini. Mitään suurta valaistumista ei tullut, mutta teos täydentää aikaisemmin Trumpin ekasta kaudesta luettua. Pari juttua tuli kuitenkin alleviivattua: 1) Trumpin tapa jatkuvasti sättiä uutismedioita on ymmärrettävissä, sillä ihan hänen omien sanojensa mukaan näin kukaan ei enää usko hänestä kirjoitettuja kielteisiä juttuja. 2) Evankelikaalien tuki Trumpille oli ymmärrettävä, koska Trump lupasi konservatiivinimityksiä korkeimpaan oikeuteen (ja piti lupauksensa). Ei sillä ole väliä, että Trump ei ole moraalisesti esimerkillinen, kun konservatiiviset tuomarit ajavat aborttikieltoa ja muita evankelikaalien asioita. Toistaiseksti koettuun kakkoskauteen verrattuna ykköskausi on ailahtelevampaa; nytkin mieli muuttuu vähän väliä, mutta ehdotukset ja konkreettiset toimet ovat brutaalimpia. 

 

Andreas Hepp (2020) Deep Mediatization 

 

Institutionaaliseen mediatisaatioon keskittynyttä teoretisointia seurasi ”syvämediatisaatiota” koskeva keskustelu, jossa koko sosiaalinen todellisuutemme nähdään mediatisoituneeksi. Media ei ole tällöin yksi yhteiskunnallinen elämäämme vaikuttava instituutio vaan elämämme läpitunkeva rakenteistava monitahoinen entiteetti (ehkä väärä sana?). Heppin kirja teoretisoi, luo käsitteitä ja täsmentää niiden välisiä suhteita. Hänen visiossaan tutkimus ei lähde liikkeelle mediasta vaan valikoidusta sosiaalisesta alueesta ja sen mediatisoitumisesta. Median ytimessä ei ole journalismi kuten ehkä institutionaalisessa mediatisaatiossa, vaan digitaaliset infrastruktuurit, mukaan lukien algoritmit ja suurten aineistojen mahdollistamat ohjailut. Tässä teos on vahvoilla, mutta jos jotain heikkouksia pitää mainita, niin Heppin syvämediatisaatio tarjoaa niukasti työkaluja mediasisällöistä kiinnostuneille. Ehkä siksi näen mahdollisuuksia kahden erilaisen mediatisaatiokeskustelun rinnakkainelolle yksinkertaisen korvautumisen sijaan. 

 

Elisa Tiilikainen (2019) Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku 

 

Ostin tämän joskus alennuksesta. En tutkimustarpeisiin, vaikka ihmisten kerrontaa ja kertomuksia olenkin aikanaan tutkinut. En myöskään yksityiselämän tarpeisiin, koska en koe olevani erityisen yksinäinen. Ajattelin kuitenkin oppivani jotain ihmisten kertomista yksinäisyyden kokemuksista. Ja ehkä sitä koskevasta analyysista. No, en tiedä, opinko paljoakaan, muuta kuin todensin melko oletettuja kokemuksia kirjasta, jonka perustana on tekijänsä väitöskirja. Tästä on siis karsittu akateemista painolastia pois. Aineistona on yksinäisyyttä kokevien haastatteluja, lähinnä ikäihmisten. Niiden tulkinnan rinnalla viitataan tarpeen tullen kyselyaineistoihin. Teos ainakin muistuttaa, että yksinäisyys on monitahoista, joskin useimmiten ongelma, johon toisiaan löytyy helpotusta, jota yhteiskunnan rakenteellisillakin seikoilla voidaan tuottaa. 

 

Richard J. Meagher (2018) Atheists in American Politics: Social Movement Organizing from the Nineteenth to the Twenty-First Centuries 

 

Kompakti otsikkonsa mukainen teos käy hyvin läpi, miten yhdysvaltalaiset ateistit ovat pyrkineet vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan oman asemansa parantamiseksi. Saavutukset eivät ole järin suuria maassa, joka ylpeilee kristillisyydellään ja halveksuu ateisteja (historiallisesti kommunismiin linkittyneenä). Poikkeuksena oikeastaan 60-luku ja Madalyn Murray O’Hairin voitokas oikeusjuttu, jonka seurauksena rukoushetket poistuivat kouluista. Tässä käydään läpi 1800-luvun jälkipuoliskon aktivismia, sotienjälkeistä aikaa ja nykyaikaa. Viimeisintä vaihetta edustaa bloggareita sekä lobbauskoalitiota The Secular Coalition for Americaa käsittelevät luvut. Asiallinen teos, jos ateismin ympärille rakentuva aktivismi kiinnostaa. Itse luin tätä myös medianäkökulmasta: miten ja millaista mediaa hyödynnetään. Siinä rakentuu historiallinen tarina omista printtijulkaisuista blogi- ja verkkoympäristöihin. Valtavirran uutismedia jää paitsioon. Tärkein aktivismin muoto tuntuisi olevan kirjeiden kirjoittaminen poliittisille toimijoille ja viranomaisille. 

 

Slavoj Zizek (2023) Too Late to Awaken: What Lies Ahead When There Is No Future?

 

Enimmäkseen Ukrainan tilanteeseen ja satunnaisesti muuhun maailmanpoliittiseen tilanteeseen keskittyvä lyhyehkö teos oli erinomaista iltalukemista. Kirjoittajalla on runsaasti ajatuksia herättäviä näkemyksiä (osin heti torjuttaviakin) ja siksi en odotakaan kovin tiukkaan rajattua kokonaisuutta. Näkemyksiä ja näkökulmia hain ja niitä sainkin. Akateemisten keskustelijoiden suuntaan teoksessa piikitellään erityisesti niitä tutkijoita, jotka ovat puhuneet Ukrainan kontekstissa pasifismin puolesta, mikä käytännössä tarkoittaisi Venäjän tahtoon mukautumista (Chomsky, Habermas, Varoufakis ja niin edelleen). Loppuosassa Ukraina-painotus hitusen vähenee ja siellä on muiden muassa Assangen käsittelyä päivittelevää analyysia sekä uusliberaalin kapitalismin korvaavan (syvällisemmin muiden hahmotteleman) teknofeodalismin analyysia.

11 pika-arviota

Kesä on hyvässä vauhdissa ja niin on myös lukeminen. Tai ainakin kesä on jo pitkällä. Tässä on maltillisen mittaisia kommentteja viime aikoina luetuista teoksista. Mukana on musiikkikirjoja, saatanaa, mediatutkimusta, filosofiaa sekä Jamaikan rastajuttuja. Tällä kerralla joukkoon mahtuu useampikin innostava teos. Siitä puuttuu tuttuun tapaan yksi arvioimani ateistisia pamfletteja ruotiva käsikirjoitus, jonka toivon ilmestyvän kirjamuodossa. 

 

Markku Salo (2024) Orjalauluista hiphoppiin 

Mustan musiikin sielua etsimässä Yhdysvaltain maaperän afroamerikkalaisen musiikkiperinteen uskonnollisia ulottuvuuksia käsittelevä tietokirja keskittyy valtaosaltaan jazziin. Siivunsa saavat myös blues, gospel ja hiphop. Vähemmälle huomiolle jää soul. Viidensadan sivuinen paketti sisältää paljon kiinnostavaa asiaa, mutta olisi kaivannut vahvempaa toimituksellista työtä. Itse keskityin erityisesti bluesiin, jazzin ja hiphoppiin. Viimeisin on kovin ohut, bluesia koskeva osio asiallinen (joskin olen joistain tulkinnoista painotuksista eri linjoilla) ja jazzin käsittely parasta mitä teoksessa on. Ellingtonin, Mingusin, Alice Coltranen ja Sun Ran pienoiselämänkerroista opin uutta ja kiinnostukseni kannalta on hienoa, että tekijä nostaa uskontosuhteita tarkastelun keskiöön kirjoittaen samalla musiikki edellä. Ihmettelen, miksi jazz ei ole nostettu suoraan otsikkoon. Joka tapauksessa, kun antaa anteeksi tekstin satunnaisen sekavuuden ja keskittyy substanssiin, niin ymmärtää, miten keskeisessä asemassa uskontosuhteet ovat olleet mustien musiikissa Yhdysvalloissa. 

 

Gianni Vattimo & René Girard (2010) Christianity, Truth, and Weakening Faith

 

Italialaisfilosofin ja ranskalaisantropologin keskusteluista pääosin koostuva teos tuo hyvin esiin, miten Girardin ajatuksista innostuminen sai Vattimon palaamaan kristillisen uskon pariin. He jakavat käsityksen kristinuskon erityisyydestä kaikkiin muihin uskontoihin ja mytologioihin verrattuna (seikka, joka saa minut hyvin epäileväiseksi molempia ajattelijoita kohtaan). Molempien toisistaan hieman poikkeava tapa artikuloida tämä erityisyys on elegantti, keskittyen siihen, että kun kristinuskon ytimessä on viattoman jumalan uhraaminen ristillä, se tekee uhriajattelun (ja siihen liittyvän syntipukkiajattelun) näkyväksi ja on sikäli reitti kohti uutta, väkivallatonta yhteiskuntaa. Heidän välilleen piirtyy myös merkittäviä eroja, Girard on perinteisempi ja Vattimo ”postmoderni”. Ero syntyy erityisesti erilaisten Nietzsche-tulkintojen kautta. Jotenkin itselleni maistuu paremmin Vattimo ajalta ennen Girard-vaihetta, 80-luvulta tyyliin The End of Modernity. 

 

Alan Montefiore (toim.) (1983) Philosophy in France Today 

 

80-luvun alussa oli varmaankin tarpeen koota ranskalaisfilosofeja kertomaan angloamerikkalaiselle lukijakunnalle, mitä se ranskalaistyylinen filosofointi oikein tarkoittaa. Tämä oli teoksen lähtökohta. Kuitenkin kun melkoisen suurista nimistä koostuva joukko (Bourdieu, Derrida, Levinas, Lyotard, Ricoeur jne.) kirjoittavat, eivät he lopultakaan käsittele tehtävänantoa kovin orjallisesti. Osa heistä pyörittelee tehtävänantoa, mutta varsinaiseksi anniksi jää yksittäisten kirjoittajien näkemykset yksilöinä. Siinä mielessä kokonaisuus on pettymys. Tosin jos metsästää yksittäisten filosofien ajatuksia, niin tässä on muutama olennainen. Tuntemattomammat nimet tuovat teksteissään enemmän esiin ranskalaisen filosofian perinnettä kuin starat. Siihen kuuluu esimerkiksi todella vahva painotus filosofian historiaan. Tällaiset huomiot ovat kiinnostavia. Samoin Bourdieun lyhyessä tekstissään esittämä filosofian sosiologinen kehystys. 

 

Mark C. Taylor (2014) Speed Limits: Where Time Went and Why We Have So Little Left

 

Minulla on ambivalentti suhtautuminen Tayloriin: yhtäältä hän on kummallinen teologi-filosofi, joka hengailee tai pikemminkin kai hengaili Esa Saarisen kanssa; toisaalta hän on laaja-alainen ja paikoitellen oivaltava ajattelija, jolla on kiinnostavia näkökulmia. Ostin teoksen alelaarista seitsemällä punnalla ja teos osoittautui vetäväksi. Teos on todella monipuolinen aatehistoriallinen analyysi yhä kiihtyvistä teknologioista ja niihin kytkeytyvä kapitalismin kritiikki. Sellaisena se sisältää paljon pohdinnan arvoista ja voi vain ihastella, miten sujuvasti Taylor liikkuu teknologian historiasta filosofiaan, taiteeseen, arkeen, talousteorioihin ja nykypäivän suuriin teknologiayrityksiin. Olennaista on, että Taylor katsoo kaiken kiihtymisen ja ajan katoamisen teknologian lähteneen kristillisistä ajatuksista, erityisesti reformaatiosta. Vaikka en ole aivan varma, mitä ajattelen tästä, nautin teoksen osista paljon. Kristillistä tai ei, joka tapauksessa on selvää, että teknologia on kiihdyttänyt elämäämme ja katkonut viiveet pois monista paikoista. Viiveet ovat kuitenkin olennaisia jaksamiselle, ymmärtämiselle, ajattelulle ja arvostamiselle. Nopeus rajoittaa. Tosin yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. 

 

Thomas Lemke (2021) The Government of Things: Foucault and the New Materialisms

 

Teoksen alkupuolen uusmaterialismikritiikki on nyansoitua ja oivaltavaa. Siinä ei lähdetä mukaan hypetykseen uusmaterialismin väitetystä uutuudesta ja ainutlaatuisuudesta eikä hyväksytä uusmaterialistien yksinkertaistavia luentoja. Teos ei kuitenkaan ole lyttäys. Kaukana siitä. Lemke arvostaa uusmaterialismin haastetta, sanoo paljon positiivista erityisesti Karen Baradista, ja päätyy rakentamaa omia vastauksia ponnistamalla Foucault’n vähemmän tunnetuista luennoista. Tekijä päätyy yhdistelemään tieteen- ja teknologiantutkimuksen klassikoita ja klassikkosuuntauksia Foucault’n ajatteluun, korostaen, että vaikka foucault’laisen hallintavallan tutkimuksessa ei-inhimillinen materiaalisuus on jäänyt katveeseen, Foucault itse avasi ovea siihen suuntaan. Erittäin hyvä teos, vaikka en allekirjoita Lemken tapaa tulkita Deleuzen ja Guattarin koosteen (tai sommitelman) käsitteen ongelmia. Mutta se on pikkujuttu. 

 

Lesley-Ann Jones (2020) Lennon 

John Lennonin elämästä on kirjoitettu paljon, ja siitä tämäkin teos lähtee liikkeelle, ikään kuin lukija jo tietäisi Lennonista melkein kaiken. Tässä keskitytään Lennonin persoonaan, jonka avaamiseksi kirjoitetaan hitusen myös musiikista. Persoonaakin luodataan ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta eikä missään vaiheessa olla kaukana keittiöpsykologiasta. Luin tämän, koska kiinnostaa musiikki ja uskontosuhteet, mutta kummastakaan teos ei sano kovin kiinnostavia asioita. Kirjoittaja on toki päässyt lähelle monia Lennonille läheisiä ihmisiä ja Lennonista tietäviä ihmisiä, joten toisille tämä saattaa toimia hyvin. Teoksen alkuperäisnimi on Who Killed John Lennon? enkä vieläkään ymmärrä, miksi sellainen nimi on valittu. 

 

Janne Zareff (2020) Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa

 

Asiallinen tietokirja poliittisesta satiirista suomalaisen television historiassa. Se toimii aika kivasti kaikille, jotka ovat katsoneet käsiteltäviä ohjelmia. Vitsejä referoidaan ja Noin viikon uutisten osalta katsellaan jonkin verran myös kulissien taakse. Kovin voimakkaita teesejä tekijä ei muotoile, pikemminkin erittelee erilaisia teemoja ja aspekteja aiheen tiimoilta. Kaksi nostoa itselleni muistiin: Ensinnäkin Luule kanssamme -sarjassa oli vuonna 1968 kohtuullisen tiukkaa kristillisen lähetystyön kritiikkiä. Ihan samantyyppistä matskua en muista nähneeni muissa ohjelmissa. Toiseksi tekijä erittelee Noin viikon uutisten yleisölle tehtyä kyselyä ja sen perusteella pohtii, että satiiri saattaa jopa vahvistaa katsojiensa ajattelumalleja sen sijaan että se kyseenalaistaisi niitä. Yleisö nimittäin löytää kohtuullisen usein vahvistusta käsityksilleen silloinkin, kun tekijät ovat tarkoittaneet jotain muuta. 

 

Kauko Röyhkä (1999) Get on! 101 Rocklyriikan parasta 

 

Kiteen kirjastosta löytyi parin kassillisen verran ilmaisia poistokirjoja. Myös tämä Röyhkän vasurilla kasaama valikoima rocklyriikkaa. Painettujen tekstien lisäksi jokaisesta biisistä tai artistista on lyhyt kommentti. Valitettavasti murto-osassa kommenteista puhutaan lyriikoista. Sen sijaan niissä on jotain yleistä itse artistista tai Röyhkän kuulemma huhu tai Röyhkän oma muistelu. Kunnollisella paneutumisella teoksesta olisi tullut erittäin hyvä, mutta tuli sitä nytkin paneuduttua muutamiin tuttujen biisien lyriikoihin syvemmin kuin koskaan. Kokonaisuus olisi parempi, jos se olisi fokusoituneempi, esimerkiksi vain suomalaiseen musiikkiin. Ja jos jokaisesta lyriikasta olisi jokin pointti, mikä valikoijaa on viehättänyt. 

 

Nathaniel Samuel Murrell, William David Spencer & Adrian Anthony McFarlane (1998) Chanting Down Babylon: The Rastafari Reader 

 

Tämä on erinomainen katsaus rastaliikkeen koukeroihin: historiaan, musiikkisuhteisiin, tapoihin, sukupuolirooleihin ja niin edelleen. Toki julkaisuajankohta tarkoittaa, ettei se kerro mitään viimeisen noin 28 vuoden aikana tapahtuneista asioista. Ostin tämän syventääkseni vajavaista tietämystäni rastaliikkeestä ja sen teos teki onnistuneesti. Musiikin osalta siinä oli melko vähän uutta, mutta riittävästi kuitenkin. Kirjoittajista moni on ”sisäpiiriläinen”, mikä on usein riski. Tässä se toimii kohtuullisen hyvin. Ostos oli satunnainen: tuli vastaan divarissa. Onneksi otin pinoon. 

 

Dick Hebdige (1987) Cut’n’Mix: Culture, Identity and Caribbean Music 

 

Hebdige oli Cultural Studies -suuntauksen nouseva nuori 70-luvun lopussa ja vielä 1987 hän julkaisi siihen suuntaukseen istuvan kirjan karibialaisesta, lähinnä jamaikalaisesta musiikista. Tämä on musiikkijournalismia muistuttava tietokirja, jossa on ymmärrystä kulttuurisesta kontekstista. Se toimii oikein hyvin tietopakettina reggaesta ja myös muista Jamaikaan liitettävistä toisen maailmansodan jälkeisistä musiikkityyleistä (ska, dub, rocksteady, talk over), vaikka siinä käydään myös kauempana menneisyydessä. Sopii edelleen aiheesta kiinnostuneille. Ja käydään siinä myös 70- ja 80-lukujen Britanniassa, jossa jamaikalaisen musiikin vaikutus oli merkittävä. Tämän jälkeen Hebdige ei ole tietääkseni kirjoittanut yhtään kirjaa. Tämä teos lojui hyllyssäni 17-18 vuotta ennen kuin päädyin lukemaan sen. Kannatti lukea. 

 

Katri Ylinen (2024) Saatanallinen paniikki 

 

Pitihän minunkin lukea tämä. Teos on viihdyttävä toimittaja-”maallikon” yritys hahmottaa aihetta. Se keskittyy lopulta hieman enemmän nykytilanteen kartoittamiseen haastattelemalla useita keskeisiä tai julkisuudessa esillä olevia henkilöitä kuin menneisyyden penkomiseen. Siinä onkin omintakeisin anti. Menneisyyttä tekijä haluaisi selvittää, mutta siitä ei irtoa paljokaan. Tekijä kirjoittaa itsensä vahvasti tarinaan ja paikoin teos on ikään kuin kuvaus teoksen tekemisestä, mutta minusta se on ihan viihdyttävä ratkaisu. Varsinkin kun Äystön tutkimuksellisempi kirja ilmestyi hyvin pian tämän jälkeen. Päällekkäisyyksistä huolimatta ajattelen, että nämä kaksi teosta täydentävät toisiaan. Erilaiset tyylivalinnat ovat yksi asia, mutta myös niiden sisällöllinen anti on riittävän erilaista.

Kevään 2025 lukemistoa

Kevät on ollut yhtä hässäkkää eikä se muuksi ole muuttunut edes toukokuun jälkipuoliskon alussa. Kirjojen osalta on kertynyt nippu ”lähes luettuja”, jotka sitten lopulta tulee luettua, kunhan aikaa löytyy. Osa on kuitenkin saatu päätökseen. Tässä pinossa on nopeasti luettuja yleisesti kiinnostavia, jotka liittyvät tieteeseen ja tutkimukseen sekä yksi vanhoillislestadiolaisuuteen. Taas on mukana pari musiikkikirjaa sekä ”teoriaa” (Vattimoa, Vattimosta, Lacanista). 

 

Esa Väliverronen (2016) Julkinen tiede 

Nopealukuinen teos käsittelee tiedejulkisuutta yleisesti sekä spesifimmin tieteentutkimuksen näkökulmasta. Se siis sisältää pohdintoja siitä, miten tutkijat ovat esillä julkisuudessa. Sen lisäksi analysoidaan, miten tiede on julkista lähtökohtaisesti. Otsikon sanaparilla on kolmaskin, spesifi merkitys: se viittaa myös tieteeseen, jonka tarkoituksena on osallistaa tavallisia kansalaisia kriittiseen ajatteluun ja keskusteluun (ei vain palvella professioita, yrityksiä, päättäjiä jne.). Tiede tuo näin keskusteluun näkökulmia, sisältöjä ja käsitteitä, jotka voisivat rikastaa ihmisten mahdollisuuksia ajatella freesillä tavalla ja päästä irti heitä mahdollisesti kahlitsevista ajatuspinttymistä. Tekijä esittelee paljon kiinnostavia tutkimuksia, mutta ei kovin voimakkaasti tuo esiin omaa ääntään. Sellaisena teos toimii erittäin hyvänä resurssina aiheensa mukaisiin keskusteluihin, mutta ei nouse argumentin tasolla vahvaksi ääneksi aiheensa keskusteluihin. 

 

Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) (2014) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 

Teos tarttui mukaan alelaarista kymmenen vuotta sitten. Siirtäessäni sitä paikasta toiseen jäin selailemaan ja sitten lukemaankin. Oletin teoksen sisältävän kevyttä lukemistoa tieteen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista, mutta siinä olikin erittäin hyviä ja sisällöllisesti rikkaita tekstejä aiheensa parista, mennen aina tieteenteon (yhteiskunnallisiin) perusteisiin. Myös kokonaisuuteen etäisemmin istuva teksti kansanedustajien eduskunnassa eniten siteeraamista teoksista oli valaiseva. 

 

Satu Lidman (2020) Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä 

 

Tämän teoksen kärkenä on parisuhde- ja lähisuhdeväkivallan tarkastelu, jonka kontekstina nyt sattuu olemaan vanhoillislestadiolaisuus. Lestadiolaisuuden käsittely on taitavan tasapainoista sikäli, että sitä ei demonisoida eikä myöskään ohiteta täysin merkityksettömänä. Samalla kun yhteisössä on tapana käsitellä ongelmalliset asiat omassa piirissä (tai olla käsittelemättä) ja anteeksiantamiselle annetaan avioerojen pelossa jopa haitallisen suuri rooli, on yhteisö samalla myös tukirakenne kaikenlaisten ongelmien käsittelyyn, myös parisuhdeväkivaltaan. Tämä tulee käsiteltyä ensisijaisesti yhden tapauksen kautta. Laajempaa tutkimusta hyödynnetään tietenkin, mutta tämän kirjan keskiössä on yhden tapauksen hyvin tarkka ja yksityiskohtainen läpikäynti. 

 

Dave Marsh (2004) Bruce Springsteen – Pomon tarina 

 

Tässä on samassa paketissa mainio Born to Run ja aivan liian detaljitasolle menevä Glory Days. 4,5 tähteä edelliselle ja 2,5 tähteä jälkimmäiselle, joka voisi olla reilusti lyhyempi kaikille muille paitsi niille, joiden mielestä jokainen Brucen välispiikki on printtaamisen arvoinen. Edellinen keskittyy nimensä mukaiseen albumiin, mutta käy myös läpi siihenastisen uran. Jälkimmäinen keskittyy eniten Born in the USAan ja toiseksi eniten Nebraskaan. Albumeista lukeminen on palkitsevaa ja siksi Marsh on parhaimmillaan erinomainen. Yli 650 sivua käsittelevän teoksen viimeiset 200 sivua sisältävät kuitenkin niin paljon vähemmän olennaista, ettei teosta voi aivan varauksetta pitää musiikkikirjojen klassikkona. 

 

Omise’eke Natasha Tinsley (2018) Beyoncé in Formation: Remixing Black Feminism

 

Näennäisen akateeminen Beyoncé-fanikirja, joka käsittelee vähintään yhtä paljon tekijäänsä kuin kohdettansa, tarttui mukaan Oxfordin Blackwellin alennuslaarista viidellä punnalla. Kirjan perusteella voi päätellä, että artisti merkitsee paljon Yhdysvaltain etelän mustalle queerille. Ainakin jos seksipositiivisuus on keskeisin kriteeri. Oma intressini oli uskontokulma ja siitä oli muutama sivu. 

 

Stuart Schneiderman (1983) Jacques Lacan: The Death of an Intellectual Hero 

 

Kirjoittaja lähti 1970-luvulla Yhdysvalloista Ranskaan Lacanin psykoanalyyttiseen oppiin. Sitten hän kirjoitti vuonna 1981 kuolleesta Lacanista kirjan. Kyse ei ole teoreettinen johdanto Lacanin ajatteluun, vaan kontroversiaalisen hahmon kuoleman ja loppuajan käsittelystä. Tavallaan teos on tekijänsä tilinteko oppi-isänsä kanssa. Hän kääntää muidenkin esiin nostamat ongelmat myönteisiksi, mikä asemoi teoksen yhteen laitaan, ollen jonkinlainen rakkauskirje Lacanille. Mutta varsin viihdyttävä lukukokemus, varsinkin silloin kun se käsittelee Lacanin ajattelun sijaan hänen toimintaympäristöänsä. Tällöin teos piirtää kiinnostavan kuvan Pariisin ja Ranskan intellektuaalisesta ilmapiiristä aikana, jolloin teoria ja filosofia olivat vielä viimeistä hottia. Jos jotakuta kiinnostaa tekijän tulkinnan painopiste, niin hän korostaa kuolemanvietin merkitystä Lacanilla – teemaa, jota aikansa yhdysvaltalainen virallinen psykoanalyysi vieroksui tai väheksyi. 

 

Simonetta Moro (toim.) (2023) The Vattimo Dictionary 

 

Erittäin toimiva johdattelu italialaisfilosofin keskeisiin teemoihin ja muita ajattelijoita koskeviin näkemyksiin, ainakin sellaisen näkökulmasta, joka jo tuntee Gianni Vattimon ajattelua. Oma intressini tämän lukemiseen oli ”varmistelu”, että olenhan ymmärtänyt kaiken ja tunnenhan Vattimon työtä koskevaa keskustelua riittävästi. Lukeminen pakotti etsimään muutaman artikkelin ja katsomaan niitä tarkemmin. 

 

Gianni Vattimo & Piergiorgio Paterlini (2009) Not Being God: A Collaborative Autobiography 

 

Tämä on tavallaan Vattimon omaelämäkerta, mutta ei kuitenkaan. Sen on kirjoittanut Paterlini, mutta Vattimo on hyväksynyt kaiken. Siksi se on yhteistyö ja silti omaelämäkerta (eikä elämäkerta). Rakenne ei ole tavanomainen; se koostuu kymmenistä muutaman sivun luvuista ja on itseäni erityisen paljon kiinnostavissa asioissa kitsas (esim. ystävyys Richard Rortyn kanssa). Sisältö on sinänsä mielekästä, mutta juuri tämän hetken tarpeisiin se vastasi vain osittain. Siksi päätin lukea teoksen nopeasti ja siirtyä saman tien seuraavaan. 

 

Gianni Vattimo (2002) After Christianity 

 

Teos on jatkoa lyhyemmälle, ensimmäiselle uskoa käsitelleelle Vattimon teokselle Uskon että uskon (1999). Tässä on syvemmät perustelut sille, miksi ja miten Vattimo kytkee nietzscheläisen jumalan kuoleman tematiikan ja heideggerilaisen metafysiikan lopun teemat yhteensopivaksi kristinuskon kanssa. Tosin tässä teoksessa Vattimo ei mielestäni sano paljoakaan uutta, jos tuntee aikaisemman tuotannon, korkeintaan sävy on ehdottomampi ja vakuuttuneempi (ei välttämättä vakuuttavampi) kuin Uskon että uskon -teoksessa. Kyse ei ole uskon filosofisesta tunnustelusta ja sen sopivuudesta vattimolaiseen ”heikkoon ajatteluun”, vaan pikemminkin julistus siitä, että kristinusko on välttämätön heikolle ajattelulle. Tässä erkanen Vattimosta ja olen hänen ystävänsä Rortyn linjoilla, jolle kristinuskolla ei ollut erityisasemaa ”lännen” tai ”Euroopan” moderniteetissa nykypäivänä.

Huhtikuun lukemiset

Huhtikuussa kohdattiin takatalvi ja kevään tuoksuja. Lukupinosta katosi lopullisesti muutama teos ja aloitettujen kasaan siirtyi useampi kirja. Saapa nähdä, kuinka moni aloitetuista tulee käytyä läpi kuluvan kuukauden aikana. Veikkaan vauhdin hidastuvan, sillä muutama paksu kirja ja jokunen haastavakin teksti on luettavana. Ja samalla pitäisi tehdä kaikkea muutakin, erityisesti sitä, mistä työnantaja palkan maksaa eli opettamisesta, tutkimisesta (julkaisemisesta) ja hallinnollisista tehtävistä. Tässä kuitenkin muutama sana huhtikuun lukemisista. 

Slavoj Zizek: The Courage of Hopelessness (2017) 

Ostin teoksen pandemian kynnyksellä Oxfordista, mutta kun ostin aika monta muutakin teosta, tämä jäi lukematta. Nyt jostain tuli kipinä ja teos on loistavaa kamaa, jos Zizekistä tykkää ajankohtaisten poliittisten kysymysten ja ilmiöiden kommentaattorina. Teoksen otsikko ei ole tärkeä – ajatus siitä, että vailla toivoa ja visiota oleva tila on potentiaalisesti produktiivinen. Se katoaa nopeasti teoksen erilaisten aiheiden käsittelyyn, kuten Zizekillä on tapana. Olennaista on hänen yleinen kommentointinsa talouteen ja politiikkaan. Perusjännite on demokraattisen rakenteen sisällä tapahtuvan uudistamisen ja vallankumouksen välillä (Zizek argumentoi jälkimmäisen puolesta). Horisontissa on jatkuvasti yritys hahmottaa vasemmistolaista emansipatorista projektia, samalla kun olemassa oleva vasemmisto on (paikoin osuvan ja välillä huteramman) kritiikin kohteena. Zizekin kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hän on edelleen inspiroivaa luettavaa. Tuttavani sanoi joskus, ettei Zizekiä lue kukaan muutaman vuosikymmenen kuluttua. Voi olla, ettei lue, mutta sanonpahan vain: tulemme kaipaamaan häntä sitten kun hänen voimansa ovat ehtyneet. Maailmassa ei ole montaa yhtä taitavaa ajankohtaiskommentaattoria. 

 

Mick Houghton: Fried and Justified (2019) 

 

Tavallisten bändi- ja artistikeskeisten kirjojen sijaan on virkistävää lukea musiikkimaailmasta pr-henkilön (ja musiikkitoimittajan) näkökulmasta. Houghton on työskennellyt Britanniassa mainioiden artistien ja bändien kanssa. CV:stä löytyvät esimerkiksi Ramones, Talking Heads, Undertones, Echo & the Bunnymen, Teardrop Explodes/Julian Cope, Jesus & Mary Chain, Wedding Present, Sonic Youth, KLF ja monia muita. Kiinnostava lista myös sikäli, että miehen musiikkimaku ei aina mennyt yhteen artistien tuotosten kanssa, pois lukien Talking Heads ja muutama muu. Kirja ei ole ehkä klassikko, jota suosittelisi kenelle tahansa, mutta jos kiinnostaa musiikkimaailma kulissien takana ja edes osa yllä mainituista bändeistä, niin sellaiselle teos on erinomainen. Siitä puuttuu itsekeskeisyys ja sensaatiojuoruilu. Se on hyvin toteava, mikä toimii minulle ainakin vaihteluna. Näin itse tapahtumat, musiikki ja pr-toiminta nousevat keskiöön. Suurimman osan teos käsittelee seuraavia: KLF, Echo & the Bunnymen ja Julian Cope. Näistä viimeisin on ehdottomasti kiinnostavinta, varsinkin jos on jo katsonut KLF:n kontroversiaalista toimintaa käsittelevän dokumenttielokuvan. 

 

Russell T. McCutcheon: Dialogues on Religion – and Its Study (2024/2025) 

 

Teos on vasta ilmestymässä, mutta kustantaja pyysi kirjoittamaan takakanteen ja muihin markkinointitarkoituksiin suositustekstin, joten sanoin jees ja luin teoksen. Kyse on klassista dialogimuotoa hyödyntävä ja päivittävä teos, joka koostuu fiktiivisistä dialogeista (pääosin) kahden nykypäivän amerikkalaisen hahmon välillä. He puhuvat erityisesti uskonnosta kahvilassa, ravintolassa ja muissa ympäristöissä (hyödyntäen turhankin paljon elokuvien lentäviä lauseita). Näin syntyy käsitys siitä, miten uskontoa määritellään, kuvataan, vertaillaan ja selitetään. Tai oikeastaan ei edes uskontoa. Pikemminkin teos havainnollistaa, miten tieto ylipäätään rakentuu määrittelemällä, kuvaamalla, vertailemalla ja selittämällä – ja miten kaikki perustuu toimijoiden valintoihin eikä jonkin jo olemassa olevan löytämiseen. Siksi teos voisi toimia myös uskontotematiikkaan välinpitämättömästi suhtautuville. Teoksen esikuvana on tietenkin David Humen Dialogues Concerning Natural Religion (1779), mutta toteutus on hyvin erilainen. Dialogimuoto saattaa hämmentää, sillä lukija ei välttämättä osaa orientoitua siihen: onko tämä romaani vai onko tämä akateeminen teos? Itse kuitenkin nautin lukemisesta juuri siitä näkökulmasta, että melko viihdyttävät keskustelut näyttävät tiedon rakentumisen. Ja romaanimaisuuteen tuo poikkeavuuden erilliseksi osioksi kootut tekijän kommentit dialogin sisältöön. 

 

Paul Wainwright: The Resurrection of the Crazed (2023) 

 

Crazed oli Briteissä 80-luvun jälkipuoliskolla neljän numeron ajan toiminut fanzine, jonka alana oli psychobilly. Sen tekijä on koonnut alkuperäiset numerot osaksi kirjaa, joka lisäksi sisältää muistelua tuolta ajalta sekä muutamien keskeistoimijoiden tuoreita haastatteluja. Sellaisena se on hieno paketti old-school psychobillysta ja neorockabillysta. Työväenluokkaiseen skeneen ja fanzine-perinteeseen kai kuuluu, ettei tekijä ole vieläkään oppinut kirjoittamaan äidinkieltään (varsinkin pilkutus, tai pikemminkin pilkkujen puute, on aivan villiä). Jos siitä ei välitä, niin muisteluita on kiva lukea. Samoin alkuperäisiä haastatteluja alan keskeisiltä toimijoilta. Kotikutoista kyllä, mutta kun musiikkilehdet eivät kirjoittaneet kovinkaan paljon psychobillyn kulta-ajasta 80-luvulla, eikä edes myöhäisempiä muisteluja ole saatavilla merkittäviä määriä, niin lähes kaikki käy hyvin. En kuitenkaan suosittele tätä ihan ensimmäisenä lukemistona kyseiseen skeneen. Siihen käy paremmin Craig Brackenridgen Hell’s Bent on Rockin’: A History of Psychobilly (2007).

Helmikuun lukemiset

Vuoden alun teemana ollut musiikki ja hermeneutiikka jatkui osittain myös helmikuulle. Lukulistalla oli tässä vaiheessa vielä yksi Vattimo ja luettavien musiikkikirjojen pinoa kavensin parilla teoksella. Mukaan tuli myös yksi uunituore uskontotieteellinen teos. 

 

David Hepworth (2019) A Fabulous Creation: How the LP Saved Our Lives 

Tämä on erittäin viihdyttävä kirja musiikkialan toimijalta, joka määrittelee vinyylialbumin (LP:n eli Long Playn) kulta-ajaksi 1967–1982. Alku perustuu siihen, että pitkäsoitot eivät olleet vain singlekokoelmia (tai kokoelmia, joissa oli singlet ja täyteraidat) vaan itsenäisiä Teoksia. Loppu perustuu oikeistaan siihen, että on siirrytty taas biisikeskeisyyteen. Nykyään sitä ylläpitävät suoratoistojärjestelmien logiikka, kun taas 80-luvulla sitä alkoi vahventaa musiikkivideot ja siihen liittyvä painotus singlebiiseihin. Roxy Musicin ”Do the Strand” -kappaleesta pummattu teoksen nimi kuvastaa tekijän suhtautumista vinyylialbumiin: kyse on rakkaudesta. Kirjoittajan musiikkimaku on hyvin kaukana omastani – hän dissaa punkia ja hehkuttaa Steely Dania – mutta se ei estä nauttimasta teoksesta. 

Bruce Lincoln (2024) Secrets, Lies, and Consequences: A Great Scholar’s Hidden Past and His Protégé’s Unsolved Murder  

Eläköitynyt Chicagon uskontotieteilijä selvittää välinsä Chicagossa vaikuttaneisiin kollegoihin. Otsikon ”great scholar” on Mircea Eliade ja vuonna 1991 murhattu henkilön on hänen suojattinsa Ioan Culianu, molemmat romanialaisia. Teoksessa selvitetään perusteellisesti Eliaden nuoruuden yhteyksiä väkivaltaiseen fasistiseen liikkeeseen ja sen antisemitismiin. Lincoln argumentoi, että Eliade tuki näitä voimia, otti myöhemmin etäisyyttä niihin, mutta ei koskaan jättänyt sitä maailmaa vaan yritti kaikin voimin salata menneisyytensä. Culianu oli Eliaden suojatti, joka kuitenkin halusi käsitellä Eliaden menneisyyttä ja muutamien myönnytysten jälkeen löytää keinoin luoda Eliadesta myönteinen kuva. Culianun murha jäi selvittämättä ja tässä teoksessa Lincoln tarjoaa oman tulkintansa aikaisemmista teorioista ja esittää omansa. Kirjan pointti on, että tiedeyhteisö on käsitellyt huonosti tätä menneisyyttä. Sen salaamisyrityksistä on kärsinyt useampi ihminen. Lincoln on hyvin kriittinen tätä tilannetta kohtaan, mutta samalla heti alussa hän kertoo, miten lämpimät välit hänellä oli vuonna 1986 kuolleeseen Eliadeen, joka oli hänen doktorvater (väitöskirjan ohjaaja). Ja nyt on tulossa SPOILERI: Lincoln ehdottaa, että Culianua ei tappanut romanialainen securitate, kuten aikaisempi kirjallisuus on ehdottanut, vaan joku, joka vastasi Eliaden vaimon huoleen miehensä maineen säilyttämisestä. Lincoln ei väitä, että Eliaden vaimo olisi suoranaisesti organisoinut murhan. Tarinan todellinen pahis hän kuitenkin on. 

 

Boris Brander et al (2023) Perttu Häkkinen – valonkantaja 

Perttu Häkkisen henkilöpalvonta on hieman hassua. Yhtä hassua ovat mittasuhteet, jotka se on saanut. Tämä kirja muistelee pyöräonnettomuudessa kuollutta kulttuurialan monitoimijaa sekalaisin ja paikoin sekavin tavoin. Osa teksteistä on aidosti kiinnostavia, osa ei. Osa on kritiikitöntä hehkuttamista, jota sävyttää kavereiden ja fanien julkinen surutyö. Toki tällaisen teoksen tarkoitus on korostaa, miten tärkeää työtä menehtynyt henkilö teki ja miten hieno ihminen hän oli. Mutta tuleeko siitä kiinnostava kirja, on kokonaan toinen asia. Oikeastaan kolme asiaa kiinnitti tarkkaavaisuuteni: 1) Häkkisen aito kontribuutio esoterian ja sen akateemisenkin tutkimuksen yhteiskunnallisen näkyvyyden vahventamiseen, 2) Häkkisen yhteys musiikkiskeneen, tapahtumiin ja paikkoihin (kirja vilisee tuttuja toimijoita ja tapahtumia, lisäksi kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä Häkkisen kuolinpaikasta) ja 3) kirjan toimittajien ja monien (ei kaikkien) kirjoittajien luotsaama Häkkisen henkilökultin rakentaminen, jossa olennaista ei ole vain hänen aikaansaannostensa fanittaminen vaan henkilön nostaminen jonkinlaiseksi esoteeriseksi esikuvaksi. Niissä muisteluissa Häkkisestä tulee profeetta, pyhimys, näkijä ja opas – kutakin vuorollaan – ja hän ilmestyy uniin kertomaan viestejä, mikä sitten on joillekin osallistujille osoitus tieteellisen naturalismin ylittävän maailman olemassaolosta. Kun kirja ilmestyi, sanoin eräälle siitä maininneelle tutulleni, että tuskinpa tulen lukemaan. Luin kuitenkin. Osa siitä ihmetytti ja osa kosketti aidosti. 

Britney Spears (2023) Nainen minussa  

Osaan nimetä kaksi Spearsin kappaletta. En tiedä, olenko kuullut enemmän. Olen katsonut artistista kertovan dokumenttiohjelman, mutta sen perusteella en tarttunut omaelämäkertaan. Syy on muualla, mutta Britneyn tarina on sellaisenaan hätkähdyttävä. Maailman suurimpiin poptähtiin kuuluva joutui vasten tahtoaan isänsä holhoukseen. Britney vapautui siitä kolmentoista vuoden jälkeen, vuonna 2021. Omaelämäkerta, varsinkin sen jälkipuolisko, on siis pitkälti tarina vankeudesta vapauteen. Kirjallisena teoksena tämä ei ole ihmeellinen, tarina kuitenkin on. Syy lukemiseen oli kuitenkin ammatillinen. Britney ilmoitti muutama vuosi sitten olevansa ateisti. Kirjassa hän on palannut Jumalan luo. Jumalan hetkellisestä hylkäämisestä hän syyttää – vähemmän yllättävästi – artistin elämää kahlinneita ihmisiä (sukulaisiansa, entistä aviomiestänsä jne.). 

 

Gianni Vattimo (1988) The End of Modernity: Nihilism and Hermeneutics in Postmodern Culture  

Tämä oli tenttikirjana kulttuurihistorian opinnoissani muistaakseni vuonna 1995. Siitä sai irti pääasiat, mutta se oli vaikeaa tekstiä. Siksi hyödyllinen oli kääntäjän pitkä johdanto. Tämä on minulle Vattimon pääteos, osin siksi, että tähän tutustuin ensimmäisenä. Teos rakentaa ymmärrystä post-metafyysisestä tilanteesta, jossa vahvat rakenteet ovat muuttuneet epäuskottaviksi. Rakennuspalikoina on erityisesti Heidegger ja toisena Nietzsche. Tilanne ei kuitenkaan ole katastrofi vaan mahdollisuuksien kenttä – mahdollisuus ajatella asiat toisin, historiallisina tulkintoina, ”heikkona ajatteluna”, kuten Vattimon näkökulmaa kutsutaan. Siinä ollaan kiinni perityissä rakenteissa eikä kuvitella, että ne yksinkertaisesti ylitetään ja jätetään taakse. Sen sijaan ajatellaan niillä raunioilla, jotka edistyksen idean heikentyminen tai rutinisoituminen ja metafysiikan perinne on meille jättänyt. Kyse on artikkelikokoelmasta, jossa lähdetään liikkeelle nihilismin puolustuksesta ja humanismin kriisistä, siirrytään tarkastelemaan totuuden tapahtumista taiteessa (totuus ei ole Vattimolle pysyvän maailman rakenne) ja loppuosa rakentaa modernin lopun filosofiaa. Tämä on erittäin kiinnostava teos, josta puuttuu myöhäisemmälle Vattimolle tyypillinen uskonnosta puhuminen. Samalla se on lukukokemuksena nostalginen: tällaisia sitä tankattiin ysärillä – ei vain Vattimoa vaan limittyviä mannermaisen filosofian ja kulttuuriteorian keskusteluja (kriittinen teoria, postmodernismi, jälkistrukturalismi, hermeneutiikka).

Vuoden alun lukemiset

Tammikuussa luin seuraavat teokset, joista laitan tänne muistiin muutaman huomion. Yhtä ateismi & tiede -aiheista teosta lukuun ottamatta voisi tiivistää, että kuukauden teemoina olivat musiikki ja hermeneutiikka. 

 

Kid Congo Powers & Chris Campion (2022) Some New Kind of Kick 

 

Brian Tristan eli Kid Congo Powers (s. 1959) on soittanut kolmessa suuresti arvostamassani kokoonpanossa: The Gun Clubissa, The Crampsissa ja Nick Cave & the Bad Seedsissa. Siksi halusin lukea hänen muistelmansa, jossa Los Angelesissa kasvanut meksikolaistaustainen homo löytää seksuaalisuutensa, omaehtoisen musiikin ja kovat huumeet. Kelvollinen muistelmateos ylipäätään ja yllä mainittujen bändien diggareille erinomainen. 

 

James Young (2021/1992) Nico: Songs They Never Play on the Radio 

Tästä kirjasta kirjoitin Nicon studioalbumeja käsittelevässä blogitekstissäni 26.1.2024, joten jätetään tämä lyhyeksi. Kyse on kiitellystä kirjasta, jonka inhorealistinen näkökulma käsittelee tekijän matkaa Nicon kosketinsoittajana 80-luvulla. Hän piirtää Nicosta ja suurimmasta osasta muista kirjan hahmoista melko kielteisen ja penseän kuvan. Teos on kuitenkin monin paikoin hauska ja sai minut kuuntelemaan Nicon albumituotannosta niin tuntemattomat levyt kuin tarkemmalla korvalla ennestään tutut. Jos kirjan tyylivalinta ei töksähdä alkuunsa tai ala jurppia muutaman kymmenen sivun jälkeen, niin siitä saa paljon irti. Kyse ei ole Nicon elämäkerrasta, vaan tekijän omasta matkasta, joka ristesi Nicon kanssa. 

 

Jarkko Tontti (toim.) (2005) Tulkinnasta toiseen. Esseitä hermeneutiikasta 

 

Hermeneutiikan vaiheita ja debatteja käsittelevä klassikkoartikkeleitakin sisältävä kokoelma oli hyllyssä hyvän tovin. Siitä se siirtyi lukupinoon, luin puolet ja siirsin takaisin lukupinoon. Pari vuotta myöhemmin eli nyt pääsin uudelleen sen pariin. Paketti on hyvä tuki perustavammalle aihetta käsittelevälle kirjallisuudelle. Tarvitset sitten johdantoa aiheeseen tai yksittäiseen klassikkoajattelijaan perehtymistä, tätä voi lukea siinä rinnalla. Tämä ei tarjoa kunnolla kumpaakaan, mutta tukee erinomaisesti molempia. 

 

Richard Rorty & Gianni Vattimo (2005) The Future of Religion 

 

Lyhyt teos, jossa kaksi filosofia käsittelee erikseen ja yhdessä (dialogissa) uskontoa. Keskustelussa käännyn selvästi Rortyn suuntaan, mutta ehkä olennaisinta teoksessa on nähdä, miten lähellä toisiaan Rorty ja Vattimo ovat näennäisestä erimielisyydestään huolimatta. Molemmat suhtautuvat varauksella skientismiin ja kielteisesti metafysiikkaan. Molemmat hylkäävät totuuden sellaisena käsitteenä, joka takaisi oikeanlaisen pääsymme todellisuuden luonteeseen. Yksinkertaistetusti sanottuna Rortyn mukaan totuudesta ei tarvita filosofista teoriaa, Vattimon mukaan kaikki on tulkintaa. Keskeinen ero on siinä, että Rortya eivät uskoa koskevat kysymykset suuresti liikuta eikä hän kaipaa kristillistä kieltä suuntaamaan meidän ajattelua, kun taas Vattimolle uskoon liittyvät kysymykset ovat osa hänen identiteettiään. Vattimo myös pitää kristillistä kieltä erityisen tärkeänä nykyajattelulle, joskaan hänen näkemyksensä ei muistuta perinteisiä kristillisiä käsityksiä, vaan edustaa yhdenlaista jumalan kuoleman teologiaa. 

Gianni Vattimo (1999) Tulkinnan etiikka 

Niin sanottua ”heikkoa ajattelua” edustavan, Nietzschestä, Gadamerista ja erityisesti Heideggerista ammentavan hermeneutiikan filosofiaa uudistaneen Vattimon kirjoituskokoelma on vankka lukupaketti, joka ei sovi suurta selkeyttä, helppoutta ja rautalankaa vaativille. Vattimo ei ole alkuunkaan sekava, mutta aloittelijalle osa teksteistä saattaa olla haastavia. Teos on ollut hyllyssäni vuosikausia ja luinkin sen suurimmaksi osaksi ilmestymisaikoihin. Nyt kuitenkin kävin koko teoksen läpi (uudelleen) ja totesin hyväksi tilinteoksi Vattimon suhteesta moniin muihin lähifilosofeihin. Erityisesti Habermas-kritiikki on havainnollistava, riippumatta siitä, minkä kannan itse heidän välisiinsä näkemyseroihin ottaa. 

 

Gianni Vattimo (1989) Läpinäkyvä yhteiskunta

 

Muistan lukeneeni osan teoksesta kulttuurihistorian seminaarissa suunnilleen vuonna 1995. Lainasin sen myös kirjastosta ja luinkin huvikseni. Nyt luin uudelleen yli 25 vuoden jälkeen ja edelleen osa teksteistä tuntuu näkemyksellisiltä. Tämä ei kuitenkaan ole yhtä vahva filosofisesti kuin Tulkinnan etiikka. Tässä on enemmän media- ja informaatioyhteiskunnan suuntaan katsovia tekstejä, jotka innostivat infoaikaa pohtivia ysärillä. 

 

Elaine Howard Ecklund & David R. Johnson (2021) Varieties of Atheism in Science

 

Teoksen perustana on luonnontieteilijöiden haastattelut ja heille tehdyt kyselyt. Siten teos luo tärkeällä tavalla kuvan siitä, miten ateisti-luonnontieteilijät ajattelevat uskonnosta. Tekijöiden painotukset ja tulkinnat ovat paikoitellen oudohkoja, mutta mikään ei poista sitä, että tästä löytyy perustavaa empiiristä todistusaineistoa siitä, miten ajattelevat brittiläiset ja yhdysvaltalaiset luonnontieteilijät, jotka eivät usko jumalan olemassaoloon. Tekijät korostava kovasti, miten tutkimuskohde poikkeaa stereotyyppisestä uusateistisesta mielikuvasta. Osin näin onkin eli kohderyhmä on kirjavaa ja keskenään erimielisiä suhtautumisessaan uskontoon ja elämää merkityksellistäviin tekijöihin ylipäätään, mutta kyllä kohderyhmästä löytyy hieman enemmän ns. uusateistien kaltaisia kuin tekijät antavat ymmärtää. Hauska kuriositeetti: uskonnolliset luonnontieteilijät ovat ateisteja enemmän fyrkan perään.

Syyslukemiset, syyskuu

Ajattelin jatkaa kesällä aloitettua lukupäiväkirjan päivittämistä tänne näin. Lukupäiväkirjaa olen pitänyt yli 20 vuotta, mutta en täällä blogissa. Syyskuu on ollut kuivahko kuukausi, ei loppukirin vuoksi aivan tipaton kuitenkaan. Syitä on monia, muutama niistä hyviä. 

Olen isyyslomalla, joten luvan kanssa saa olla lukematta. Tällaista lupaa en kuitenkaan kaipaa, joten suurempi syy vähäiseen lukemiseen on ajan puute. Tai aikaa on aivan saman verran kuin ennenkin, mutta nyt siitä menee suuri osa lapsen kanssa ihmetellessä. Hänen kanssaan luemme ahkerasti, mutta niitä teoksia en aio tänne listata. 

Olen edellä mainituista syistä käyttänyt vähäisen lukuaikani artikkeleihin. Olen keskittynyt erityisesti konjunktuurianalyysia teoretisoiviin ja reflektoiviin teksteihin, joissa liikutaan akselilla Gramsci – Althusser – Hall – Grossberg ja välillä koukataan Marxin ja Laclaun kautta takaisin Halliin. 

Lisäksi olen lapsen päiväunien aikana pyrkinyt edistämään yhtä artikkelia tipuaskelin. Sellainen puuhastelu vie sen parhaimman lukuhetken eli päiväuniajan pois. Huomasin myös yhden mentaalisen aspektin: kun lukuaikaa ei ole ja kirjat etenevät kuin hidastetussa filmissä, tuntuu jäävän jumiin yhteen. Siihen helpotuksena olen alkanut (taas) käydä läpi aikaisemmin luettujen kirjojen alleviivauksia ja reunahuomautuksia. Näin tulee kerrattua kaikenlaista ja liikuteltua ajatuksia nopeammin kuin se onnistuisi yhteen kirjaan syventymällä. Tuntuu kuin tekisi ja ajattelisi kaikenlaista, kun kertaa joskus luettua. Se myös vie eteenpäin edellä mainittua artikkelia. 

Jotain sentään sain päätökseen syyskuussa. 

Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi (2019) 

Suomalaista syntetisaattorivetoista musiikkia 1970- ja 1980-luvuilla käsittelevä teos ei ehkä pureudu minulle tärkeimpään palaseen populaarimusiikin historiassa, mutta riittävä yhteys löytyi nopeasti. Lapsuuteni syntsaiskelmät tulevat käsitellyksi (mm. Mona Carita, Kake Randelin), samoin myöhempinä aikoina kuunnellut artistit ja yhtyeet (kuten Organ, Stressi ja Advanced Art). Kun syntsalaitteet olivat varhaisina aikoina melko hintavia, tekijöitäkin oli niukasti. Ostava yleisö söi iskelmäsyntsan, mutta vakavamielisempää elektronista kotoperäistä musiikkia ei myyntilistojen kärkipäässä näkynyt. Kovin syväluotaavaa kulttuurihistoriallista analyysia teos ei tarjoa, mutta viihdyttävän ja informatiivisen katsauksen alan tekijöihin ja teoksiin. Pakko oli tehdä oma soittolista teoksen perusteella, mutta on todettava, ettei monia kuriositeetteja löydy ruotsalaisesta suoratoistopalvelusta. 

Mikko Lehtonen (toim.): Kulttuuri ja yhteiskunta. Kulttuurintutkimuksen klassikoita (2021)

Muutama vuosi sitten ilmestynyt käännöstekstien kokoelma kulttuurintutkimuksen vanhoja ja uusia klassikoita on jäänyt vaille näkyvää huomiota. En ole huomannut teoksesta puhutun laisinkaan. Itse törmäsin siihen erään divarin listalla ja kävin nappaamassa teoksen sopuhintaan. Mietin, että opiskeluaikanani teos olisi kulkenut monien kassissa ja näkynyt kirjaston kahvilassa tai yliopistorakennusten käytävillä luentojen välissä, ainakin humanistiopiskelijoilla. En tiedä, kuka näitä nykyään lukee, eivät ainakaan uskontotieteen opiskelijat. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Jos näin, se on harmi. Kyse on erinomaisesta kokoelmasta tekstejä, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa aivan yhtenäistä pakettia. Kulttuurintutkimuksen varhaisista klassikoista mukana on mm. Raymond Williams, tuoreemmista David Morley ja vielä tuoreemmista. Doreen Massey, Paul Gilroy ja Lawrence Grossberg. Kasarilta on Stuart Hallin kovatasoinen teksti ”Ideologian ongelma”. Mukana on myös kohtuullisen syväluotaava toimittajan johdanto. Suosittelen. 

Peter Singer: Hegel (2001) 

Hyllyssäni on siistissä rivissä yli 50 Oxford University Pressin ”A Very Short Introduction” -sarjan teosta. Lapsen kanssa lattialla makoillessa tuijottelen niitä melkein päivittäin. Yhtenä päivänä nappasin käteeni Peter Singerin kirjan Hegelistä. Ja olihan sen lukeminen palkitsevaa. Hegel oli hurja ajattelija, mutta onko hän ystävä vai vihollinen, siitä en ole varma. Ystävä, jos kysytään Zizekiltä tai jopa Rortylta; vihollinen, jos kysytään Deleuzelta. Vihollinen myös, jos kysytään kolonialistista diskurssia kritisoivilta. Ei siis ainakaan yksiselitteisesti ystävä, mutta omaperäinen ja erikoinen ajattelija vähintään. Singerin kirja keskittyy Hegelin historianfilosofiaan, vapauskäsitykseen, tietokäsitykseen (Geist-termin kautta) ja vähän dialektiikkaankin. Asiallinen johdanto, joka ei mene kovin syvälle, mutta auttaa riittävästi hahmottamaan Hegelin ajattelun etenemistä (sen sijaan että vain kertoisi johtopäätökset). Hegelin vaikutusta käsittelevä loppuluku on kovin lyhyt ja ylimalkainen, mutta siinäkin on muutama mielenkiintoinen huomio Hegeliä seuranneiden sukupolvien vastaanotosta 1800-luvula (ei kuitenkaan mitään 1900-luvun jälkipuoliskosta). Teos ilmestyi alkujaan vuonna 1983. 

Seppo Paajanen, Anneli Juntti & Hannele Sauli (toim.): Faktajuttu. Tilastollisen sosiaalitutkimuksen käytännöt (1998) 

Artikkelikokoelma asiallista menetelmälätinää tilastollisen tutkimuksen kiemuroista. Luin tämän ensisijaisesti etsiessäni puhuttelevia esimerkkejä, joita voisi hyödyntää menetelmäopetuksessa. En löytänyt, paitsi ehkä yhden. Kun verrataan ihmisten vastauksia samoihin kysymyksiin erilaisilla kyselytekniikoilla, huomataan, että perinteisessä lomakekäyntihaastattelussa ihmiset antavat kielteisemmän kokemuksen hyvinvoinnista kuin puhelinhaastattelussa tai tietokoneavusteisessa käyntihaastattelussa. Toisin sanoen sosiaalinen yhteys vaikuttaa vastauksiin, ei vain kysymysmuoto, vastausvaihtoehdot ja vastausvaihtoehtojen järjestys. Muuten löysin aika tavanomaisia menetelmätekstejä, joiden relevanssi omaan tutkimukseeni tai opetukseeni jäi kuitenkin verrattain yleiselle tasolle. Ajankohdasta kertoo konstruktionismin ja ”postmodernin” epistemologian mukanaolo pohdinnoissa. Yksi tapausesimerkki tarjosi hyvän muistutuksen, miten suomalainen presidentinvaalitapa on vahvasti sidoksissa mielipidekyselyihin, jotka ohjaavat ehdokasvalintaa ja äänestyskäyttäytymistä. Oma näkemykseni on, että kyseinen vaali – toisin kuin eduskuntavaalit – on selkein esimerkki niin sanotun strategisen äänestämisen mielekkyydestä. 

Roosa Haimila: Beyond Scientific Worldviews: Belief in Science and ‘Supernatural’ Explanations in Science-Oriented Individuals (2023) 

Haimilan teoksessa käsitellään, miten tiedeorientoituneillakin yksilöillä voi olla intuitiivinen taipumus tapaan ajatella ”yliluonnollisia” elementtejä sisältäviä ajatuksia, jos ”yliluonnollisella” tarkoitetaan ”core knowledge confusionia” eli sitä, että ihmiset ”sekoittavat” ajattelussaan esimerkiksi elottomien objektien, elävien organismien ja mentaalisten tilojen välisiä rajoja (esimerkiksi pitävät luontoa toimijana, jolla on päämäärä). Teknisesti ottaen en lukenut artikkeliväitöskirjaa syyskuussa, vaikka se ilmestyi silloin, mutta olen lukenut sen sisällön aikaisemmin. Laitan sen kuitenkin tähän, koska kirjana teos ilmestyi nyt. En lähde kommentoimaan sisältöä sen kummemmin, koska Haimila oli ohjattavani. Se oli neljän vuoden sisään kuudes ohjaamani väitöskirja ja se löytyy netistä.

Kesälukemiset, heinäkuu

Lanegan, Mark (2021) Devil in a Coma: A Memoir 

Jos Laneganin oikeat muistelmat, Sing Backwards and Weep (2020), oli oikeasti korkeatasoinen musiikkikirja, tätä seuraavaa liparetta ei olisi pitänyt julkaista. Siinä on muutama sivu koronamuistelmia sairaalasta ja pari runontynkää. Edellisessä kirjassa Laneganista välittyy sympaattisella tavalla epäsympaattinen kuva, nyt vain epäkiinnostavan mu**un. 

Copeman, Jacob & Schulz, Mascha toim. (2022) Global Sceptical Publics: From Non-Religious Print Media to ‘Digital Atheism’ 

Tämä on ensimmäinen toimitettu teos, joka käsittelee ateismin/uskonnottomuuden ja median keskinäissuhteita. Sen näkökulma painottuu vahvasti media-antropologiaan ja -etnografiaan, jossa seurataan, mitä ihmiset tekevät somessa ja miten se on osa heidän elämäänsä. Sellaisia tapauksia teos esittelee ympäri maailman. Mukana on myös teoretisointia, mutta muutama puute on silmiinpistävä: teoksessa ei käsitellä journalismia ja valtavirtamediaa, eikä siinä ole tapaustutkimuksia ateismin ja/tai ateistien mediarepresentaatioista. Eikä somen ja muun valtajulkisuuden suhteita tematisoida syvällisesti. Puute on mielestäni merkittävä, koska itse tutkin näitä edellä mainittuja. Muutama teksti viittaa julkaisuihini, mutta tällaisessa teoksessa olisin kuvitellut, että tutkimukseni olisi noteerattu selvästi osana aikaisempaa tutkimusta jo johdannossa. Minulle teos on samanaikaisesti oikein hyödyllinen ja lisätutkimuksen tarpeesta muistuttava (ja juuri siitä näkökulmasta, mitä itse teen). 

Gross, Neil (2008) Richard Rorty: The Making of an American Philosopher 

Tässä on tavallaan kaksi kirjaa yhdessä. Yhtäältä teos on Richard Rortyn (1930–2007) elämäkerta vuoteen 1982 asti (siihen asti kun hän siirtyi Princetonista Virginian yliopistoon, ja jätti filosofian institutionaalisen kehyksen taakseen). Toisaalta teos on yritys rakentaa sosiologinen teoria intellektuaalisen position muodostumisesta Rortyn elämällä havainnollistettuna. Siinä missä edellinen oli parasta mahdollista kesälukemista (tai mitä tahansa lukemista), jälkimmäinen tuntuu sanovan raskaan teoreettisen apparaatin avulla vain vähän sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa ihan tavallisen elämäkerran tarinankerronnassa. Olisin mielelläni lukenut Rortyn elämästä myös vuoden 1982 jälkeen. Silti käsitellystä ajanjaksosta saa tarkan ja yksityiskohtaisen kuvan Rortyn ajattelun painopisteiden muutoksista. 

Rusbridger, Alan (2020) News and How to Use It 

Guardianin päätoimittajana uraansa tehnyt Rusbridger on kirjoittanut muutamia journalismin tilaa käsitteleviä teoksia. Tämä on yksi niistä, organisoituna aakkosellisesti hakusanoihin. Osa toimii hyvin, toiset vähän heikommin, mutta kokonaisuus on kiinnostava katsaus journalismiin. Suurin osa esimerkeistä on Briteistä, joten jonkinlainen ymmärrys saarivaltakunnasta ja sen mediakentästä ryydittää mukavasti lukuinnostusta. Muutoin voi olla puuduttavaakin etsiä sitä pointtia yksittäisistä hakusanoista. Suosittelen kuitenkin journalismin tilasta kiinnostuneille. 

Saarela, Tommi (2021) Pave Maijanen: Elämän nälkä 

Maijasen soolotuotanto ei ole teekuppini. Silti 500-sivuinen teos Paven elämästä on kiinnostava kokonaisuus, koska mies on ollut mukana niin monessa. Inhimillisestä puolesta oli oikein kiva lukea, vaikka (vai: koska) Pave ei koskaan ollut rokkisekoilija (ehkä sellaisia kirjoja on luettu riittävästi). Musiikin osalta tuotantojutut ovat kirjan keskeistä antia, ei teknisessä mielessä vaan projekteina, joissa kohdehenkilö on ollut mukana (mm. Wigwam, Hurriganes, Dingo). Samoin Royals ja soolohommat, joista on saatu musiikkimaailmaan liittyviä kiinnostavia huomioita irti. Niistä diggailu ei vaadi Paven musan diggailua. Suosittelen Pave-fanien lisäksi niille, joita kiinnostaa suomalainen musiikkikenttä akselilla proge – bluesrock –popiskelmä – dingo – euroviisut – mestaritareenalla. Rockabillymuotia Pave inhosi, siitä on mukana muutamia pistäviä kommentteja. 

Newton, Richard & Touna, Vaia toim. (2023) Fieldnotes in the Critical Study of Religion 

Tässä on poikkeuksellinen tapa käsitellä uskontotieteen ja laajemmin uskonnontutkimuksen oppihistoriaa. Otetaan yksi lainaus klassikolta, lähdetään purkamaan sitä ja kuljetaan toisinaan yllättäviinkin suuntiin. Lopputuloksena on inspiroiva kokoelma, joka on samalla epätasainen. Mukana on muutama loistava käsittely, muutama oivaltava kuljetus klassikosta nykypäivän metodologisiin keskusteluihin ja muutama rohkea, lopulta epäonnistuva yritys. 

Lövheim, Mia & Stenmark, Mikael toim. (2021) A Constructive Critique of Religion 

Teoksessa käsitellään kritiikkiä sen arkimerkityksessä eli arvoarvostelmina eikä niinkään ilmiöiden mahdollisuusehtoina. Tarkoituksena on tunnustella, miten kritiikki voisi olla rakentavaa uskonnon yhteydessä. Mukana on muutamia tärkeitä artikkeleita ja muutamia itseäni vähemmän inspiroivia, teologisempia tekstejä. Teoksen yleinen linja vaikuttaa hylkivän vahvaa uskontokritiikkiä ikään kuin uskontomyönteinen uskontokritiikki olisi rakentavaa. Mutta tässä on lähtökohta, jota voitaisiin perata syvemmin: vaikka kritiikin tulee olla rakentavaa vaikuttavuuden maksimoinnin mielessä, miksi kritiikin tulisi olla kohdettaan rakentavaa? Siksi minulle teoksen syvin anti on yksittäisissä vahvoissa, pääosin tuttujen kirjoittajien artikkeleissa, jotka voisivat olla toisessakin kontekstissa. Näiden teemoina ovat mm. erilaiset ateistiset kritiikit (S LeDrew), laki erit. Kreikassa (E Fokas) ja Ruotsin radikaalioikeisto (P-E Nilsson).

Mitä on akselerationismi?

Sana ”akselerationismi” iskeytyi suomalaiseen julkisuuteen 3.12.2021, kun poliisi tiedotti Suomen ensimmäisestä ääri-oikeistolaisesta terrorismi-epäilystä. Poliisi epäilee viittä nuorta aikuista terrorismista ja poliisin mukaan epäillyt ovat akselerationisteja. 

Kansa alkoi kysellä, että mikä hiton akselerationismi. Terrorismitutkijat valistivat kansaa kertomalla, että akselerationismi on äärioikeistolainen ja kansallissosialistinen virtaus. Asian esittäminen tällä tavalla on kuitenkin osatotuus, joka asettaa termin itsessään huonoon valoon. Siksi kirjoitan tämän lyhyen tekstin, tavallaan alaviitteeksi. Tässä tapauksessa Wikipediakin on avuksi. 

Akselerationismi, kuten englanninkielinen Wikipedia aivan oikein korostaa, on alkujaan vasemmistolaisen yhteiskuntafilosofian termi. Sen juurena on ajatus siitä, ettei kapitalismia pidä suitsia ja jarrutella, vaan pikemminkin kiihdyttää, jonka seurauksena se tulee hajoamaan. Ajatuksen siemenet löytyvät Marxilta, sen filosofinen perusta löytyy Deleuzen & Guattarin kapitalismianalyysista, ja termi ankkuroidaan yleensä brittifilosofi Nick Landiin, joka tuli jo 90-luvun alussa tunnetuksi omaperäisistä D&G -luennoista. Kirjan hän kirjoitti tuolloin myös Bataillesta. Sittemmin Landin maine on ryvettynyt esimerkiksi islam-kommenteissaan. 

Muutama vuosi sitten vieraillessani Lontoossa selailin kirjakaupassa useitakin akselerationismia käsitteleviä kirjoja. Niissä ei ollut mitään kansallissosialistista tai äärioikeistolaista, vaan kyse oli vasemmistolaisesta näkemyksestä, josta esitettiin erilaisia tulkintoja siitä, onko kapitalismin kiihdyttäminen oikea strategia paremman, tasa-arvoisemman ja ekologisesti kestävän maailman saavuttamiseksi. 

Tämä Kankaanpään versio on äärioikeistolainen, ja sellainen akselerationismi on huomattavasti laajemman akselerationismikeskustelun myöhäisempi sivujuonne. Siksi pitäisi korostaa, millaisesta akselerationismista puhutaan, kun puhutaan äärioikeistolaisesta versiosta. Tässä poliisi teki virheen tiedotustilaisuudessa, mutta tässä myös esimerkiksi Leena Malkilta toivoisi täsmällisyyttä hänen tärkeässä roolissaan terrorismitutkimuksen julkisena äänenä. 

En kirjoita tätä siksi, että haluaisin pelata antivasemmistolaisten pussiin – he toki tulevat huutelemaan, että joo joo vasemmistolainen akselerationismi se vasta suurin paha onkin. Kirjoitan tämän siksi, että jos tutkijatkaan eivät viesti termistä kohdallisesti, se alkaa artikuloitua vain äärioikeistolaiseksi. 

On olemassa äärioikeistolaista akselerationismia, mutta akselerationismi ei ole äärioikeistolaista.