Tavallisesti aloitan nämä pika-arviot luetuista teoksista valittelemalla lukuajan kaventumista. Nyt siihen olisi aihetta ainakin yhtä paljon kuin aikaisemmin. Välttelen kuitenkin valituksen ritualisoitumista, joten kerrotaan vain sen verran, että lista olisi pidempi, jos arvioitavana olleet kirjakässärit laitettaisiin mukaan. Syksy on alkanut ja myös uusi lukuvuosi. Lukemisen kannalta en aseta suuria odotuksia tuleville kuukausille, mutta keväällä ei ainakaan opetukset ja hallintotyöt suuremmin haittaa, koska olen tutkimuskaudella.
Anders Ackfeldt (2025) Islamic Themes in US Hip-Hop Culture
Uskonto ja hiphop on uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen uusi leipä ja voi. Se ja metalli. Muista genreistä ei sitten niin paljon kirjoitetakaan. Hiphopista löytyy sekä kristinuskoon että islamiin painottuneita teoksia ja artisteja. Tässä yksi varsin onnistunut esimerkki islamista. Itselleni antoisinta puolta oli tunnettujen hoppareiden islam-kuvioista lukeminen. Mukana on tietenkin pitkät pätkät Nation of Islamista ja Five-Percenters Nationista, jotka ovat islamilaisia mutta melko epäortodoksisia liikkeitä (jos ”ortodoksialla” tarkoitetaan sitä, miten islamia keskimäärin kuvataan yleisesityksissä). Asiallinen kokonaisuus ja avoimesti saatavilla.
Kari Palonen & Hilkka Summa (toim.) (1994) Pelkkää retoriikkaa
Jostain syystä en koskaan lukenut tätä kokonaan niinä vuosina, kun ruodin diskurssianalyysin ja retorisen tutkimuksen alkeita. No nyt luin. Siinä on asiallisia esittelyjä retoriikan klassikoista antiikista nykypäivään. Aristotelestä ja Ciceroa tietenkin sekä ”modernit” klassikot Perelman, Burke ja Toulmin. Ja sitten on tapaustutkimuksia. Itselleni parasta antia oli Burken esittely, joka poikkeaa merkittävästi Perelmanin ja Toulminin annista retoriikalle. Minua kiinnostaa enemmän Burke (vaikka Toulminin muusta tuotannosta Kosmopoliksella on aina paikka sydämessäni).
Risto Puumalainen (2025) Uskomatonta elämää Suomessa
Uskonnottomien käsityksistä ei ole Suomessa pahemmin kirjoitettu. Tässä yksi ”sisäpiiriläisen” teos, jonka pohjana on tekijän itse keräämä aineisto. En kirjoita tässä enempää, koska tein kirjan pohjalta tekstin Katsomukset-portaaliin. Se löytyy täältä.
Donna M. Mertens (2023) Mixed Methods Research
Tämä tuli palkkiokirjojen nipussa. Olin utelias, millainen menetelmäkirja aiheesta saadaan aikaiseksi. Luin ja tuntemukseni olivat melko mixed. Yhtäältä kirjamittainen teos tästä kääntyy väkinäiseksi samalla tavalla kuin oletan Journal of Mixed Methodsin olevan. Väkinäinen siksi, että suuri osa on yleistä menetelmäpohdintaa, joka sopii aivan kaikkeen tutkimukseen. Toisaalta teoksesta oppi jotain. Kuten esimerkiksi se, että tämän leirin mukaan vain määrällistä ja laadullista yhdistävä tutkimus voi olla mixed methods, ei esimerkiksi erilaisia laadullisia menetelmiä yhdistävä tutkimus. En tosin tiedä, miksi näin ajatellaan. Yhdistelmille annetaan teoksessa myös erilaisia paradigmoja, mutta lopulta pitäisin selkeimpänä puhua vain kahdesta perustavasta lähtökohdasta: yhtäältä on post-positivistinen paradigma, jossa määrällinen hallitsee laadullista, toisaalta on konstruktionistinen paradigma, jossa laadullinen hallitsee määrällistä. Muut teoksessa eritellyt paradigmat ovat jonkinlaisia versioita näistä. Molemmissa paradigmoissa siis luodaan jonkinlainen hierarkia hyödynnettyjen menetelmien välille. Yksinkertaistaen kai voisi sanoa, että post-positivistisessa paradigmassa laadullisella tutkimuksella voidaan täsmentää ja hioa määrällisen löydöksiä, kun taas konstruktivistisessa paradigmassa määrälliset löydökset (uudelleen)tulkitaan omien lähtökohtien kautta.
Samuli Putro (2025) Elämäni miehet
Olen seurannut Putron musiikillista uraa Zen Cafen ensilevystä alkaen. Olen joskus sanonut, että jos minulla olisi guilty pleasure, se olisi tässä. Mutta en tunne syyllisyyttä. Kirjassa Putro käy läpi nipun elämässään keskeisissä rooleissa olleita miehiä. Suurimpaan osaan suhde on vaikea ja kirjassa tarvotaan terapiasuossa. Se puolustaa näkyvästi talking cure -tyyppistä ajattelua ikään kuin suomalaisten miesten ongelmana olisi puhumattomuus: kun puhuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Tässä mielessä kirjan sanoma on tylsähkö, mutta itse miesten käsittely on erittäin mukaansatempaavaa. Luin nopeasti ja suurella innolla. Se oli minulle erinomaista mökkilukemistoa.
Martin Barker & Anna Beezer (toim.) (1992) Reading into Cultural Studies
Toimitettu teos koostuu johdannosta ja kymmenen keskeisen brittiläisen kulttuurintutkimuksen kirjan tarkastelusta. Johdanto diagnosoi 1990-luvun alun tilannetta, jossa kulttuurintutkimuksen katsottiin menettäneen vahvimman kiinnostuksensa luokka-analyysiin ja joissain tapauksissa jopa valtasuhteiden tutkimiseen, ajautuen näin eräänlaiseen kulttuuripopulismiin. Teos ikään kuin yrittää pelastaa kulttuurintutkimuksen tältä luisulta muistuttamalla keskeisistä tutkimuksista. Useimmat analysoitavat teokset käsittelevät nuorisokulttuureja ja populaarikulttuuria, mutta tällainen tiivistys kuulostaa huomattavasti latteammalta kuin millainen runsaudensarvi kokonaisuus onkaan. Aikaansa kuvaavasti televisiolla on keskeinen rooli. Kirja on erittäin hyvä. Tietenkin yksittäisissä luvuissa on tasoeroja, mutta tämä idea pitäisi monistaa eri aloille.
Tuukka Kaidesoja, Tomi Kankainen & Petri Ylikoski (toim.) (2018) Syistä selityksiin. Kausaalisuus ja selittäminen yhteiskuntatieteissä
Alaotsikko kertoo olennaisen. Artikkelit käsittelevät monipuolisesti kausaalisuutta ja selittämistä. Heikkoutena on se, että useat artikkelit eivät anna yhtään aitoa yhteiskuntatieteellistä esimerkkiä. Esimerkit ovat tyyliä ”ikkuna menee rikki, kun siihen heittää pallon”. No tällaisilla esimerkeillä saadaan käsitteiden luonteita selitettyä, mutta alaotsikon yhteiskuntatiede jää vähän vähemmälle varsinkin alkupuolella. Toki yleinen läpikulkeva pointti on, ettei selittäminen rajoitu luonnontieteisiin ja että kausaalisuutta tuovat esiin myös ne tutkijat, jotka näennäisesti väittävät tekevänsä jotain muuta. Useissa teksteissä oli mukaan poimittavia ajatuksia ja siirsin täältä metodiopetuksen keskusteluun yhden käsiteparin, intensiivinen versus ekstensiivinen tutkimusasetelma.
John Fiske (1989) Reading the Popular
Fiskeä pidetään erityisesti kulttuuriteoreetikkona, joka a) esittelee semioottisia kulttuurianalyyseja kaikenlaisesta arkisesta (kaupunkirakennuksista, hiekkarannoista jne.) ja b) lähenee kulttuuripopulismia (eli löytää kaikenlaisesta populaarikulttuurin käytöstä jotain toimintakykyistävää samalla kun vähättelee kriittisempiä analyyseja). Tässä teoksessa on molempia. Suuressa osassa ovat myös musiikkivideoiden analyysit, mikä kertoo osaltaan siitä, että kasarilla ilmiö oli kuuminta hottia (mutta ei enää). Itseäni kiinnosti kaikkein eniten Madonnaa koskevat luvut. Lopulta Fisken analyysit hyötyisivät hitusen kriittisemmästä otteesta, mutta hänen analyyseissaan on kuitenkin pointtinsa. Hän ei ole sellainen kulttuuripopulisti kuin kriittiseen teoriaan tai marxilaiseen näkökulmaan ankkuroituneet tutkijat esittävät.
Bobby Gillespie (2021) Tenement Kid
Primal Screamistä sekä Jesus & the Mary Chainista tunnettu Gillespie käsittelee muistelmissaan erityisesti nuoruuttaan. Varhaisvuosien lisäksi ruoditaan Screamin alkutaipaletta ja samaan aikaan osunutta jaksoa Jesuksen rumpalina. Hänen musiikki-intoilunsa on tässä tärkeää nuoruuden Glasgow’n verrattain raffin meiningin kuvaaminen lisäksi. Hän kirjoittaa myös paljon estetiikasta ja tyyleistä (mikä on hitusen ongelmallista, kun kyse ei ole kuvakirjasta). Hän kirjoittaa myös aikansa Iso-Britanniasta, kuten Thatcherin synkästä valta-ajasta. Kirjan loppuosa keskittyy Screamadelican tekemiseen ja julkaisemiseen. Sen jälkeisistä ajoista varmaankin tulee toinen kirja. Paikoin tekisi mieli vähän editoida, mutta pääosin tämä on erinomainen kirja, jos aihepiiri vetoaa.
Walter de Camp (1988) He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta
Privaatin aikakausi menee ainakin minun päässäni samaan syssyyn kuin Pete Europan ”timanttikoirien vuosi”, 80-luvun asenteeseen, jossa tärkeintä on hyvälle näyttäminen ja introspektiivinen, maailmapolitiikasta etäinen ote maailmaan. Walter de Campin rönsyilevä kirjoitelma tuo esiin jotain tästä hahmotellessaan Berliinin baarien eroottisia viboja. Moneen kertaan kysyin itseltäni, voivatko kirjan jäljellä olevat sivut tuoda jotain kiinnostavaa ajateltavaa. Epäilin joka kerta. Enkä muuttanut käsitystäni. Teos itsessään on ajankuvaa, jopa enemmän kuin sen yritys sanoa jotain omasta ajastaan. Kirja tarttui mukaan Kiteen kirjaston ilmaishyllystä.
