Kesän jälkipuoliskon lukemistoa

Tavallisesti aloitan nämä pika-arviot luetuista teoksista valittelemalla lukuajan kaventumista. Nyt siihen olisi aihetta ainakin yhtä paljon kuin aikaisemmin. Välttelen kuitenkin valituksen ritualisoitumista, joten kerrotaan vain sen verran, että lista olisi pidempi, jos arvioitavana olleet kirjakässärit laitettaisiin mukaan. Syksy on alkanut ja myös uusi lukuvuosi. Lukemisen kannalta en aseta suuria odotuksia tuleville kuukausille, mutta keväällä ei ainakaan opetukset ja hallintotyöt suuremmin haittaa, koska olen tutkimuskaudella. 

 

Anders Ackfeldt (2025) Islamic Themes in US Hip-Hop Culture

 

Uskonto ja hiphop on uskonnon ja populaarimusiikin tutkimuksen uusi leipä ja voi. Se ja metalli. Muista genreistä ei sitten niin paljon kirjoitetakaan. Hiphopista löytyy sekä kristinuskoon että islamiin painottuneita teoksia ja artisteja. Tässä yksi varsin onnistunut esimerkki islamista. Itselleni antoisinta puolta oli tunnettujen hoppareiden islam-kuvioista lukeminen. Mukana on tietenkin pitkät pätkät Nation of Islamista ja Five-Percenters Nationista, jotka ovat islamilaisia mutta melko epäortodoksisia liikkeitä (jos ”ortodoksialla” tarkoitetaan sitä, miten islamia keskimäärin kuvataan yleisesityksissä). Asiallinen kokonaisuus ja avoimesti saatavilla. 

 

Kari Palonen & Hilkka Summa (toim.) (1994) Pelkkää retoriikkaa 

 

Jostain syystä en koskaan lukenut tätä kokonaan niinä vuosina, kun ruodin diskurssianalyysin ja retorisen tutkimuksen alkeita. No nyt luin. Siinä on asiallisia esittelyjä retoriikan klassikoista antiikista nykypäivään. Aristotelestä ja Ciceroa tietenkin sekä ”modernit” klassikot Perelman, Burke ja Toulmin. Ja sitten on tapaustutkimuksia. Itselleni parasta antia oli Burken esittely, joka poikkeaa merkittävästi Perelmanin ja Toulminin annista retoriikalle. Minua kiinnostaa enemmän Burke (vaikka Toulminin muusta tuotannosta Kosmopoliksella on aina paikka sydämessäni). 

 

Risto Puumalainen (2025) Uskomatonta elämää Suomessa 

 

Uskonnottomien käsityksistä ei ole Suomessa pahemmin kirjoitettu. Tässä yksi ”sisäpiiriläisen” teos, jonka pohjana on tekijän itse keräämä aineisto. En kirjoita tässä enempää, koska tein kirjan pohjalta tekstin Katsomukset-portaaliin. Se löytyy täältä. 

 

Donna M. Mertens (2023) Mixed Methods Research 

 

Tämä tuli palkkiokirjojen nipussa. Olin utelias, millainen menetelmäkirja aiheesta saadaan aikaiseksi. Luin ja tuntemukseni olivat melko mixed. Yhtäältä kirjamittainen teos tästä kääntyy väkinäiseksi samalla tavalla kuin oletan Journal of Mixed Methodsin olevan. Väkinäinen siksi, että suuri osa on yleistä menetelmäpohdintaa, joka sopii aivan kaikkeen tutkimukseen. Toisaalta teoksesta oppi jotain. Kuten esimerkiksi se, että tämän leirin mukaan vain määrällistä ja laadullista yhdistävä tutkimus voi olla mixed methods, ei esimerkiksi erilaisia laadullisia menetelmiä yhdistävä tutkimus. En tosin tiedä, miksi näin ajatellaan. Yhdistelmille annetaan teoksessa myös erilaisia paradigmoja, mutta lopulta pitäisin selkeimpänä puhua vain kahdesta perustavasta lähtökohdasta: yhtäältä on post-positivistinen paradigma, jossa määrällinen hallitsee laadullista, toisaalta on konstruktionistinen paradigma, jossa laadullinen hallitsee määrällistä. Muut teoksessa eritellyt paradigmat ovat jonkinlaisia versioita näistä. Molemmissa paradigmoissa siis luodaan jonkinlainen hierarkia hyödynnettyjen menetelmien välille. Yksinkertaistaen kai voisi sanoa, että post-positivistisessa paradigmassa laadullisella tutkimuksella voidaan täsmentää ja hioa määrällisen löydöksiä, kun taas konstruktivistisessa paradigmassa määrälliset löydökset (uudelleen)tulkitaan omien lähtökohtien kautta. 

 

Samuli Putro (2025) Elämäni miehet 

 

Olen seurannut Putron musiikillista uraa Zen Cafen ensilevystä alkaen. Olen joskus sanonut, että jos minulla olisi guilty pleasure, se olisi tässä. Mutta en tunne syyllisyyttä. Kirjassa Putro käy läpi nipun elämässään keskeisissä rooleissa olleita miehiä. Suurimpaan osaan suhde on vaikea ja kirjassa tarvotaan terapiasuossa. Se puolustaa näkyvästi talking cure -tyyppistä ajattelua ikään kuin suomalaisten miesten ongelmana olisi puhumattomuus: kun puhuu, kaikki muuttuu paremmaksi. Tässä mielessä kirjan sanoma on tylsähkö, mutta itse miesten käsittely on erittäin mukaansatempaavaa. Luin nopeasti ja suurella innolla. Se oli minulle erinomaista mökkilukemistoa. 

 

Martin Barker & Anna Beezer (toim.) (1992) Reading into Cultural Studies 

 

Toimitettu teos koostuu johdannosta ja kymmenen keskeisen brittiläisen kulttuurintutkimuksen kirjan tarkastelusta. Johdanto diagnosoi 1990-luvun alun tilannetta, jossa kulttuurintutkimuksen katsottiin menettäneen vahvimman kiinnostuksensa luokka-analyysiin ja joissain tapauksissa jopa valtasuhteiden tutkimiseen, ajautuen näin eräänlaiseen kulttuuripopulismiin. Teos ikään kuin yrittää pelastaa kulttuurintutkimuksen tältä luisulta muistuttamalla keskeisistä tutkimuksista. Useimmat analysoitavat teokset käsittelevät nuorisokulttuureja ja populaarikulttuuria, mutta tällainen tiivistys kuulostaa huomattavasti latteammalta kuin millainen runsaudensarvi kokonaisuus onkaan. Aikaansa kuvaavasti televisiolla on keskeinen rooli. Kirja on erittäin hyvä. Tietenkin yksittäisissä luvuissa on tasoeroja, mutta tämä idea pitäisi monistaa eri aloille. 

 

Tuukka Kaidesoja, Tomi Kankainen & Petri Ylikoski (toim.) (2018) Syistä selityksiin. Kausaalisuus ja selittäminen yhteiskuntatieteissä 

 

Alaotsikko kertoo olennaisen. Artikkelit käsittelevät monipuolisesti kausaalisuutta ja selittämistä. Heikkoutena on se, että useat artikkelit eivät anna yhtään aitoa yhteiskuntatieteellistä esimerkkiä. Esimerkit ovat tyyliä ”ikkuna menee rikki, kun siihen heittää pallon”. No tällaisilla esimerkeillä saadaan käsitteiden luonteita selitettyä, mutta alaotsikon yhteiskuntatiede jää vähän vähemmälle varsinkin alkupuolella. Toki yleinen läpikulkeva pointti on, ettei selittäminen rajoitu luonnontieteisiin ja että kausaalisuutta tuovat esiin myös ne tutkijat, jotka näennäisesti väittävät tekevänsä jotain muuta. Useissa teksteissä oli mukaan poimittavia ajatuksia ja siirsin täältä metodiopetuksen keskusteluun yhden käsiteparin, intensiivinen versus ekstensiivinen tutkimusasetelma. 

 

John Fiske (1989) Reading the Popular 

 

Fiskeä pidetään erityisesti kulttuuriteoreetikkona, joka a) esittelee semioottisia kulttuurianalyyseja kaikenlaisesta arkisesta (kaupunkirakennuksista, hiekkarannoista jne.) ja b) lähenee kulttuuripopulismia (eli löytää kaikenlaisesta populaarikulttuurin käytöstä jotain toimintakykyistävää samalla kun vähättelee kriittisempiä analyyseja). Tässä teoksessa on molempia. Suuressa osassa ovat myös musiikkivideoiden analyysit, mikä kertoo osaltaan siitä, että kasarilla ilmiö oli kuuminta hottia (mutta ei enää). Itseäni kiinnosti kaikkein eniten Madonnaa koskevat luvut. Lopulta Fisken analyysit hyötyisivät hitusen kriittisemmästä otteesta, mutta hänen analyyseissaan on kuitenkin pointtinsa. Hän ei ole sellainen kulttuuripopulisti kuin kriittiseen teoriaan tai marxilaiseen näkökulmaan ankkuroituneet tutkijat esittävät. 

 

Bobby Gillespie (2021) Tenement Kid 

Primal Screamistä sekä Jesus & the Mary Chainista tunnettu Gillespie käsittelee muistelmissaan erityisesti nuoruuttaan. Varhaisvuosien lisäksi ruoditaan Screamin alkutaipaletta ja samaan aikaan osunutta jaksoa Jesuksen rumpalina. Hänen musiikki-intoilunsa on tässä tärkeää nuoruuden Glasgow’n verrattain raffin meiningin kuvaaminen lisäksi. Hän kirjoittaa myös paljon estetiikasta ja tyyleistä (mikä on hitusen ongelmallista, kun kyse ei ole kuvakirjasta). Hän kirjoittaa myös aikansa Iso-Britanniasta, kuten Thatcherin synkästä valta-ajasta. Kirjan loppuosa keskittyy Screamadelican tekemiseen ja julkaisemiseen. Sen jälkeisistä ajoista varmaankin tulee toinen kirja. Paikoin tekisi mieli vähän editoida, mutta pääosin tämä on erinomainen kirja, jos aihepiiri vetoaa. 

 

Walter de Camp (1988) He halusivat vain itseään. Muistelmia privaatin aikakaudelta 

 

Privaatin aikakausi menee ainakin minun päässäni samaan syssyyn kuin Pete Europan ”timanttikoirien vuosi”, 80-luvun asenteeseen, jossa tärkeintä on hyvälle näyttäminen ja introspektiivinen, maailmapolitiikasta etäinen ote maailmaan. Walter de Campin rönsyilevä kirjoitelma tuo esiin jotain tästä hahmotellessaan Berliinin baarien eroottisia viboja. Moneen kertaan kysyin itseltäni, voivatko kirjan jäljellä olevat sivut tuoda jotain kiinnostavaa ajateltavaa. Epäilin joka kerta. Enkä muuttanut käsitystäni. Teos itsessään on ajankuvaa, jopa enemmän kuin sen yritys sanoa jotain omasta ajastaan. Kirja tarttui mukaan Kiteen kirjaston ilmaishyllystä.

Syyslukemiset, syyskuu

Ajattelin jatkaa kesällä aloitettua lukupäiväkirjan päivittämistä tänne näin. Lukupäiväkirjaa olen pitänyt yli 20 vuotta, mutta en täällä blogissa. Syyskuu on ollut kuivahko kuukausi, ei loppukirin vuoksi aivan tipaton kuitenkaan. Syitä on monia, muutama niistä hyviä. 

Olen isyyslomalla, joten luvan kanssa saa olla lukematta. Tällaista lupaa en kuitenkaan kaipaa, joten suurempi syy vähäiseen lukemiseen on ajan puute. Tai aikaa on aivan saman verran kuin ennenkin, mutta nyt siitä menee suuri osa lapsen kanssa ihmetellessä. Hänen kanssaan luemme ahkerasti, mutta niitä teoksia en aio tänne listata. 

Olen edellä mainituista syistä käyttänyt vähäisen lukuaikani artikkeleihin. Olen keskittynyt erityisesti konjunktuurianalyysia teoretisoiviin ja reflektoiviin teksteihin, joissa liikutaan akselilla Gramsci – Althusser – Hall – Grossberg ja välillä koukataan Marxin ja Laclaun kautta takaisin Halliin. 

Lisäksi olen lapsen päiväunien aikana pyrkinyt edistämään yhtä artikkelia tipuaskelin. Sellainen puuhastelu vie sen parhaimman lukuhetken eli päiväuniajan pois. Huomasin myös yhden mentaalisen aspektin: kun lukuaikaa ei ole ja kirjat etenevät kuin hidastetussa filmissä, tuntuu jäävän jumiin yhteen. Siihen helpotuksena olen alkanut (taas) käydä läpi aikaisemmin luettujen kirjojen alleviivauksia ja reunahuomautuksia. Näin tulee kerrattua kaikenlaista ja liikuteltua ajatuksia nopeammin kuin se onnistuisi yhteen kirjaan syventymällä. Tuntuu kuin tekisi ja ajattelisi kaikenlaista, kun kertaa joskus luettua. Se myös vie eteenpäin edellä mainittua artikkelia. 

Jotain sentään sain päätökseen syyskuussa. 

Mikko Mattlar: Synteettinen Suomi (2019) 

Suomalaista syntetisaattorivetoista musiikkia 1970- ja 1980-luvuilla käsittelevä teos ei ehkä pureudu minulle tärkeimpään palaseen populaarimusiikin historiassa, mutta riittävä yhteys löytyi nopeasti. Lapsuuteni syntsaiskelmät tulevat käsitellyksi (mm. Mona Carita, Kake Randelin), samoin myöhempinä aikoina kuunnellut artistit ja yhtyeet (kuten Organ, Stressi ja Advanced Art). Kun syntsalaitteet olivat varhaisina aikoina melko hintavia, tekijöitäkin oli niukasti. Ostava yleisö söi iskelmäsyntsan, mutta vakavamielisempää elektronista kotoperäistä musiikkia ei myyntilistojen kärkipäässä näkynyt. Kovin syväluotaavaa kulttuurihistoriallista analyysia teos ei tarjoa, mutta viihdyttävän ja informatiivisen katsauksen alan tekijöihin ja teoksiin. Pakko oli tehdä oma soittolista teoksen perusteella, mutta on todettava, ettei monia kuriositeetteja löydy ruotsalaisesta suoratoistopalvelusta. 

Mikko Lehtonen (toim.): Kulttuuri ja yhteiskunta. Kulttuurintutkimuksen klassikoita (2021)

Muutama vuosi sitten ilmestynyt käännöstekstien kokoelma kulttuurintutkimuksen vanhoja ja uusia klassikoita on jäänyt vaille näkyvää huomiota. En ole huomannut teoksesta puhutun laisinkaan. Itse törmäsin siihen erään divarin listalla ja kävin nappaamassa teoksen sopuhintaan. Mietin, että opiskeluaikanani teos olisi kulkenut monien kassissa ja näkynyt kirjaston kahvilassa tai yliopistorakennusten käytävillä luentojen välissä, ainakin humanistiopiskelijoilla. En tiedä, kuka näitä nykyään lukee, eivät ainakaan uskontotieteen opiskelijat. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Jos näin, se on harmi. Kyse on erinomaisesta kokoelmasta tekstejä, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa aivan yhtenäistä pakettia. Kulttuurintutkimuksen varhaisista klassikoista mukana on mm. Raymond Williams, tuoreemmista David Morley ja vielä tuoreemmista. Doreen Massey, Paul Gilroy ja Lawrence Grossberg. Kasarilta on Stuart Hallin kovatasoinen teksti ”Ideologian ongelma”. Mukana on myös kohtuullisen syväluotaava toimittajan johdanto. Suosittelen. 

Peter Singer: Hegel (2001) 

Hyllyssäni on siistissä rivissä yli 50 Oxford University Pressin ”A Very Short Introduction” -sarjan teosta. Lapsen kanssa lattialla makoillessa tuijottelen niitä melkein päivittäin. Yhtenä päivänä nappasin käteeni Peter Singerin kirjan Hegelistä. Ja olihan sen lukeminen palkitsevaa. Hegel oli hurja ajattelija, mutta onko hän ystävä vai vihollinen, siitä en ole varma. Ystävä, jos kysytään Zizekiltä tai jopa Rortylta; vihollinen, jos kysytään Deleuzelta. Vihollinen myös, jos kysytään kolonialistista diskurssia kritisoivilta. Ei siis ainakaan yksiselitteisesti ystävä, mutta omaperäinen ja erikoinen ajattelija vähintään. Singerin kirja keskittyy Hegelin historianfilosofiaan, vapauskäsitykseen, tietokäsitykseen (Geist-termin kautta) ja vähän dialektiikkaankin. Asiallinen johdanto, joka ei mene kovin syvälle, mutta auttaa riittävästi hahmottamaan Hegelin ajattelun etenemistä (sen sijaan että vain kertoisi johtopäätökset). Hegelin vaikutusta käsittelevä loppuluku on kovin lyhyt ja ylimalkainen, mutta siinäkin on muutama mielenkiintoinen huomio Hegeliä seuranneiden sukupolvien vastaanotosta 1800-luvula (ei kuitenkaan mitään 1900-luvun jälkipuoliskosta). Teos ilmestyi alkujaan vuonna 1983. 

Seppo Paajanen, Anneli Juntti & Hannele Sauli (toim.): Faktajuttu. Tilastollisen sosiaalitutkimuksen käytännöt (1998) 

Artikkelikokoelma asiallista menetelmälätinää tilastollisen tutkimuksen kiemuroista. Luin tämän ensisijaisesti etsiessäni puhuttelevia esimerkkejä, joita voisi hyödyntää menetelmäopetuksessa. En löytänyt, paitsi ehkä yhden. Kun verrataan ihmisten vastauksia samoihin kysymyksiin erilaisilla kyselytekniikoilla, huomataan, että perinteisessä lomakekäyntihaastattelussa ihmiset antavat kielteisemmän kokemuksen hyvinvoinnista kuin puhelinhaastattelussa tai tietokoneavusteisessa käyntihaastattelussa. Toisin sanoen sosiaalinen yhteys vaikuttaa vastauksiin, ei vain kysymysmuoto, vastausvaihtoehdot ja vastausvaihtoehtojen järjestys. Muuten löysin aika tavanomaisia menetelmätekstejä, joiden relevanssi omaan tutkimukseeni tai opetukseeni jäi kuitenkin verrattain yleiselle tasolle. Ajankohdasta kertoo konstruktionismin ja ”postmodernin” epistemologian mukanaolo pohdinnoissa. Yksi tapausesimerkki tarjosi hyvän muistutuksen, miten suomalainen presidentinvaalitapa on vahvasti sidoksissa mielipidekyselyihin, jotka ohjaavat ehdokasvalintaa ja äänestyskäyttäytymistä. Oma näkemykseni on, että kyseinen vaali – toisin kuin eduskuntavaalit – on selkein esimerkki niin sanotun strategisen äänestämisen mielekkyydestä. 

Roosa Haimila: Beyond Scientific Worldviews: Belief in Science and ‘Supernatural’ Explanations in Science-Oriented Individuals (2023) 

Haimilan teoksessa käsitellään, miten tiedeorientoituneillakin yksilöillä voi olla intuitiivinen taipumus tapaan ajatella ”yliluonnollisia” elementtejä sisältäviä ajatuksia, jos ”yliluonnollisella” tarkoitetaan ”core knowledge confusionia” eli sitä, että ihmiset ”sekoittavat” ajattelussaan esimerkiksi elottomien objektien, elävien organismien ja mentaalisten tilojen välisiä rajoja (esimerkiksi pitävät luontoa toimijana, jolla on päämäärä). Teknisesti ottaen en lukenut artikkeliväitöskirjaa syyskuussa, vaikka se ilmestyi silloin, mutta olen lukenut sen sisällön aikaisemmin. Laitan sen kuitenkin tähän, koska kirjana teos ilmestyi nyt. En lähde kommentoimaan sisältöä sen kummemmin, koska Haimila oli ohjattavani. Se oli neljän vuoden sisään kuudes ohjaamani väitöskirja ja se löytyy netistä.

Merimiestatuointien merkitys ja merkityksettömyys

Muutama päivä sitten uutisissa kerrottiin merimiesten tatuoinneista. Ylen jutun mukaan suuri osa tatuoinneista on otettu ”kännissä ja halvalla”. Tatuointeja otettiin hetken mielijohteesta, usein samanlaisia kuin kavereilla, tai se, mihin oli varaa. Toisin sanoen ne eivät kätke mitään syvällisiä merkityksiä.

Jutun perustana on Mikko Helseniuksen ja Jari Ruotsalaisen kirja Merimiestatuoinnit (SKS, 2020). Kiinnostavaan kirjaan en ole tutustunut, mutta juttu sai pohtimaan, miten tutkijat ja harrastajat usein haluavat nähdä syvällisiä merkityksiä riippumatta siitä, miten uskottavasti todistusaineistot sitä tukevat. Merkityksellisyys on jotenkin arvokkaampaa tai, hmmm, merkityksellisempää kuin merkityksettömyys tai se, että jotain on tehty ”kännissä ja halvalla”.

Frits Staal kirjoitti vuonna 1979 julkaistussa artikkelissaan rituaalien merkityksettömyydestä, että hänen tutkimissaan intialaisissa rituaaleissa niiden suorittajat eivät ajattele jotain symbolisia merkityksiä toteuttaessaan rituaaleja tai kertoessaan tutkijalle perusteita rituaalien toteuttamiseen. Rituaalit ovat ensisijaisesti toimintaa, jossa seurataan sääntöjä. Niitä toteutetaan siksi, että esi-isätkin tekivät niin, se on perinne ja velvollisuus, ja että heillä on lupa toteuttaa ne (mikä ylläpitää rituaalispesialistien sosiaalista statusta). Rituaalit ovat tässä spesifissä mielessä merkityksettömiä.

Kun näemme esimerkiksi kalliomaalauksia, emme ehkä kysy ensimmäisenä, onko joutsen tai muu vastaava piirretty ”kännissä ja halvalla” vai onko siinä jokin suurempi merkitys? Helposti aloitamme olettaen merkityksen, ja sen jälkeen pohdimme, mikä se mahtaisi olla.

Kontekstin tunteminen auttaa argumentoimaan uskottavasti, että meille jääneillä piirroksilla tai tiettyihin paikkoihin, kuten hautoihin, sijoitetuilla esineillä on jokin erityinen merkitys kyseisessä kulttuurissa eläneille ja että joskus ne jopa avaavat sen kulttuurin käsityksiä maailman luonteesta.

Väitän kuitenkin, että tutkijoilla ja harrastajilla on tapana nähdä syvempiä merkityksiä silloinkin kun kulttuurisen kontekstin rekonstruktio on ohut ja liikutaan vain villien arvailujen tasolla. Onhan tutkimuksellisesti ansiokkaampaa ja tyydyttävämpää olla syvällisten merkitysten äärellä kuin todeta, ettei tästä ota selkoa tai että todennäköisesti tämä piirros tai esine on tässä ja tällainen ”kännissä ja halvalla”, ei mistään erityisestä syystä, ainakaan ympäröivän kulttuurin maailmankatsomuksen vuoksi. Tämä näkyy silloin tällöin kansainvälisissä uutisissa, joissa kerrotaan uusista löydöistä. Niissä joku asiantuntija yleensä arvelee, että kyse on ollut uskonnollisesta rituaalista, jossa esineitä on käytetty tai symboliikasta, joka kuvaa kyseisen kulttuurin kosmologiaa.

Luulen, että jos emme tietäisi juuri mitään merimiehistä, mutta löytäisimme kuvia tatuoiduista käsivarsista, rakentaisimme aineiston ympärille koherentteja tarinoita merimiesten syvällisistä koodeista ja katsomuksista todennäköisemmin kuin toteaisimme, että ehkä kuvat on otettu ”kännissä ja halvalla”.

Asioita monimutkaistaa se, että merkityksettömyydellä voi olla merkitys, vaikka tatuoineissa ei olisi sen kummempaa symboliikkaa. Voi olla, että merimiesten tapa korostaa, miten tatuoinnit ovat merkityksettömiä ja että ne on otettu ”kännissä ja halvalla”, kätkee sekä syvän halun osoittaa kuuluvansa merimiesten kiltaan että maskuliinisen kulttuurisen koodin, jonka mukaisesti kyseisessä ammattiryhmässä kuuluu kommunikoida.

Uskonto pohjoismaisissa sanomalehdissä

Muistaakseni vuonna 2010 ehdotin ensimmäisen kerran parille kollegalle Torontossa, että voitaisiin tehdä johonkin tieteelliseen aikakausjulkaisuun teemanumero, jossa käsiteltäisiin uskontoa pohjoismaisessa mediassa pitkän aikavälin aineistoilla. Siinä voisi olla esimerkiksi artikkelit jokaisesta pohjoismaasta. Yhdeksän vuotta myöhemmin jotain tämänsuuntaista julkaistiin.

Uusin, avoimesti verkosta saatavilla oleva Temenos: Nordic Journal of Comparative Religion sisältää viisi artikkelia, joista yksi johdattelee uskonnon tutkimiseen pohjoismaisissa sanomalehdissä ja neljä käsittelee pitkällä aikavälillä yhtä pohjoismaata. Norja (Knut Lundby), Ruotsi (Mia Lövheim), Suomi (Teemu Taira) ja Tanska (Henrik Christensen) ovat tarkastelun kohteita. Islannin osuuteen emme löytäneet sopivaa kirjoittajaa, joten jätimme sen pois.

Teemanumero venyi kaikkien kirjoittajien kiireiden ja muiden velvoitteiden vuoksi. Se meni hyllylle hetkeksi parikin kertaa, mutta pullahti sieltä nopeasti takaisin keskusteluihin. Varhaisia analyyseja esiteltiin niin Turkissa kuin Englannissa uskonnon ja median tutkimuksen konferensseissa. Jotain näistä teemoista pohdittiin myös Ruotsissa pidetyissä tapaamisissa.

Yhdessä välissä olimme tekemässä toimitettua teosta, mutta päädyimme lopulta tarjoamaan teemanumeroa aikakausjulkaisuun. Hyvä puoli tässä ratkaisussa on se, että tekstit ovat avoimesti saatavilla verkossa. Pohjoismaisella kohdennuksella toimitettu teos olisi todennäköisesti ilmestynyt vain hintavana kovakantisena, kustantajien miettiessä, miten he saisivat markkinoitua analyysia amerikkalaisille opiskelijoille.

Se taisi olla Etelä-Koreassa kesällä 2016, kun istuimme kirjoittajaporukalla alas pohtimaan, miksi venytämme projektia jatkuvasti. Totesimme, että nyt kaikki sitoutuvat siihen. Päätimme tarjota aihetta Temenokseen ja päivittää analysoitavat materiaalimme nykypäivään niin, että olisimme samanaikaisesti menneeseen katsovia että ajankohtaisia. Omalla kohdallani aineiston keruun ja koodaamisen jatkaminen vuodesta 2010 eteenpäin tuli mahdolliseksi, kun sain Katariina Björkmanin tutkimusassistentiksi muutamaksi kuukaudeksi syksyllä 2018.

Suurin osa työskentelystä hoitui vuoden 2016 tapaamisen jälkeen sähköpostitse, mutta meille tarjoutui vielä mahdollisuus tavata asian tiimoilta. Syksyllä 2018 isännöin Henrik Christensenin vierailua Helsingin yliopistoon. Yhtenä vierailun ohjelmista oli työstää teemanumeroa. Samalla viikolla myös Mia Lövheim ja Knut Lundby vierailivat Helsingissä, joten vietimme yhden aamupäivän teemanumeroa suunnitellen ja hioen. Tuossa vaiheessa kaikilla oli jo jonkinlainen versio omasta tekstistään. Loppu oli viimeistelyä.

Viime vuosina on ilmestynyt jonkin verran artikkeleita, jotka käsittelevät samaa teemaa. Tässä on kuitenkin pyritty ”tiheämpään”, yksityiskohtaisempaan ja kattavampaan analyysiin kuin aikaisemmissa hankkeissa. Artikkeleissa yhdistellään laadullisia ja määrällisiä menetelmiä. Niissä keskustellaan nykypäivän asioista, mutta painotetaan pitkän aikavälin mahdollisia muutoksia.

Johdantoteksti luo yleiskatsauksen pohjoismaiseen uskontomaisemaan ja mediaan sekä uskonnon ja median tutkimukseen. Lisäksi siinä kartoitetaan käsitteitä, joiden avulla kunkin maan sanomalehtiaineistoa peilataan. Näin saadaan muodostettua selkeä keskusteluyhteys maakohtaisten artikkelien välille, vaikka niissä onkin analysoituna hieman eri vuodet hieman erilaisin otantamenetelmin.

En sano, että teemanumero on jotenkin merkittävämpi kuin muut aihepiiristä julkaistut tekstit. Sen voin kuitenkin todeta, että tämä paketti täydentää merkittävällä tavalla aikaisempia julkaisuja. Seuraavat pitkäaikaistutkimukset uskonnon käsittelystä pohjoismaisessa mediassa tulevat melko varmasti reagoimaan tavalla tai toisella näihin teksteihin. Se, milloin seuraavat pitkäaikaistutkimukset tehdään, on ennustuskykyni ulkopuolella.

Muiden puolesta en voi puhua, mutta itselleni oli tärkeää saada tämä aineisto analysoitua ja paketoitua johonkin kuosiin. Aloin kerätä ja työstää materiaalia jo vuonna 2006, ja olen kirjoittanutkin sen pohjalta useita artikkeleita, mutta tällaista melko kattavaa yleisesitystä en ole aikaisemmin tehnyt.

Kokonaisuutena materiaalia on niin paljon, ettei kaikkea kiinnostavaa ole mahdollista nostaa esiin yhdessä tekstissä. En kuitenkaan juuri tällä hetkellä suunnittele kirjoittavani uutta artikkelia aineiston pohjalta. Se ei tarkoita, ettenkö jossain vaiheessa voisi palata materiaalin pariin, mutta ensiksi on toteutettava muita jäähyllä olleita ideoita.

Lukemisto löytyy linkistä:

https://journal.fi/temenos/issue/view/5375

James Bond ja uskontotieteen popularisointi

Jokin aika sitten huomasin, että aika uuden tutkimuksen tekemiseen oli kutistunut lähes olemattomiin. Julkaisut rakentuivat kuin pitsa: vanha resepti pohjaksi ja täytteitä vähän vaihdeltiin. Halusin rakennella jotain uutta, joka sopisi myös vapaa-aikaan. Päädyin tekemään tutkimuksellisia sormiharjoituksia James Bond -elokuvista, joita tarkastelin uskontolinssin läpi.

Työ eteni ja artikkelikäsikirjoitus alkoi olla valmis. Kärryt menivät kuitenkin hevosen edelle, sillä ennen kuin edes ehdin lähettää käsikirjoitusta arvioitavaksi, alkoi tulla kyselyitä aiheesta. Sain kutsun Alabaman yliopistoon pitämään luennon Bondista uskontotieteen näkökulmasta.

Vaikka menin sinne tapaamaan kollegoja, matkan virallinen syy oli vuosittain pidettävä Day-luento. Se järjestetään yllättäen kuolleen opiskelijan muistolle uskonnon ja populaarikulttuurin teemasta, koska se kiinnosti tätä edesmennyttä opiskelijaa. Kohderyhmänä ovat opiskelijat, vaikka kuulijoiden joukossa on myös vakiintuneita tutkijoita.

Jo ennen matkaa kävi niin, että Yle Puhe kiinnostui uskontotiedettä (ja muitakin tieteenaloja) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa opiskelevan Olavi Seppäsen ohjelmasta, jossa popularisoitaisiin uskontoa koskevaa tutkimusta. Homo Religiosuksen ensimmäinen jakso lähetettiin 23. lokakuuta 2018. Sattumoisin ensimmäisen jakson teemana oli James Bondin ikuinen paluu – modernin myytin jäljillä.

Juontaja Seppänen oli julkaissut kirjoituksen, joka käsitteli James Bondia myyttisenä hahmona ja hän oli kuullut omasta Bond-kiinnostuksestani, joten lähdin vieraaksi pilottijaksoon, jossa keskustelimme aiheesta. Sitten pilotista tuli ensimmäinen jakso.

Jostain syystä Bond on herättänyt mielenkiintoa. Moni tuttu, joka ei varsinaisesti ole kiinnostunut uskontotieteestä, on osoittanut poikkeuksellista kiinnostusta tähän aiheeseen. Myös jotkut uskontotieteilijät, jotka eivät sen kummemmin reagoi tutkimuksiini, ovat innostuneet kovasti juuri tästä aiheesta.

Alabaman yliopistossa pidetty luento lähti liikkeelle kolmesta huomiosta: Bondilla on roolinsa populaarikulttuurin teorioiden historiassa, uskontoa ei käsitellä Bondia koskevassa tutkimuksessa, uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksessa ei käsitellä Bondia.

Näistä rakentui Bond-elokuvien yksityiskohtainen luenta, jossa pääasiallisena väittämänä oli karkeasti yksinkertaistettuna, että elokuvien uskontokuvaukset tukevat ja kierrättävät ”lännen ja muun maailman” diskurssia, jossa uskonto asettuu ensisijaisesti ”muun maailman” eksoottiseksi ominaisuudeksi. Näin vahvistetaan ”lännen” ideaa ja ”lännen” kollektiivista identiteettiä ylempiarvoisena, rationaalisena ja kehittyneenä modernina toimijana. ”Länsi” ei kuitenkaan ole uskonnoton, vaan normatiivinen uskonnollisuus paikantuu siirtymäriitteihin ja ”kulttuurikristillisyyteen”.

Tällainen tarkastelu perustelee, miksi uskonnon ja populaarikulttuurin tarkastelu on kiinnostavaa kulttuurisesti vaikutusvaltaisten merkityssysteemien kannalta. Bond on tavallaan vain esimerkki jostain paljon yleisemmästä.

Tapahtuma myös videoitiin, joten se tulee nähtäväksi ja kuultavaksi jossain vaiheessa. Lisäksi muutamat paikallaolijat livetviittasivat, joten #day2018 -tunnisteella löytää Twitteristä kaikenlaista luentooni liittyvää kommentointia.

Vaikka kirjoitankin tässä Bondista, pitäisi kirjoittaa siitä, miten uskontotieteen opinnot voivat harjaannuttaa kaikenlaisiin suuntiin. Yksi niistä voi olla juuri se, mitä Olavi Seppänen tekee ohjelmassaan. Uusia uria aukovaa ja itsensä näköistä asiaohjelmaa radioon, joka avaa yhden populaarin ja verrattain viihteellisen ikkunan uskontotieteeseen ja ihmistieteisiin laajemminkin.

Ehkäpä seuraavaksi pitää viimeistellä se lähes valmis Bond-artikkeli, jotta ei jäädä pelkän popularisoinnin varaan. Sitä ennen en ainakaan täällä blogissani pähkäile Bondia uskontotieteen näkökulmasta sen syvemmin.

Homo Religiosus -ohjelman Bond-jakso löytyy täältä: https://areena.yle.fi/1-4553731

Isi, mitä oli strukturalismi?

En tiedä tarkalleen, kuinka monta strukturalismia ja niin sanottua jälkistrukturalismia käsittelevää johdantotekstiä olen elämäni aikana lukenut. Kymmeniä, kuitenkin. Niistä suurin osa perustunut angloamerikkalaiseen vinkkeliin.

Ranskalaisen aatehistorioitsija François Dossen kaksiosaisesta strukturalismin historiasta suomennettiin ensimmäinen osa vuonna 2011. Teos otettiin Tutkijaliiton julkaisuohjelmaan aikana, jolloin olin vielä sen hallituksessa. Suomentaminen ja julkaiseminen ottivat aikansa – kyse on vähän vajaa 500-sivuisesta teoksesta – joten en saanut hallituksen jäsenille kuuluvaa ilmaiskappaletta. Teos jäi lukematta, kunnes Kolmen sepän kirjakauppa järjesti poistomyynnin viime keväänä. Ostin Dossen teoksen alennuksesta ja laitoin lukupinoon. Siinä se odotti useamman kuukauden, kunnes ryhdyin hommiin.

Dosse on itselleni tuttu kirjoittaja. Erityisesti hänen massiivinen Gilles Deleuzea ja Félix Guattaria käsittelevä intellektuaalinen elämäkerta oli fantastista luettavaa. Strukturalismin historia käsittelee monia ajattelijoita, mutta on tyyliltään samansuuntainen. Molemmat hyödyntävät reippaasti henkilöhaastatteluja. Kyse ei ole johdantoteoksesta, jossa strukturalistit esitellään omissa luvuissaan. Sen sijaan kyse on hybridigenrestä, jossa kerrotaan toki yksittäisistä ajattelijoista mutta paljon myös kronologisesti ranskalaisesta akateemisesta maailmasta erityisesti 1950- ja 1960-luvuilla. Tarkkaan ottaen käsittely päättyy vuoteen 1966, jolloin uudet tuulet alkoivat puhaltaa – osin tässä osassa käsiteltyjen ajattelijoiden toimesta.

Kirjan paras, jargonista vapaa yleinen luonnehdinta strukturalismista menee Jean Pouillonin piikkiin. Hänen mukaansa strukturalismi ilmentää kahta suurta ideaa, kokonaisuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Strukturalismissa ”etsitään suhteita, jotka antavat niiden yhdistämille termeille aseman mukaisen arvon järjestäytyneessä kokonaisuudessa”. Tässä tehtävässä sulkeistettiin historia ja ihminen. Näin voitiin keskittyä rakenteen vakioihin ja esittää lähestymistapa tieteellisenä.

Yksittäisistä ajattelijoista pääosassa on ehdottomasti Claude Lévi-Strauss. Muita paljon käsiteltäviä on erityisesti Jacques Lacan, Roland Barthes, Michel Foucault ja Louis Althusser. Tässä ei ole mitään ihmeellistä. Se, mikä todella erottaa Dossen angloamerikkalaisista strukturalismin hahmotuksista on käsiteltävien henkilöiden määrä ja niiden välisen suhdeverkoston (paikoitellen piinallisen) yksityiskohtainen selvittäminen.

Teoksessa kirjoitetaan edellä mainittujen lisäksi verrattain paljon Jakobsonista, Greimasista, Dumezilista ja Kristevasta mutta tarinassa seikkailee valtava määrä sivuhahmoja. Kokonaisuudessaan Dosse tarjoilee yhdenlaisen suhdeverkostoja kartoittavan esityksen. Teoksesta oppii, miten x luki y:tä ja a kritisoi b:tä ja c otti d:n suojiinsa.

Tällainen lähestymistapa voi olla aika rasittava, koska yksittäisiä ajattelijoita ei käsitellä kokonaisuuksina. Se kuitenkin tuo esiin jotain aivan muuta kuin tiivistelmät Lévi-Straussin tai Lacanin keskeisistä ajatuksista. Voi olla, että jälkimmäisen tyyppisistä esityksistä oppii paremmin esimerkiksi soveltamaan strukturalistisia ajatuksia, mutta niihin kyllästyneille strukturalismin kukoistuksen mahdollistanutta toimintaympäristöä kuvaava lähestymistapa on raikas (vaikka välillä raskas, koska näin yksittäisten ajattelijoiden käsitykset on tulevat esitetyksi epäsystemaattisesti).

Dossea voidaan kritisoida siitä, että Pariisin rajat ovat maailman rajat, ainakin mitä älylliseen ajatteluun tulee, mutta tämä rajaus mahdollistaa yllä mainitun suhdeverkoston kartoittamisen.

Osa detaljeista on kaikkea muuta kuin nippelitietoa. Kuinka moni esimerkiksi tiesi, ettei Barthes ollut lukenut ollenkaan Saussurea siinä vaiheessa, kun Mytologioita-teoksen ensipainos ilmestyi? (Muun muassa Saussuresta inspiroitunut ”Myytti tänään” on myöhempi lisäys.) Kansiin  mahtuu myös tarpeetonta mutta huvittavaa nippelitietoa esimerkiksi siitä, että Lacan ajoi autoansa yhtä nopeasti kuin päätti istuntonsa. Osa Dossen tulkinnoista on varmasti yksinkertaistavia eikä voi olettaa, että elämäntyönsä Lacanin tai Foucault’n parissa tehnyt olisi tyytyväinen Dossen painotuksiin.

Lisäksi voi kysyä, missä määrin Derrida tai Foucault olivat strukturalisteja. Derridan tausta oli vahvasti fenomenologiassa ja Heideggerin ajattelussa, joten puhdasta strukturalismin perillistä hänestä on vaikea tehdä. Tosin Derridan käsittely tässä teoksessa on ylipäätään vähäistä, sillä hänen kultakautensa alkoi vuonna 1967. Foucault tunnetusti kiisti olevansa strukturalisti, joskin Dosse painottaa teoksensa ajallisen rajauksen vuoksi Foucault’n varhaisteosten strukturalistissävytteistä otetta ja tuo esiin Foucault’n varauksellisen suhtautumisen strukturalismiin. Olisihan se outoa, jos näitä herroja ei käsiteltäisi laisinkaan strukturalismin historiassa, joten jätetään kysely tähän.

Vaikka en lue teosta tieteenhistorioitsijan näkökulmasta, siitä on mahdollista löytää vahvennusta käsitykselle, jonka mukaan tieteellisten kiistojen voittaminen tapahtuu parhaiten siirtämällä debatti toiselle, mieluiten kokonaan uudelle tieteenalalle. Näin Friedrich Max Müller teki siirrossaan filologiasta uskontotieteeseen, näin Lévi-Strauss teki siirrossaan filosofiasta antropologiaan. Häviäjä oli jälkimmäisessä tapauksessa Sartre ja hänen subjektifilosofiansa.

Strukturalismin suosiota selittänee myös tieteellisyyden retoriikka. Synkroniset, vakioita etsivät ja historian sulkeistavat lähestymistavat olivat toisen maailmansodan jälkeisenä aikana niitä, jotka argumentoivat tieteellisyyden retoriikalla. Ne kohottivat omissa juhlapuheissaan ihmistieteet luonnontieteiden tasolle.

Strukturalismin kriitikoitakin teoksessa käsitellään, joskin valikoivasti. Paul Ricoeur kommentoi, että sulkeistaessaan historian ja ihmisen strukturalismi saavutti ”tieteellisyyden”, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Jean-Paul Sarte, jonka asemalle älymystön kirkkaimpana tähtenä strukturalismi oli uhka, totesi kenttähiljaisuuden murtuessa, että strukturalismissa on kyse ”viimeisestä muurista, jonka porvaristo voisi vielä rakentaa Marxia vastaan” ja että strukturalismi oli ”teknokraattisen sivilisaation ideologiaa”. Omasta mielestäni parhaat strukturalismin kriitikot tulivat liikehdinnän liepeiltä. Heitä alettiin kutsua Yhdysvalloissa jälkistrukturalisteiksi.

Monin paikoin teos muistuttaa, miksi en ole kovaksikeitetty strukturalisti. Olen liiaksi kontekstualisti, historiallistava ja valtasuhteista kiinnostunut, kuten niin sanotut jälkistrukturalistitkin (tai ainakin osa niistä). Strukturalismin pohdiskelun jännittävyyttä ja inspiroivuutta se ei kuitenkaan poista. Tosin jos Lévi-Straussin strukturalismin ja esimerkiksi  Foucault’n ”jälkistrukturalismin” välillä pitää valita, niin jälkimmäiseen on helppo kallistua. Foucault hylkäsi strukturalistien tavoin ajatuksen jatkuvaksi kokonaisuudeksi ymmärretystä historiasta, mutta hän hylkäsi myös ajatuksen (pysyvästä) rakenteesta.

Mediatutkimusta kilokaupalla osa 3: Media markkinoilla

Kolmantena joulupinoon oli päässyt Hannu Niemisen ja Mervi Pantin kirjoittama Media markkinoilla. Johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen (2004). Kotiini se löysi tiensä, kun koukkasin yli vuosi sitten Rosebudin myymälän kautta. Viiden euron teos oli lukupinossa pitkään, mutta aina joku muu kirja singautti itsensä käsiini ennen tätä. Nyt vihdoin löysin aikaa lukea sen läpi.

Nyt jo yli kymmenen vuotta vanha johdantoteos lähtee liikkeelle siitä suositeltavasta ajatuksesta, että mediakulttuurin tarkastelussa täytyy pohtia myös taloudellisia ja poliittisia tekijöitä. Toinen niin ikään ymmärrettävä lähtökohta on ajatus median kulttuurisen ja yhteiskunnallisen merkityksen kasvusta viime vuosikymmeninä. Toisin sanoen medialla on merkittävä rooli siinä, miten ihmiset merkityksellistävät todellisuutta, suuntaavat toimintaansa ja jäsentävät arvojansa. Kolmas tärkeä lähtökohta on ajatus uusliberaalin ideologian ohjaamasta markkinoitumisesta. Median kontekstissa sillä tarkoitetaan 1990-luvulle paikannettavaa siirtymää julkisen palvelun ideaaliin perustuvasta mediakulttuurista taloudellis-kaupallisten periaatteiden ohjaamaan mediaan. Tätä havainnollistetaan monin esimerkein teoksen alkupuolella.

Johdannon jälkeen teos jakautuu osiin, joissa käsitellään median ja yhteiskunnan suhteita, mediataloutta ja -tuotantoa, mediaesityksiä, yleisöjä ja lopuksi viimeaikaista mediamurrosta.

Median ja yhteiskunnan suhteita ruotivassa luvussa käsitellään laajasti mediasääntelyä ja sen purkamista ollakseen johdatus joukkoviestintään ja sen tutkimukseen. Tämä on kuitenkin mielenkiintoista. Kohdennus on Suomessa ja siihen vaikuttavissa kansainvälisissä direktiiveissä.

Erilaisia normatiivisia näkemyksiä mediaan ja sääntelyyn hahmotetaan kolmen katsontatavan kautta: liberalistinen kilpailu- ja markkina-ajattelu, moniäänisyyteen tähtäävä ja julkisuutta intressien sovittelun areenana pitävä pluralistinen näkemys sekä kriittinen kansalaisten sivistämiseen ja tiedollisten valmiuksien kasvattamiseen tähtäävä käsitys. Tekijöiden sympatiat kasvavat liberalistisesta pluralistiseen ja edelleen pluralistisesta kriittiseen.

Mediataloutta ja -tuotantoa esittelevä osio alkaa väitteellä, jonka mukaan omistajuussuhteet vaikuttavat mediaesitysten sisältöihin. Tämä on tärkeää, koska mediaesitykset osallistuvat aktiivisesti kamppailuun hegemonian saavuttamisesta yhteiskunnassa. Mikäli mediaesitykset ovat omistavan luokan mukaisia, keskustelukehykset ja sisällöt tuppaavat määrittymään niille suotuisiksi.

Tosin on epäselvää, millä tavalla omistajuus määrittää mediaesityksiä konkreettisissa tapauksissa. On helppo ottaa esimerkkejä vaikkapa Rupert Murdochin lehdistä Britanniassa, kun Sun ja Times siirtyivät kannattamaan konservatiiveja työväenpuolueen sijaan saatuaan tarpeeksi New Labourista 2000-luvulla tai puolsivat Brexitiä 2016. Silti esimerkiksi Nick Davies korostaa kirjassaan Flat Earth News (2008), että omistajuuden vaikutus on muuttunut radikaalisti. Jos ennen omistajat olivat patruunoita, jotka sanelivat melko suoraan lehden kannan useisiin asioihin, nyt kaupallisten etujen takaaminen (eivät vahvat poliittiset mielipiteet) muodostaa omistajalle lähes ainoan perusteen puuttua sisältöön. Daviesin esimerkkinä on juuri Murdoch.

Mediatalous ja -tuotanto on toki laajempi aihepiiri. Siihen kuuluvat esimerkiksi keskustelut omistajuuksien keskittymisestä (monomediakeskittyminen ja monimediakeskittyminen) ja toimituskäytännöistä (esimeriksi uutiskriteereistä).

Mediaesityksiä koskeva osio esittelee peruskäsitteitä representaatiosta stereotyyppiin ja genreen. Asetelmaa jäsennetään kulttuuriteollisuutta koskevan teoretisoinnin (Adorno ja Horkheimer) ja kulttuurintutkimuksellisen lähestymistavan eroilla. Edellisessä mediaesitykset standardoituvat kaupallisten menestysreseptien mukaisesti näin passivoiden yleisöjä; jälkimmäisessä tekstit nähdään lähtökohtaisesti niin monimerkityksellisiksi, että tilaa jää myös luoville tulkinnoille. Yllättävänkin suuren osa tästä osiosta vievät pohdinnat siitä, miten arvioida esitysten laatua.

Mediayleisöjen tarkastelussa lähtökohtana on ajatus viestinnästä vuorovaikutuksena, ei vain viestin siirtona tai yhteisöllisyyden tuottamisena. Siksi kysytään, miten yleisöt tulkitsevat ja käyttävät mediaa sekä miten yleisöihin pyritään vaikuttamaan (myös: miten yleisöjä pyritään kontrolloimaan).

Tutkimusperinne jaetaan neljään osaan: 1) vaikutustutkimuksiin, joissa median on katsottu välittävän vaikutuksen passiiviselle yleisölle (samaan lokeroon menevät agendatutkimukset, joiden mukaan media luo pikemminkin keskustelunaiheet kuin näkökannat), 2) käyttötarkoitustutkimuksiin, joissa on keskitytty aktiivisen yleisön tapoihin käyttää mediaa motiiviensa ohjaamana, 3) vastaanottotutkimuksiin, joissa aktiivinen yleisö voi uloskoodata sisäänkoodatun viestin tai esityksen monin eri tavoin ja 4) mediaetnografiaan, jossa on painottunut yksittäisten teosten tarkastelun sijaan arjen mediakäyttö esimerkiksi kodissa. 

Median murrosta käsittelevä loppuluku on kaikkein vanhentunein. Teoksen julkaisuajankohdan jälkeen on tapahtunut niin paljon, että tuolloin ajankohtainen puhe siirtymisestä digibokseihin ja netin laajakaistan kalleudesta on historiaa. Tosin siinäkin osiossa olennaista on muistutus siirtymästä viestinnän käsitteestä mediaan. Muutos tarkoittaa, että faktapainotteisen informaatiosiirron välineiden tutkimisesta on siirrytty kokonaisvaltaisempaan viestimien roolien tarkasteluun yhteiskunnassa ja ihmisten arjessa. Tämä sisältää myös viihteellisemmän mediakulttuurin.

Teoksesta on ilmestynyt kolmas uudistettu painos vuonna 2012. Itse en ole siihen tutustunut, mutta se on varmasti tarpeellinen. Suurin osa vuoden 2004 painoksesta kuitenkin toimii, sillä teoriat ja kentän historialliset kehityskulut eivät tarvitse päivitystä yhtä usein kuin viime vuosien vempaimista ja niiden implementoinnista kertovat osiot.

 

Horoskooppi ei ole uskon asia

Palasin juuri konferenssimatkalta Soulista, Etelä-Koreasta. Siellä järjestettiin International Society for Media, Religion and Culturen kerran kahdessa vuodessa pidettävä tapahtuma.

Omassa esitelmässäni argumentoin viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemieni tapaustutkimusten pohjalta, että laajalle levinnyt käsitys valtavirtamedian uskonnonvastaisuudesta on yleinen mutta väärällä tavalla yleistävä käsitys. Sen sijaan valtavirtamedia suhtautuu varsin suopeasti maltilliseen, paikoin liberaaliin uskonnollisuuteen, erityisesti vakiintuneisiin kirkkoihin, jotka ovat usein olleet tärkeässä roolissa kansallisen identiteetin rakentamisessa. Vastaavasti ateistisiin, sekularistisiin ja uskonnonvastaisiin näkemyksiin ja organisaatioihin suhtaudutaan verrattain penseästi. Näin on siitä huolimatta, että median ammattilaiset ainakin länsimaissa ovat vähemmän uskonnollisia kuin kansa keskimäärin.

Sen sijaan että kirjoittaisin laveasti konferenssin annista, kirjoittelen tässä muista kokemuksista. Matkalla oli onneksi hieman aikaa tutustua maahan. Vierailut maailman suurimmassa helluntailaiskirkossa The Yoido Full Gospel Churchissa oli yksi matkan kohokohdista. Miellyttävää oli myös vierailla Korean vanhimmassa buddhalaisessa luostarissa, jossa söimme lounasta munkin johdolla, mietiskelimme ja kävimme läpi teeseremonian.

Koreassa tuli käytyä myös ensimmäistä kertaa baseball-ottelussa. Se oli huomattavasti hauskempaa kuin oletin. Koska tämä ei ole ruokablogi, niin jätän Korean rikkaan ruokakulttuurin vähemmälle huomiolle. Siitä saa visuaalisia maistiaisia, jos olet Facebook-kaverini.

Yksi kiinnostavimmista oivalluksista tapahtui National Folk museon edessä (miten tuo käännetään? Kansallinen kansanmuseo?). Siellä on patsaita, jotka kuvaavat korealaisia horoskooppimerkkejä. Ihmiset käyvät ottamassa kuvan omaa merkkiänsä esittävän patsaan kohdalla.

Korealainen horoskooppi määräytyy syntymävuoden mukaan. Yksittäinen merkki toistuu joka kahdestoista vuosi. Näin horoskooppimerkkiä kysymällä saadaan selville ihmisen syntymävuosi. On toki mahdollista, ettei ole varma, onko ihminen syntynyt 1974, 1986 vai 1998, mutta merkin tietäminen tarkoittaa melko suurella todennäköisyydellä toisen iän tietämistä.

Iän tietäminen on kungfutselaisesti värittyneessä Koreassa erittäin tärkeää, koska se tarjoaa informaatiota siitä, miten ihmisen tulee toimia sosiaalisessa tilanteessa. Vanhempi ihminen on hierarkiassa korkeammalla.

Näin ollen horoskooppi ei ole uskon asia. Korealaiset eivät ole irrationaalisia kysellessään toisen horoskooppia. Se ei ole edes viihdettä, kuten Suomessa usein ajatellaan. Se tarjoaa riittävän tiedon siitä, miten käyttäydytään kulttuuristen odotusten mukaisella tavalla.

Tietenkin on mahdollista pohtia, miksi korealaiset eivät kysy ikää suoraan. Tämä onkin haastava juttu. Jostain syystä vaikuttaa olevan niin, että kulttuurisia koodeja ei saa paljastaa suoraan. Kaikki tietävät ne, mutta niitä ei tuoda esiin arkisessa kanssakäymisessä.  Vähän kuin Suomessa papin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta sitä ei saa toitottaa ääneen.

Jos siis jotakuta kiinnostaa tietää, minkä ikäinen olen, niin voi kysyä korealaista horoskooppiani. Se on tiikeri. Tosin sillä tiedolla ei Suomessa määritetä sosiaalisten tilanteiden kulkua. Sen sijaan Etelä-Koreassa horoskooppi ei ole uskon asia, vaan keino päästä käsiksi tietoon, jonka avulla vältetään sosiaalisten sääntöjen rikkominen.

Matala katse – historiaa suurmiesten välistä

Talous- ja sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen Viinapäästä kolerakauhuun (1988) kuului kulttuurihistorian opintojen alkuvaiheessa tenttikirjallisuuteen. Siitä jäi vahvat muistijäljet. Peltosen toinen, jo yli 20 vuotta vanha kirjoituskokoelma Matala katse (1992) jäi jostain syystä lukematta. Nyt kävin sen läpi iltalukemisena.

Matala katse viittaa niin sanottuihin uusiin historioihin, erityisesti mentaliteetti- ja mikrohistoriaan. Niissä arkinen ja alhainen, yksityiskohtainen ja vähäväkinen ovat tulleet osaksi historiantutkimuksen kohdetta. Yksinkertaistettu oppihistoria kulkee näin: kiinnostus matalaan perustui aluksi vakiintuneisiin ”eliitin” tuottamiin lähteisiin ja jonkinlaiseen alhaisen ylenkatsomiseen, mutta myöhemmin mahdollisten lähteiden kirjo on laajentunut eliittikulttuurin ulkopuolelle. Alempia säätyjä ei enää pidetä ”hillittöminä” (Johan Huizinga) tai epäluovina.

Tämän tarinan Peltonen jakaa kolmeen vaiheeseen: kulttuurihistorialliseen mentaliteettien historiaan (ennen 50-l), demografiseen mentaliteettihistoriaan (40-l lopulta 60-l puoliväliin) ja antropologiseen mentaliteettihistoriaan (70-l).

Iso osa teoksesta käsittelee lukutaidon historiaa ja lukutaidon merkitystä yhteiskuntien muutoksessa. Aihe on kiinnostava, mutta itselleni läheisempi on historiateoreettinen keskustelu. Tosin teoksessa on merkittävä huomio luku- ja kirjoitustaidon yleisyyden keskinäisistä eroista Suomessa. Lukutaito on ollut yleisempää. Peltosen tulkinnassa syynä on kirkko, jonka tehtävänä näiden taitojen opettaminen oli ennen koululaitoksen kehittymistä: Jumalaa palveltiin lukemalla, ei kirjoittamalla.

Olen aina arvostanut Peltosen työtä sen verran mitä siihen olen tutustunut. Hänen muutamat kirja-arviot Tieteessä tapahtuussa ovat olleet lehden parhaimmistoa. Nyt luettuna Matala katse pakottaa myös muistelemaan uudella tavalla niitä kulttuurihistorian kursseja, joita kävin opinnoissani 1990-luvulla (tein syventävät opinnot ja tuolloin vielä mahdollisen sivugradun).

Peltonen käy helposti seurattavaa keskustelua useiden tutkijoiden kanssa. Carlo Ginzburg, Lucien Febvre, Marc Bloch, Emmanuel Le Roy Ladurie, Nathalie Zemon Davis, Giovanni Levi, Fernand Braudel, Jacques Le Goff ja muutamat muut teoksessa vilisevät nimet tulivat tutuiksi opiskeluaikana, vaikka kaikkia niistä en suoraan lukenutkaan. (Osa heistä kuuluu mentaliteettien vanhempaan tutkimukseen, jota vastaan myöhemmät tutkijat reagoivat, mutta niitä kaikkia yhdistää kiinnostus ”matalaan”.)

Se, että mentaliteettihistoria, mikrohistoria ja populaarikulttuurin historia tulivat osaksi historiateoreettista ymmärrystä heti perusopinnoista alkaen tarkoitti, etten koskaan saanut koulutusta, joka olisi pitänyt valtiohistoriaa tai suurmiehiin, sotiin, taiteilijoihin ja poliitikkoihin keskittyvää historiaa tärkeimpänä, oikeana historiana tai ainoana mahdollisena.

Peltonen kirjoittaa, että ”ilmiöt, jotka aikaisemmin olivat joko perifeerisiä tai sovinnaisuussyistä vaikeita tutkia, ovat nousemassa tutkimuksen keskiöön.” Tämä ymmärrys kytkeytyi hyvin uskontotieteen opintoihin, sillä uskontotieteellekin oli jo tuolloin ominaista tarkastella kansanomaista uskonnollisuutta ja populaarikulttuuria, ylipäätään muita kuin suurten maailmanuskontojen oppeja, johtajia ja julkilausumia.

 

Amerikkalaiset keksivät ranskalaisen teorian

Yhtenä iltana lueskelin sängyssä myöhään, kun tuli vastaan viite François Cusset’n teokseen French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze & Co. Transformed the Intellectual Life of the United States (2008, alkuteos 2003). Nousin sängystä ja laitoin kirjan tilaukseen. Eikä maksanut paljon.

Cusset’n teoksessa ”ranskalainen teoria” ei tarkoita mitään yhtenäistä ajattelutapaa, vaan se on amerikkalainen keksintö. Se on termi, jota alettiin käyttää aktiivisesti Yhdysvalloissa. Sillä viitataan erilaisiin ajattelijoihin. Kirjan nimessä mainittujen lisäksi erityisesti Baudrillardia ja Lyotardia käsitellään laajahkosti. Amerikkalainen keksintö tarkoittaa myös sitä, että ranskalaiset teoreetikot valjastettiin vastaamaan leimallisesti yhdysvaltalaisiin kysymyksiin 1980- ja 1990-luvuilla – aikana, jolloin kyseiset ajattelijat menettivät merkitystään ja suosiotaan Ranskassa.

Lisäksi amerikkalainen keksintö tarkoittaa Cusset’n mukaan sitä, että kysymys kirjoittamisesta vaihtui kysymykseen lukemisesta. Kysymys kapitalismista vaihtui kysymykseen kulttuuri-identiteetistä. Kysymys mikropolitiikasta muuttui kysymykseksi symbolien konflikteista.

Ilmiön alkupisteenä – jos sellaista voi edes määrittää – pidettäneen vuonna 1966 Johns Hopkins yliopistossa järjestettyä konferenssia, johon osallistuivat muiden muassa Barthes, Derrida ja Lacan. Deleuze ei tullut paikalle, mutta hänen paperinsa luettiin in absentia. Pian jo perustettiin uusia lehtiä, kuten Diacritics, SubStance, Glyph, Semiotext(e) ja Social Text, joka julkaisi Sokalin huijaustekstin vuonna 1996.

Cusset dokumentoi erittäin yksityiskohtaisesti, miten ranskalainen teoria ei ollut vain akateeminen ilmiö, vaan se kytkeytyi vastakulttuuriseen ilmapiiriin niin politiikan kuin taiteen tasoilla. Siksi se on akateemisille lukijoille varsinainen kuriositeettien aarrearkku, jossa kerrotaan vaikkapa siitä, kun Deleuze ja Guattari tapasivat Bob Dylanin ja siitä, miten Baudrillard romutti oman kulttisuosionsa hyökkäämällä sanallisesti New Yorkin taidepiirejä vastaan. Samasta syystä teos on kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Se kuitenkin käy läpi ranskalaisten ajatusten vastaanottoa ja muovaantumista niin yksityiskohtaisesti, että lukijalta vaaditaan aitoa kiinnostusta jälkistrukturalismiin, filosofiaan sekä kirjallisuus- ja kulttuuriteoriaan.

Teos osoittaa, miten merkittävästi Baudrillardin ja Derridan reissailu Yhdysvaltoihin kasvatti heidän suosiotaan verrattuna esimerkiksi jo vuonna 1984 kuolleeseen Foucault’hon ja vain kerran jenkkilässä käyneeseen Deleuzeen. Se näyttää, miten erityisesti Derridasta ja Foucault’sta tuli tekstitulkinnan eksperttejä – aivan muuta, mitä he olivat Ranskassa. Se kertoo, miten Spivakin käännöstyö nosti Derridan dekonstruktion parrasvaloihin, miten ”Yalen koulukunta” muokkasi Derridansa sopivaksi omaan epäpoliittiseen ja kulttuurikonservatiiviseen muottiin ja miten queer-teoria ja postkolonialismi toivat esiin toisenlaisen Derridan.

Yksi keskeinen osa teosta on amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kiertyminen vähemmistöjen  identiteettipolitiikan ympärille. Tässä ranskalaista teoriaa keksittiin uudelleen, mutta siitä tuli myös alusta, jolla se kukoisti. Tätä käsitellään parin luvun verran. Sen jälkeen esitellään amerikkalaisia superstaroja (Butler, Fish, Jameson, Rorty, Said, Spivak), jotka hyödynsivät ja hyödyntävät omassa työssään ranskalaista teoriaa. Mutta jälleen teos ulottuu laajemmalle pohtiessaan, miten dj:t innostuivat aiheesta ja miten elokuvantekijät ammensivat Baudrillardilta ja kumppaneilta.

Lopputulema Cusset’n käsityksessä on, että vaikka ranskalainen teoria on teoksessa käsitellyssä muodossa amerikkalainen keksintö, se muutti rajusti yhdysvaltalaista intellektuaalista ilmapiiriä monissa konteksteissa. Sen uutuusviehätys hiipui, mutta se ei tarkoittanut tappiota: se rutinoitui ja normalisoitui. Tämän jälkeen tekijä pohtii vähemmän yksityiskohtaisesti, miten ranskalaista teoriaa on keksitty muualla maailmassa sekä luo katsauksen nykytilaan Ranskassa.

French Theory on opettavainen teos, jossa yhdistyy teoreettinen keskustelu ja kulttuurihistoriallinen ote. Sen lukeminen antoi myös mahdollisuuden peilata muistikuvia ja kokemuksia, joita itsellä oli näistä ajatusvirtauksista, kun niihin 1990-luvulla opiskelujen tuoksinassa ensimmäisen kerran tutustui.

Pehmeitä kumouksia

Viime viikot ovat kuluneet viimeistellessä vielä tämän kevään aikana ilmestyvää uutta kirjaani. Sen nimi on Pehmeitä kumouksia: Uskonto, media, nykyaika (Eetos 2015). Sisältö koostuu yhdeksästä aikaisemmin julkaistusta mutta tätä kokonaisuutta varten päivitetystä artikkelista ja uudesta, lähes 40-sivuisesta johdannosta. Johdannossa pyritään luomaan tarina, jossa risteävät uskontotieteen yleiset pitkäkestoiset muutokset ja omat kokemukseni 20 vuoden ajalta tieteenalan parissa.

Tiedän, että ihmiset suhtautuvat tällaisiin teoksiin ainakin kahdella eri tavalla. Yhdet pohtivat, onko mielekästä laittaa kansiin pintapuolisesti remontoituja versioita jo aikaisemmin julkaistuista, eri aikoina kirjoitetuista teksteistä. Toiset taas haluavat lukea eri paikoissa julkaistuja tekstejä yksissä kansissa. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kastiin. Tälle on muutamia syitä.

Pidän siitä, ettei yhden tutkijan artikkeleita tarvitse etsiä useista eri paikoista, vaan ne on mahdollista saada yksien kansien välistä. Lisäksi tekstit asettuvat uuteen kontekstiin, luettavaksi toisenlaisten tekstien viereen. Myös tutkijoiden tapa kirjoittaa johdantoja tällaisiin teoksiin kontekstualisoi tekstit uudella tavalla. Lopulta näin mahdollistuu myös erilaisten kehityskaarien jäljittäminen varhaisemmista teksteistä myöhempiin.

*

Nimi Pehmeitä kumouksia on lainattu Félix Guattarilta, sillä häneltä on julkaistu teos nimeltä Soft Subversions. Englannin kielen sanan ”subversion” (lat. subvertere) lähimmät suomenkieliset vastineet ovat ”kumous” tai ”mullistus”. Sanakirjamäärittelyissä ”subversion” viittaa tyypillisesti sosiaalisen järjestyksen valtarakenteiden kumoamiseen ja erityistapauksissa jopa valtiovallan väkivaltaiseen kukistamiseen. Kriittisessä kulttuuriteoriassa termiä on käytetty viittaamaan kulttuurin muutokseen ja muuttamiseen, joka voi tapahtua esimerkiksi haastettaessa hegemonisia merkitysrakenteita.

Guattarin ilmaisussa on kuitenkin mukana määre ”pehmeä”, joka vihjaa, ettei kumouksen kohteena ole välttämättä jokin suuri kokonaisuus, kuten valtio, talous tai kansakunta, vaan kyse on yhtä lailla vähittäisestä vaikuttamisesta niihin tekijöihin, joista suuret kokonaisuudet rakentuvat. Guattari peräänkuulutti omintakeiseen tyyliinsä analyysia, joka johtaa vähitellen maailmaa muuttaviin pehmeisiin kumouksiin ja huomaamattomiin vallankumouksiin. Tosin usein tällaisen puheen ensisijaisena kohteena on akateeminen maailma ja tavat tutkia asioita. Niin myös tulevassa teoksessani.

Ajatus pehmeistä kumouksista luonnehtiikin teostani kuudella eri tavalla: (i) se kehittelee uskontotieteelle uusia tieteidenvälisiä muodostelmia hylkäämättä vanhaa; (ii) se laajentaa perinteisiä ja tyypillisiä aineistoja ja tutkimuskohteita tuomalla vaihtoehtoja osaksi nykypäivän uskontotiedettä; (iii) se hahmottelee kontekstisidonnaista teoretisointia perinteisten universaaliteorioiden rinnalle – ja joissain tapauksissa haastajaksi; (iv) se korostaa kriittisen uskontotieteen tärkeyttä ymmärtävän ja selittävän tiedonintressin täydentäjänä ja pohtii, mitä ”kriittisyys” voisi tarkoittaa ja olla käytännössä; (v) se ehdottaa, että yhteiskunnalliset muutokset ja sen myötä kiinnostus ajankohtaisiin aiheisiin muokkaavat uskontotieteen perinnettä ja kysymyksenasetteluja; (vi) se esittää, että medialla on entistä merkittävämpi rooli uskontotieteessä siten, että se ei ole pelkästään vaihtoehtoinen tutkimuksellisen erikoistumisen kohde, vaan olennainen osa minkä tahansa uskonnon toimintaympäristöä.

*

Joskus vuoden 2008 lopussa tai 2009 alussa olin Harrogatessa eräässä early career -tapahtumassa, jossa konkarit tarjosivat tukea nuoremmille tutkijoille, joilla ei ollut vakituista työtä yliopistossa. Eräs Leedsin yliopiston professori pyysi meitä kuvittelemaan, missä olemme 10 vuoden kuluttua, mitä olemme saaneet aikaan tästä päivästä vuoden 2019 alkuun. Kun tehtävää purettiin ja tuli vuoroni nostaa esiin joku asia paperistani, sanoin, että kymmenen vuoden päästä olen kirjoittanut entisten lisäksi neljä uutta kirjaa. Professori naurahti epäuskoisena, todeten, että arvio on aika optimistinen – yhteen kirjaan menee niin ja niin paljon aikaa, jos kirjoittaa aivan uudesta aiheesta ja tutustuu uusiin aineistoihin.

En jäänyt jankuttamaan aiheesta, mutta tiesin, ettei arvioni ollut täysin epärealistinen. Olin kuitenkin jo julkaissut kaksi monografiaa ja kolme toimitettua kirjaa, joten neljä uutta kirjaa kymmenessä vuodessa ei kuulostanut mahdottomalta. En edes laskenut arviooni toimitettuja teoksia.

Harrogaten tapaamisen jälkeinen kirjani ilmestyi vuonna 2013. Se oli yhteiskirjoitettu muiden Leedsissä työskennelleiden kanssa. Seuraava kirja ilmestyi 2014. Nyt on ilmestymässä kolmas ja ollaan vuodessa 2015. Minulla on vielä hyvin aikaa saada se neljäs – eli koko tuotantoni kuudes – tehtyä ennen vuotta 2019.

Kuvassa on Leedsin pohjoispuolella sijaitsevan kylpyläkaupunki Harrogaten ylpeys, Bettys Café Tea Room.