Sen jälkeen kun viimeksi kirjoittelin lukemisista on tapahtunut kaikenlaista, mutta ei mitään mullistavaa. Arvioitavana on ollut yksi täysimittainen käsikirjoitus, joka toivottavasti julkaistaan vielä parempana versiona noin vuoden kuluttua. Kommentoitavana on puolestaan ollut yksi aivan liian pitkä, lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava käsikirjoitus. Omia tekstejä on tullut edistettyä niin, että kolme artikkelikäsikirjoitusta on lähtenyt muiden luettavaksi. Seuraavaksi olisi vuorossa oman kirjamittaisen kässärin työstäminen kevään aikana. Kirjojen lukeminen on ollut melko hidasta, mutta jotain sentään on saatu loppuun.
Benson Saler (2023) The Construction of the Supernatural in Euro-American Cultures: Something Nice about Vampires
Postuumisti koostettu ja julkaistu teos on kohtuullisen hajanainen, vaikka sinänsä Saler oli kovatasoinen ajattelija. Pari ensimmäistä lukua käsittelee otsikon mukaista aihepiiriä, hyvin asiantuntevasti, mutta käsittely ei päädy mihinkään vahvaan kantaan. Loppuosassa on lähinnä kognitiivista uskontotiedettä puoltavia näkemyksiä ja sen mukaisen uskontotieteen rakentelua. Itse hahmotan uskontotiedettä hieman toisin kuin ihmiseen biologisena olentona pohjautuvaksi tieteeksi. Nimittäin, vaikka tietenkin ihminen on biologinen olento ja sellaisilla lähestymistavoilla on merkittävä paikkansa, Salerin muotoilu alkaa hylkiä sosiologisia ja ihmistieteellisiä kysymyksenasetteluja, joiden tarpeellisuus tulee mieleen erityisesti Salerin sinänsä inspiroivissa mutta pinnallisiksi jäävissä vampyyriesseissä, joita tässä teoksessa on kaksi. Keskeneräiseksi jäänyt teos on lopputulokseltaankin keskeneräinen, eikä siksi Salerin terävintä parhaimmistoa. Onneksi kokonaisuudessa on kuitenkin välähdyksiä Salerin vahvuuksista.
Russell T. McCutcheon (2025) Our Primary Expertise: A Future for the Study of Religion
Uusin johdannoin varusteltu aikaisemmin julkaistujen kirjoitusten kokoelma saa yhdistävän siteensä uskontotieteen tulevaisuuden pohdinnoista aikana, jolloin erityisesti Yhdysvalloissa tilanne näyttää synkältä. McCutcheonin optimistinen muotoilu korostaa, ettei uskonto ole erityinen vaan meidän erikoistumisemme ovat esimerkkejä jostain yleisemmästä arkisesta, kulttuurisesta, kenties jopa yleisinhimillisestä, esimerkiksi siitä, miten ryhmät toimivat. Tällä tavalla ajateltuna uskontotieteellinen koulutus on analyysitaitojen oppimista, ja opittua tullaan soveltamaan melkein mihin tahansa. Itse ajattelen pääpiirteissään samalla tavalla. Kun olen lukenut käytännössä kaikki artikkelit aikaisemmin, tässä oli kertausta sekä uusien johdattelujen ilo. Koko paketin johdantoteksti oli itsessään hyvin antoisaa uutta sisältöä. Löyhähkö kokonaisuus, mutta tarkkaan rajattua pakettia en odottanutkaan. Minulla on tapana ostaa McCutcheonit hyllyyn jo siksi, ettei tarvitse etsiä yksittäisiä artikkeleita paperipinoista tai tiedostoista. Hän on kuitenkin tämän vuosituhannen ylivoimaisesti tärkein uskontotieteestä ja sen identiteetistä keskusteleva tutkija.
Frank Felice & James McGrath (2025) Progressive Rock, Religion, and Theology
Todennäköisesti ainoa progen uskontoulottuvuutta käsittelevä kirja. Sellaisenaan erittäin hyvä, vaikka ei lähellekään tyhjentävä. Käsittelyssä ovat esimerkiksi ELP, Yes, Genesis, Jethro Tull, Rush, Kansas ja Neil Morse. Yhdysvaltalaisissa progeukoissa on evankelikaalisiksi kääntyneitä, joten sen sisällön tietää. Muut ovat kiinnostavampia. Sieltä löytyy kaikenlaista eikä genre taivu yhteen uskontosuhteeseen. Siellä on esimerkiksi uskontoinstituutioiden kritiikkiä (esim. ELP, Jethro Tull, Rush), joka usein kulkee käsi kädessä jonkin autenttiseksi oletetun yksilön uskonnollisuuden hyväksymisen kanssa. Sitten on sivistynyttä uskontoviittailua (Genesis) ja idän henkisyydestä vaikuttunutta vaikeaselkoista matskua (Yes). Kiinnostava teos, vaikka näissä teologisesti orientoituneissa tarkasteluissa jään usein kaipaamaan uskontotieteellistä otetta.
Jenna Gray-Hildenbrand, Beverley McGuire & Hussein Rashid (toim.) (2023) Teaching Critical Religious Studies
Nimensä mukaisesti opettamiseen keskittyvä teos, mutta otsikkoon nostettu kriittisyys jää sisällöttömäksi. Kriittisyys on lähinnä sitä, että uskonnolliset ihmiset eivät ole pyhien tekstien mukaisia eivätkä yhdenmukaisia. Tämä on päivänselvää kaikessa uskontotieteessä. Uskonnon tai muiden keskeisten käsitteiden kriittiseen tarkasteluun teos ei pureudu juuri ollenkaan. Teoksessa on kyllä pari yksittäistä erinomaista tekstiä, kuten Ben Zellerin artikkeli uskonnon ja tieteen suhteiden opettamisesta. Päällimmäisenä jää silti mieleen usean kirjoittajan kritiikki maailmanuskontoparadigmaa kohtaan. Kritiikki on kuitenkin ohutta ja yksipuolista. En tarkoita, etteikö se olisi osuvaa, vaan että se on vain pintasilaus perusteellisemmasta kritiikistä, jota moni on jo esittänyt. Rehellisesti sanottuna pidän esimerkiksi omaa julkaistua kritiikkiäni syvällisempänä kuin mitä tämä teos aiheesta osaa sanoa. Opetusta ajatellen teos tarjosi muutamia oivalluksia, mutta eniten pidin tässäkin mielessä jo mainitusta Zellerin artikkelista.
Mari Manninen (2025) Toimittaja kertoo niin totta kuin osaa
Nimensä mukaisesti toimittaja avaa toimittajien tekemisiä ja tekemisen olosuhteita. Suomen Kuvalehti arvioi teosta myönteisesti ja innostuin heti ostamaan ja lukemaan. Osa sisällöstä tyydytti, mutta osa oli kovin myötäsukaista ja ympäripyöreääkin. Ympäripyöreän ymmärrän toki yleistajuisen tietokirjan osana (kyse ei muuten ole vertaisarvioidusta teoksesta vaan nimenomaan tietokirjasta, jossa esimerkiksi ei-suomalaista tutkimusta ei ole kovinkaan paljon hyödynnetty). Olisin kuitenkin toivonut vieläkin syvällisempää kuvausta siitä, miten kulissien takana juttuaiheita rakennetaan. Ehkä tällainen ”etnografinen” ote olisi kaventanut lukijakunnan laajuutta, mutta tällaisenaankin teos on hyvin tarpeellinen lisä niille, jotka haluavat ymmärtää paremmin journalismia ja sen ehtoja. Odotukset ehkä olivat hitusen liian korkealla. Aihe kuitenkin on mitä tärkein ja erittäin kiehtova.
Petri Lahti (2025) Fiftarit. Unohtumaton ilmiö 1977–1983
Julkaisu käsittelee rockabillyn muotivuosia vuodesta 1977 vuoteen 1983. Tekijä kutsuu tätä tietokirjaksi, mutta minusta kyse on kronikasta, joka ei ansaitse tietokirjan nimeä. Tekijä ei nimittäin ole vaivautunut tematisoimaan, syntetisoimaan tai kontekstualisoimaan tarkastelemaansa ilmiötä. Sen sijaan se luettelee päivä päivältä kronologisesti, mitä missäkin mediassa rockabillystä sanottiin. Eli kirjana luokaton, mutta ilmiöstä kiinnostuneelle se tarjoaa runsaasti kiinnostavaa nippelitietoa. Jos sattuu olemaan kiinnostunut esimerkiksi siitä, millaisen vastaanoton Polecatsin Are Go sai Suomessa, siitä voi lukea ripoteltuna moniin kohtiin, minä päivänä nyt sitten joku lehti sattui albumia arvioimaan tai kommentoimaan. Kun nyt itse satun olemaan kiinnostunut julkaisun aihepiiristä, niin pitihän se käydä läpi. Tekijälle kiitosta siitä, että on käynyt läpi tietyt julkaisut tuolta aikaväliltä pieteetillä. Tästä voisi aloittaa tietokirjan kirjoittamisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti