Jos mietit, että mikä Silver Apples, niin älä lopeta lukemista. Saatat löytää jotain kiinnostavaa. SA oli New Yorkista ponnistava kokeellinen ja ”kosminen” elektroninen duo, jonka 60-luvun lopun kaksi albumia ovat suunnilleen parasta elektronista psykedeliaa. Lähin hengenheimolainen voisi olla saksalainen Can.
Ensikosketus yhtyeeseen on muistinvarainen anekdootti Tampereen levymessuilta 90-luvun alusta. Kun olin apukätenä Mau Mau Musicille, sen pyörittäjä Pertsa mainitsi, että minun tonkiessa muiden myyjien laatikoita Miettinen kävi ostamassa Silver Applesin. Silloin kysyin, että mikä hiton Silver Apples. Vuosia myöhemmin ostin cd:n, jossa on yhtyeen kaksi ensimmäistä (ja parasta) albumia. En kunnolla päässyt eteenpäin niistä, mutta nyt ajattelin selvittää, mitä kaikkea tuon nimen alla on tehty. Yksi muistutus oli se, kun katsoin elokuva Civil War (2024) ja tunnistin, kun siinä pärähti soimaan debyyttilevyn ”Lovefingers”.
Silver Apples (1968) on viiden tähden levy, parempaa kuin 99% elektronisesta musiikista. Ehkä siksi, että siinä on niin vahva psykedeelisen musiikin pohja. Rumpujen päälle on tuutattu laulun lisäksi elektronista ulinaa ja vonkunaa oskillaattorilla (joo mukana on myös huilua). Mukana on sopivassa suhteessa jurnutusta ja melodiaa. Tämä ei missään vaiheessa tunnu tekotaiteelliselta vaan, öh, taiteelliselta. Can tulee mieleen ensimmäisenä, mutta tässä vaiheessa Can ei ollut vielä julkaissut täyspitkiä. Ei tästä tarvitse kirjoittaa sen enempää, laita soimaan ja se toimii heti.
Contact (1969) on ihan yhtä hyvä teos. Jos debyytti ei lähde, niin tuskin tämäkään. Jos lähtee, niin kyllä tämäkin. Näihin aikoihin duo jakoi studion Jimi Hendrixin kanssa ja he päätyivät jammailemaan yhdessä. Kaupallista menestystä ei tullut. Lisäksi Silver Apples joutui oikeuteen logonsa vuoksi. Duo katosi musiikkimaailmasta melkein 30 vuodeksi.
Beacon (1997) ilmestyi melkein 30 vuoden tauon jälkeen. Se kuulostaa vielä enemmän ajastaan irralliselta kuin kaksi edellistä, sillä 60-luvun levytykset olivat ainutlaatuisuudestaan huolimatta aikansa psykedelialla marinoituja. Tämä ei ole lähellä mitään 90-luvun kamaa. Se muistuttaa etäisesti 60-luvun Silver Applesia, mutta on raikkaalla tavalla erilaista. Psykedelian tilalla on melodisia pop-kappaleita, joihin on liitetty pintaan miksatut rummut, jotka soittavat välillä kuin eri biisiä – ja tämän on tarkoitus olla myönteinen huomio. Lisäksi on elektroniset soittimet, jotka liimaavaat rytmin ja melodian toisiinsa. Omanlaista materiaalia tämäkin, vaikka ei yhtä merkittävää kuin 60-luvun materiaali. Paluun mahdollisti kiinnostus, jota osoitti 60-luvun tuotannon epäviralliset uusintajulkaisut 1990-luvun alussa sekä vuoden 1996 tribuuttilevy. All Musicin arviossa oletetaan, että duon mukaan tullut nuorimies Xian Hawkins on selitys musiikkiin tulleille videopelivaikutteille. Mene ja tiedä. Vastaanotosta on vaikea sanoa mitään. Itse en 90-luvulla törmännyt teokseen, All Musicin 2,5 tähteä ei mairittele, mutta ProgArchivesin käyttäjien arviot ovat hyvin myönteisiä. (Pitäisikö huolestua, kun viime aikoina on tullut vierailtua vähän väliä ProgArchives-sivustolla?)
Garden (1998, 1968–1969) koostuu pääosin levytyksistä, jotka duo teki ensimmäisessä vaiheessaan. Tästä piti tulla kolmoslevy, mutta ei tullut. Sitten nauhoitukset kaivettiin esiin ja niiden lomaan tehtiin vähän lisää. Siitä tuli tällainen teos. Paketti on hieman hajanainen eikä kahden ensimmäisen tasoa, mutta on tässäkin hetkensä. Samassa maailmassa ollaan, vaikka Wilson Pickettiin ”Mustang Sally”-lainan aikana en tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Amerikkalainen folk-styge ”John Hardy” menee läpi helpommin. Mukana on useampi instrumentaali. Parhaiden raitojen taso ei yllä kahden ensimmäisen albumin tasolle, joten siinä kolmen tähden kieppeillä mennään. Sen verran kuitenkin viehätyin, että laitoin vinyylin tilaukseen, kun hinta oli yllättävän huokea.
Decatur (1998) koostuu yhdestä yli 40-minuuttisesta äänikollaasista. Se on hyvin kaukana muusta tuotannosta enkä aio kuunnella tekelettä toista kertaa. Kuunnelkaa te, jos huvittaa.
A Lake of Teardrops (1999) tehtiin yhteistyössä Spectrumin kanssa eli mukana on ainakin Spacemen 3 -kuvioista tuttu Pete Kember eli Sonic Boom. Yhteistyö tuntuu luonnolliselta, jos yhtään tuntee tekijöiden musiikillisia kiinnostuksia. Tosin All Musicin arvioitsija piti yhteistyötä liiankin arvattavana yhdistelmänä melodramaattista laulua ja kosmista dronea. Kyse on puolituntisesta EP:stä, joka näki uusimman päivänvalon RSD-julkaisuna vuonna 2023 (ja sitä ennenkin on uusintajulkaistu, mutta tuo on viimeisin). Sisältö on asiallista. Ensiraidan ”Streams of Sorrow” hypnoottisuus on mannaa korville, sitten mennään vähän tylsempään nuppien vääntelyyn, kunnes palataan taas Silver Applesille ominaiseen rytmiseen huojuntaan. Loppupuolelta ei löydy ihmeellisen inspiroivia teoksia. Ei napakymppi, mutta pätevää keskitasoa.
Clinging to a Dream (2016) oli paluulevy taas reilusti yli 15 vuoden tauon jälkeen. Yhdellä laskutavalla voisi sanoa, että edellistä virallisesta, uutta musiikkia sisältävästä varsinaisesta SA-studioalbumista oli kulunut 19 vuotta. Tässä välissä duon toinen osapuoli, rumpali Danny Taylor oli kuollut (2005). Simeon Coxe oli parantunut sen verran niskamurtumastansa, että palasi vielä levytyshommiin. Kun teos ilmestyi, kiinnostuin siitä ja kuuntelin ainakin vähän. Se kuitenkin unohtui, vuosiksi. Nyt kuunneltuna teos ei tunnu mullistavalta, mutta se on vahva osoitus siitä, miten voi tehdä hienoa, ajatontakin musiikkia vuosikymmeniä oman vallankumouksensa jälkeen. Oma suosikkini on hyvin David Lynchin musiikillisista suuntimista muistuttava ”Susie”. Loistavan hypnoottisesti huojuva biisi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kuka 78-vuotias tekee näin tasokkaita albumeita? Ei moni.
Mirage (2023) ilmestyi kolme vuotta Simeonin kuoleman (2020) jälkeen. Se julkaistiin nimellä Silver Apples & Makoto Kawabata. Kitaristi Kawabata on japanilaisen Acid Mothers Templen perustajajäsen. Neljän raidan kokonaisuus alkaa 15-minuuttisella tunnelmapalalla, jatkuu 9-minuuttisella kolinalla ja loput ovat jotain siltä väliltä. Äänimaailma ei ole aivan SA:n ytimessä, vaan huomattavasti ”modernimpi”. Tämä on aivan hyvä albumi, mutta SA:n tarinan kannalta vain paikoitellen tarpeellinen.
Ostajan kannalta kuvio on melko selvä: kaksi ensimmäistä on klassikoita, muut eivät ole välttämättömiä. Muissa kuitenkin on laatua mukana. Ostelisin vaikka ne kaikki, jos halvalla saisi, paitsi Decaturin. Joka tapauksessa Silver Apples kuuluu länsimaisen populaarimusiikin kaanoniin kahden ensimmäisen albuminsa ansiosta. Se oli varhainen elektroninen, kokeileva duo, jonka tuotokset ovat kestäneet aikaa, samalla kun 60-luvulla duo oli hyvällä tavalla myös aikansa lapsi. Myöhemmässäkään tuotannossa ei ole hävettävää. Jos asioita haluaa asettaa aikajanalle ja katsoa, kuka teki ensiksi mitä, niin tässä vertailussa Silver Apples pärjää erinomaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti