Keith
Jenkins tunnetaan – jos ylipäätään tunnetaan – brittiläisenä postmodernin
historiateorian edustajana. Jenkins kuuluu niihin, jotka saavat inspiraationsa
sellaisilta filosofeilta kuin Jacques Derrida ja Richard Rorty.
Historianteoreetikoista Jenkins tunnustaa velkansa erityisesti Hayden Whitelle
ja Frank Ankersmithille. Jenkinsin suuri ajatus, jota hän on puolustanut
kirjoituksissaan, koskee objektiivisen, menneisyyden omin ehdoin tehtävän historiantutkimuksen mahdottomuutta.
Hyllyyni
on kertynyt vähitellen hänen teoksiaan. Vuoden 1991 Re-Thinking History oli lyhyt ja tiivis pohdinta
historiantutkimuksen tietoteoreettisista ongelmista. Vuoden 1995 On ”What is History?” argumentoi, että
olisi parempi siirtyä modernistisista historiateoreetikoista (Edward Carr ja
Geoffrey Elton) postmodernisteihin (Richard Rorty, Hayden White). Jostain
tarttui matkaan vuoden 2003 Refiguring
History: New thoughts on an old discipline. Se on niukasti yli 70-sivuinen
pamfletti postmodernin historiateorian puolesta, ja sellaisenaan jatkoa vuoden
1991 teokselle.
Jenkinsin
mukaan on päästävä eroon modernistisesta historian ymmärryksestä. Tätä
ymmärrystä luonnehtii ajatus siitä, että meillä on mahdollisuus tutkia
menneisyyttä sen omin ehdoin, sen itsensä vuoksi ilman meidän subjektiivista
osuutta siinä, miltä menneisyys näyttää.
Tästä
ei kuitenkaan seuraa kaikenkattavaa relativismia, nihilismiä tai sitä, että
lähteistä voisi lukea esiin mitä tahansa mieleen juolahtaa. Erilaiset tulkinnat
saavat tulkitsijastaan riippuen argumentatiivista tukea enemmän tai vähemmän. Näin on aina ollut. Meillä ei siis Jenkinsin
mukaan ole vaihtoehtoa valita modernistista versiota. Joko olemme
postmodernisteja tietoisesti tai tiedostamatta.
Historiantutkimuksella
olisi näin ajateltuna esteettinen ja poliittinen arvo. Ei olekaan yllättävää,
että Jenkins nivoo käsityksensä Derridan ajatuksiin avoimuudesta ja sulkeumien
välttämisestä sekä Ernesto Laclaun teoretisointiin radikaalidemokratiasta.
Jenkins
toistaa Whiten käsityksen historiasta. Sen mukaan historia on narratiivinen
diskurssi, jonka sisältö on yhtä lailla kuviteltua kuin löydettyä. Tätä
selventää viittaus Ankersmithiin, joka korostaa, että historiantutkijalla on
ylenpalttisesti faktoja (”löydettyä”), joiden valikointi, arviointi,
juonellistaminen ja merkityksellistäminen on välttämätöntä (”kuviteltua”).
Kolmeen
päälukuun jakautuva lyhyt pamfletti on vahvimmillaan kahdessa ensimmäisessä,
johdatellessaan Derridan ja Whiten antiin historiateoreettiseen keskusteluun.
Heikoimmillaan se on viimeisessä, jossa pohditaan modernistisen historiakäsityksen
jälkeisen historiankirjoituksen mahdollisuuksia erityisesti Jean Baudrillardin
ja Elizabeth Ermarthin avulla.
En
ole seurannut yksityiskohtaisesti historiateoreetikkojen keskustelua
Jenkinsistä, mutta sen verran osaan sanoa, että halukkaat voivat tutkailla
esimerkiksi Rethinking History: The Journal of Theory and Practice -lehden Jenkins-teemanumeroa 2/2013.
Itselleni Jenkins on ollut poikkeuksetta
inspiroivaa iltalukemista, ei enempää eikä vähempää. Hän haastaa tavanomaisia
ajatuksia siitä, mitä historiantutkimus ja tutkimus ylipäätään on, mutta hän
myös pyrkii vastaamaan tyypillisiin paniikkireaktioihin, joissa kysytään, mitä
arvoa tai merkitystä tutkimuksella on, mikäli tietoteoreettinen perusta ei
olekaan niin vakaa kuin sen haluttaisiin olevan.
