Lukutoukan tiivistelmiä

Työni yliopistonlehtorina tarkoittaa yleensä hyvin opetuspainotteista syksyä. Se puolestaan tarkoittaa, että lukeminen painottuu artikkeleihin, joita hyödynnän opetuksessa. Muu lukeminen tapaa mennä intensiivisinä opetusjaksoina hieman kevyempään tai määrällisesti maltillisempaan suuntaan. Nykytilanteessa en pysty kiihdyttämään kirja per viikko -tahtia, eikä varsinkaan silloin jos lukee paksuja ja asialtaan painavia teoksia. Kaikista kirjoista ei jaksa myöskään kirjoittaa perusteellisesti tänne, mutta tässä pieni kommentti kolmesta syksyn aikana luetusta kevyehköstä kirjasta.

Chris Anderson: Ted Talks: The Official TED Guide to Public Speaking (2016)

Lentokentillä käyn usein kirjakaupoissa tutkailemassa, millaisia tietokirjoja on nostettu esille. Lontoon ja Ottawan lentokentillä selailin tätä puheopasta, ja kun vaihdoin konetta Torontossa, päädyin lopulta tekemään ostopäätöksen. Teoksen alkuosassa onkin kaikenlaisia vinkkejä hyvän puheen valmistamiseen. Loppuosa ei enää ole yhtä tehokas, joten käteen jää muuta ajatus siitä, miten puhe kannattaa rakentaa ja muutama muistutus siitä, miten puhetta ei kannata toteuttaa. Lähes kaikki esimerkit, myönteiset ja varoittavat, tulevat Ted-puheista. Itse en ole erityisen kiinnostunut Ted-puheiden historiasta, joten yritin saada irti sitä toista puolta. Anderson muistuttaa, että puhuja antaa eikä ota, puhe sisältää pointin (throughline), puheella on rakenne, kannattaa miettiä tarinallisuutta (teoksessa on esimerkkejä, miten tarinallisuus ei toimi ja miten toimii), aloitusta, vuorovaikutusta ja niin edelleen. Hyvä muistutus on myös se, että puhujan ”haavoittuvuus” kääntyy usein puhujan eduksi.

Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli (2015)

Kun Kolmen Sepän Kirjakauppa lopetteli toimintaansa, ostin Tapio Tammisen Tieto-Finlandialla palkitun teoksen edulliseen hintaan. Kirja käsittelee ytimeltään ruotsalaisten innostusta eugeniikkaan, rotuoppeihin ja rodulliseen ylemmyyteen. Välillä seikkaillaan aika kaukana fokuksesta, Intiassa ja natsi-Saksan syövereissä. Osittain se jatkaa itselleni tuttuja Tammisen aikaisempia teoksia. Erityisesti Pahan viehätys (2004) on läsnä vahvasti ja jonkin verran myös hänen väitöskirjansa Edistyksen myytti (1994). Ne keskittyivät vielä vähemmän yhteen yhteiskuntaan. Tässä teoksessa ruotsalaisesta kansankodista rakentuu onnela, joka perustui rotuhygieniakäytäntöjen varaan. Vaikka kirja ei ole rakenteeltaan ja käsittelytavaltaan täysin onnistunut, se muistuttaa, etteivät nykyisten kansallismielisten ja rasististen liikkeiden ajatukset ole koskaan olleet totaalisia anomalioita ruotsalaisessakaan yhteiskunnassa.

Stanley Fish:  Save the World on Your Own Time (2008)

Taneli Kala kuuluu niihin ajattelijoihin, joita pidän oman ajattelun sparraajina. Hän on kärkäs, provokatiivinen ja varsinainen vastarannan kiiski, mutta samalla briljantti, joten hänen käsitystensä pohdinta auttaa haastamaan omia ajatuksia. Hän on viettänyt vuosia myös amerikkalaisen yliopiston hallintopuolella, joten tämä kirja nousee pitkälti niistä kokemuksista, kurottuen siihen, mitä yliopisto on ja mitä se ei ole. Teoksen nimi tarkoittaa, ettei yliopiston tehtävänä ole parantaa maailmaa. Tarkemmin ottaen, sen tehtävänä ei ole eettis-poliittisten kannanottojen viljely. Sen tehtävänä on (1) tuoda esille sisältöjä, joita opiskelijat eivät tunne ennestään ja (2) käsitellä niitä ”akatemisoiden”, tarjoamalla opiskelijoille analyysi- ja tutkimustaitoja. Missä tarkkaan ottaen menee akatemisoinnin ja eettis-poliittisen kasvattamisen raja, ei ole täysin selvä. Fish pyrkii kyllä vastaamaan perustaviin vastaväitteisiin. Itse pyrin melko pitkälle noudattamaan Fishin ohjetta opetuksessa. Käsittelen jonkin verran eettis-poliittisia kysymyksiä, mutta en ohjatakseni opiskelijoita tiettyyn kantaan. Enemmän noudatan seuraamusetiikan näkemyksiä: jos hyväksytte tämän, niin siitä vaikuttaisi seuraavan tätä. Opetuksessani tarkoituksena on analyyttiseen otteeseen opastaminen, mikä yleensä toteutuu parhaiten etäännyttämällä käsittely normatiivisista kannanotoista. En tosin tiedä, miten hyvin Fishin ajatukset voidaan siirtää esimerkiksi yliopiston rahoitukseen. Fishin mukaan voidaan – tupakkayhtiöiltä saatu raha on hänen mukaansa aivan yhtä ok kuin muistakin lähteistä, jos se on laillista. Itse en kuitenkaan voisi istua tuppisuuna tyytyväisenä työntekijänä, jos yliopisto harjoittaisi avoimesti aktiivista veronkiertoa jossain laillisessa mutta mielestäni epäeettisessä muodossa. 

Onko Nalle Wahlroos ääriajattelija?

Ääriajattelu. Jos ei ole ollut eristyksissä tiedonvälityksestä ja ihmisistä, ei ole voinut välttyä Kreikan kriisin jälkeisen kesän keskustelunaiheelta. Immonen lateli hölmöyksiään ja Perussuomalaiset median antaman kriisiviestinnän ajan jälkeen uhriutuivat, kun ihmiset eivät olleetkaan samaa mieltä heidän kanssaan. Sikäli jo 2010 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Tuhansien aatteiden maa: Ääriajattelua nyky-Suomessa on aiheensa puolesta ajankohtainen.

Teos tuli vastaan Savonlinnassa divarissa. Kun matka kävi mökkeilemään, päätin ottaa sen matkaan vitosella. Muistikuvani oli, ettei kirjaa vain kiitelty. Ei se mitään, ajattelin. Ainakin voin kartoittaa ja lisätä tietämystäni erilaisista omalaatuisista huutelijoista, jos teos ei muuta tarjoa.

Hännisen veljekset käsittelevät rasisteja ja kansallissosialisteja (mukaan lukien persut, Muutos 2011, Suomen Sisu ja SVL), islamia, konservatiivisia kristittyjä (lyhyesti myös ortodoksista kirkkoa, homofobiaa, Suomen Antifasistista komiteaa (Johan Bäckman etunenässä), Suomen NRA:ta (National Rifle Association), Oikeutta Eläimille -järjestöä (kettutytöt), Vihreää puoluetta (ei tule sekoittaa Vihreään liittoon).

Jos olet kiinnostunut tietämään jotain edellä mainituista – toisista perusteellisemmin ja toisista pintapuolisesti – ja halukas kuulemaan niihin kohdistuvaa kritiikkiä, teoksesta on sinulle jotain iloa.

Luin siis teoksen mökillä, verrattain nopeasti. Silti marginaaleihin piirtyi jokunen kysymysmerkki. Analyysit jäävät kohtuullisen pinnallisiksi ja siellä täällä on erikoisia väitteitä, joiden mahdollisen tolkullisuuden selvittääkseen pitäisi haastatella tekijöitä. Niinpä en yritä purkaa enkä listata niitä. Sen sijaan nostan esiin yhden, teoksen koko idean kannalta tärkeän kysymyksen: Mikä on ääriajattelua?

Tietenkin tekijät tiedostavat, miten hankalaa on määritellä tai edes jotenkin uskottavasti rajata teoksen aihepiiri. Tekijöiden oma rajaus on seuraava: ”Kirjassamme olemme jättäneet ääriajattelun piiriin vain sellaisia ideologioita, joiden tavoitteet on selvästi suunnattu joitakin ihmisryhmiä vastaan tai jotka valta-asemaan päästyään aiheuttaisivat moraalista takapakkia ja demokratian rapautumista.” (s. 22)

Ensimmäinen piirre on empiirinen, joskin tulkinnanvarainen kriteeri. Toinen on normatiivinen. Empiirinen puoli on haastava, koska maltillisistakin ideologioista voidaan löytää väitteitä, jotka on suunnattu ihmisryhmiä vastaan. Se voisi kuitenkin toimia lähtökohtana tietokirjalle. Kun tekijät eivät kerro, mikä on moraalista edistystä tai demokratian mukaista, normatiivinen rajaus jää vaille perustuksia.

Kaikesta syntyy käsitys, että ääriajatteluksi kelpaa se, mikä ei ole tarpeeksi lähellä tekijöiden omia arvoja. Kun näitä arvoja ei riittävässä määrin tuoda esiin – joskin lukija voi niitä etsiä vihjeiden perusteella välillä ihan ilman suuria ponnistuksia – ei teoksen lähtökohta ole onnistunut.

Ivallisesti voisi sanoa, että tekijöiden mielestä ääriajattelua on suunnilleen kaikki, mikä ei tue liberaalia porvarillisuutta. Ei liene sattuma, ettei yksikään ”ääri”kapitalisti ole mukana kritiikin kohteena. Mietin läpi teoksen, miksi esimerkiksi Nalle Wahlroos ei ole ääriajattelija. Hänen kommenttinsa, joita media mielellään julkaisee, on useimmiten suunnattu suoraan vähäosaista alaluokkaa kohtaa (ihmisryhmä). Lisäksi ne toteutuessaan aiheuttaisivat moraalista takapakkia (minun moraalitajuni mukaan, vaikka se totta vieköön on melkoisen liberaali) ja demokratian rapautumista (vahventaisivat rahan valtaa kansanvallan kustannuksella).

Kenties se, että Wahlroos ei ole teoksen aihe kertoo yhtä paljon kirjan kirjoittajista kuin ääriajattelun rajaamisen vaikeudesta. Siksi ”ääriajattelu” –  toisin kuin vaikkapa ”äärioikeisto”, ”ekofasismi”, ”maahanmuuttovastaisuus”, ”homofobia” tai muu vastaava – on epäonnistunut kirjan aihe.