Miten taloustoimittaja rakentaa totuuden?

Tilasin Turun Sanomat kuudeksi viikoksi, kun sen maksaa paikallinen Citymarket. Hyvä diili. Ensimmäinen lukemani juttu oli oppikirjaankin sopiva esimerkki siitä, miten oikeistolaisesta poliittisesta näkemyksestä rakennetaan totuus asioiden tilasta.

Lännen median leivissä työskentelevä taloustoimittaja ja taloustoimittajien yhdistyksen uusi puheenjohtaja Kirsi Turkki kirjoittaa Turun Sanomissa (21.4.2017, s. 14) Suomen taloudesta otsikolla ”Asiantuntijat varoittavat hallitusta löysäämästä”.

Jutussa kuullaan kolmea ”asiantuntijaa”. Ne ovat työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto, Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA:n toimitusjohtaja Vesa Vihriälä ja OP-ryhmän pääekonomisti Reijo Heiskanen. Kun kuunnellaan niitä, joiden intresseissä on ajaa yrittäjien etuja ja suosia leikkauksia, voidaan luoda mielikuva konsensuksesta. Jutun ingressissä lukee: ”Kolme talouden asiantuntijaa ovat yksimielisiä”.

Ensinnäkin voidaan kysyä, miksi tutkijat eivät käy asiantuntijoista.

Toiseksi toisilla valinnoilla asiantuntijoista olisi tullut erimielinen kuva. Vielä erilaisilla valinnoilla olisi saatu kuva yksimielisistä, toisenlaista talouspolitiikkaa (siis elvytystä) puoltavista asiantuntijoista. Ei ole sattumaa, että juttu on rakennettu valitsemalla juuri kolme talouskuria puoltavaa ääntä. Kyse ei ole satunnaisotoksesta eikä totuudesta, vaan Kirsi Turkin  päätöksestä rakentaa tietynlainen totuus asiasta, jonka lehti siunaa julkaisemalla jutun.

Turkki kirjoittaa kommentissa omaan näennäisobjektiiviseen juttuunsa, että ”Suomen talouden asiantuntijoiden viesti on selvä”. Se on selvä vain, jos kuuntelee poliittisesti samanmielisiä ja sulkee silmänsä ja korvansa muilta ääniltä.

Jutussa mainitaan, että vaikka pieniä talouden valopilkkuja on näkyvissä, sen ei saa muuttaa oikeistolaista talouskuria. Risto Murto toteaa: ”Nyt pitää säästää, kun ajat ovat paremmat, ei huonoina aikoina. Elvytykselle ei ole mitään tarvetta.” Tässä vaiheessa tunnen itseni vanhaksi.

Sama oikeistolainen fraasi oli esillä jo 1990-luvun alun talouskriisissä. Tämä tulee hyvin ilmi Anu Kantolan väitöskirjasta Markkinakuri ja managerivalta (2002), jonka aineistona on päättäjien ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Huonoina aikoina on leikattava, kun ei ole vaihtoehtoja. Myös hyvinä aikoina on leikattava, koska on varauduttava taantumaan. Tämä kuvio esitetään taloudellisena muodollisuutena; sen poliittisuus on häivytetty. Täsmälleen sama pätee Kirsi Turkin Turun Sanomista lukemaani juttuun.

Onko Nalle Wahlroos ääriajattelija?

Ääriajattelu. Jos ei ole ollut eristyksissä tiedonvälityksestä ja ihmisistä, ei ole voinut välttyä Kreikan kriisin jälkeisen kesän keskustelunaiheelta. Immonen lateli hölmöyksiään ja Perussuomalaiset median antaman kriisiviestinnän ajan jälkeen uhriutuivat, kun ihmiset eivät olleetkaan samaa mieltä heidän kanssaan. Sikäli jo 2010 ilmestynyt Jera ja Jyri Hännisen Tuhansien aatteiden maa: Ääriajattelua nyky-Suomessa on aiheensa puolesta ajankohtainen.

Teos tuli vastaan Savonlinnassa divarissa. Kun matka kävi mökkeilemään, päätin ottaa sen matkaan vitosella. Muistikuvani oli, ettei kirjaa vain kiitelty. Ei se mitään, ajattelin. Ainakin voin kartoittaa ja lisätä tietämystäni erilaisista omalaatuisista huutelijoista, jos teos ei muuta tarjoa.

Hännisen veljekset käsittelevät rasisteja ja kansallissosialisteja (mukaan lukien persut, Muutos 2011, Suomen Sisu ja SVL), islamia, konservatiivisia kristittyjä (lyhyesti myös ortodoksista kirkkoa, homofobiaa, Suomen Antifasistista komiteaa (Johan Bäckman etunenässä), Suomen NRA:ta (National Rifle Association), Oikeutta Eläimille -järjestöä (kettutytöt), Vihreää puoluetta (ei tule sekoittaa Vihreään liittoon).

Jos olet kiinnostunut tietämään jotain edellä mainituista – toisista perusteellisemmin ja toisista pintapuolisesti – ja halukas kuulemaan niihin kohdistuvaa kritiikkiä, teoksesta on sinulle jotain iloa.

Luin siis teoksen mökillä, verrattain nopeasti. Silti marginaaleihin piirtyi jokunen kysymysmerkki. Analyysit jäävät kohtuullisen pinnallisiksi ja siellä täällä on erikoisia väitteitä, joiden mahdollisen tolkullisuuden selvittääkseen pitäisi haastatella tekijöitä. Niinpä en yritä purkaa enkä listata niitä. Sen sijaan nostan esiin yhden, teoksen koko idean kannalta tärkeän kysymyksen: Mikä on ääriajattelua?

Tietenkin tekijät tiedostavat, miten hankalaa on määritellä tai edes jotenkin uskottavasti rajata teoksen aihepiiri. Tekijöiden oma rajaus on seuraava: ”Kirjassamme olemme jättäneet ääriajattelun piiriin vain sellaisia ideologioita, joiden tavoitteet on selvästi suunnattu joitakin ihmisryhmiä vastaan tai jotka valta-asemaan päästyään aiheuttaisivat moraalista takapakkia ja demokratian rapautumista.” (s. 22)

Ensimmäinen piirre on empiirinen, joskin tulkinnanvarainen kriteeri. Toinen on normatiivinen. Empiirinen puoli on haastava, koska maltillisistakin ideologioista voidaan löytää väitteitä, jotka on suunnattu ihmisryhmiä vastaan. Se voisi kuitenkin toimia lähtökohtana tietokirjalle. Kun tekijät eivät kerro, mikä on moraalista edistystä tai demokratian mukaista, normatiivinen rajaus jää vaille perustuksia.

Kaikesta syntyy käsitys, että ääriajatteluksi kelpaa se, mikä ei ole tarpeeksi lähellä tekijöiden omia arvoja. Kun näitä arvoja ei riittävässä määrin tuoda esiin – joskin lukija voi niitä etsiä vihjeiden perusteella välillä ihan ilman suuria ponnistuksia – ei teoksen lähtökohta ole onnistunut.

Ivallisesti voisi sanoa, että tekijöiden mielestä ääriajattelua on suunnilleen kaikki, mikä ei tue liberaalia porvarillisuutta. Ei liene sattuma, ettei yksikään ”ääri”kapitalisti ole mukana kritiikin kohteena. Mietin läpi teoksen, miksi esimerkiksi Nalle Wahlroos ei ole ääriajattelija. Hänen kommenttinsa, joita media mielellään julkaisee, on useimmiten suunnattu suoraan vähäosaista alaluokkaa kohtaa (ihmisryhmä). Lisäksi ne toteutuessaan aiheuttaisivat moraalista takapakkia (minun moraalitajuni mukaan, vaikka se totta vieköön on melkoisen liberaali) ja demokratian rapautumista (vahventaisivat rahan valtaa kansanvallan kustannuksella).

Kenties se, että Wahlroos ei ole teoksen aihe kertoo yhtä paljon kirjan kirjoittajista kuin ääriajattelun rajaamisen vaikeudesta. Siksi ”ääriajattelu” –  toisin kuin vaikkapa ”äärioikeisto”, ”ekofasismi”, ”maahanmuuttovastaisuus”, ”homofobia” tai muu vastaava – on epäonnistunut kirjan aihe.

Yksilöllinen uskonto – porvariston opiaatti?

Vain pieni osa uskontotieteilijöistä on kirjoittanut kapitalismista. Tuore lisä tähän joukkoon on Craig Martinin kirja Capitalizing Religion: Ideology and the Opiate of the Bourgeoisie (Bloomsbury 2014).

Teoksen perusidea on, että tietynlainen uskonto (ja henkisyys) on liberaalin, konsumeristisen keskiluokan näköistä ja siten yleisemmin kapitalismin palveluksessa. Tällaiselle porvariston opiaatille ei sovi yhteiskuntakritiikki. Sille sopii erojen korostaminen, mutta vain niin, etteivät erot ole ristiriidassa kapitalistisen kulutuskulttuurin kanssa.

Martinin lähtökohtana on Durkheimin yhteiskuntateorian suodattaminen siihen malliin, jossa yhteiskunta määrää yksilön valinnoista. Tästä hän pääsee kritisoimaan uskontososiologeja, jotka pitävät yksilöllistynyttä uskontoa ja valinnan vapautta nykypäivän uskonnollisuutta ja henkisyyttä kuvaavana käsityksenä. Näihin käsityksiin sisältyy yleensä jaottelu, jonka mukaan yksilöllinen henkisyys tai uskonto on hyvä asia ja institutionaalinen uskonto on paha asia. Tämän jaottelun taustalla on Martinin mukaan vaikutusvaltaisen William Jamesin uskontoa koskevat käsitykset. Martin jopa kutsuu Jamesin uskontoteoriaa ”kenties keinotekoisimmaksi mahdolliseksi uskontoteoriaksi”.

Empiirisenä aineistona on populaarit teokset, jotka käsittelevät uskontoa ja henkisyyttä sekä tarjoavat lukijoille elämänhallinnallisia ohjeita. Näitä ovat esimerkiksi Echart Tollen The Power of Now, joka lienee tunnetuin. Martin esittää esimerkkiteosten avulla, että niiden ideologinen viesti korostaa mukautumista vallitseviin olosuhteisiin, vetäytymistä yhteiskuntakritiikistä ja kulutuskulttuurin edistämistä.

Periaatteessa suhtaudun erittäin myönteisesti Martinin työhön. Tästä teoksesta voi sanoa jotain kriittistäkin – ja suurimmasta osasta olen keskustellut itse tekijän kanssa jo ennen kirjan ilmestymistä, kun tapasin hänet Uppsalassa viime keväänä.

Ensinnäkin, näkökulma on ehkä turhankin lähellä Jeremy Carretten ja Richard Kingin vuonna 2005 julkaistua teosta Selling Spirituality. Martin myöntää tämän avoimesti, mutta ei käsittele Carretten ja Kingin teokseen kohdennettua kritiikkiä, joka olisi voinut pakottaa myös Martinin pohtimaan joitakin asioita perusteellisemmin.

Toiseksi, Martin kertoo vain vähän siitä, miten analysoidut teokset on valittu. Hän toteaa, että ne on saatavilla peruskaupoista, esimerkiksi Barnes & Noblesista. (Tämä ei kerro paljoakaan eurooppalaisille lukijoille, ja toimii siten esimerkkinä Martinin vaikeuksista astua amerikkalaisen lukijahorisontin ulkopuolelle – asia, joka on selvä myös hänen edellisessä teoksessaan.) Mutta miten teokset ovat löytyneet ja valikoituneet, miten suosittuja ne ovat, miten ne on otettu vastaan – näistä ei lukijalle kerrota juuri mitään.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, Martin tyytyy analysoimaan tekstiä ikään kuin relevantit ideologiset vaikutukset ja kytkökset löytyisivät riittävästi siitä. Tätä ongelmaa kutsutaan lähestymistavaksi, jossa luetaan ideologia ”off the surface”. Tällä lähestymistavalla on selvät rajoitteensa, mutta Martin ei luo rajoja oman analyysinsa kattavuudelle.

Neljänneksi, teoksessa viljellään ideologian ja ideologiakritiikin käsitteitä. Tämä ei ole itsessään ongelma, mutta käsitevalikoimalle voidaan esittää kriittisiä kysymyksiä. Vaikka Martin tietää ideologian käsitteen ongelmista, hän käyttää käsitettä. Hänen perustelunsa eivät ole täysin vakuuttavia siksi, että hän voisi yhtä hyvin käyttää diskurssin käsitettä. Juttelin tästä hänen kanssaan, mutta hän totesi, että haluaa korostaa ideologian käsitteellä lähinnä sitä, että tietyt yhteiskunnalliset suhteet tulevat mystifioiduiksi ja naturalisoiduiksi.

Viidenneksi, itse en ole täysin vakuuttunut siitä, onko kapitalismi tosiaan tällainen toimija, joka determinoi sitä, mitä kutsutaan yksilölliseksi uskonnoksi ja henkisyydeksi. Yhdessä kohdassa Martin toteaa väljemmin, ettei kapitalismi ehkä ole determinoiva, mutta kuitenkin tällaisen uskonnollisuuden tai henkisyyden mahdollisuusehto. Tähän liittyen olisin kaivannut kapitalismin historiallistamista. Onko se aina ollut sellaista, mikä hyödyntää teoksessa analysoituja diskursseja samalla tavalla?

Kuudenneksi, olisin kaivannut yksityiskohtaisempaa yhteiskunnallista kontekstualisointia – esimerkiksi perusteellista selvitystä siitä, miten Martinin kirjoista löytämä ”uusi protestanttinen työetiikka” on jo teoretisoitu ilmiö, joka läpäisee yhteiskunnan eikä rajoitu teoksessa käsiteltyyn kirjagenreen. Teoksen argumentti ei vaadi tätä, mutta tämän käsittelyllä se olisi saanut lisää vakuuttavuutta.

Seitsemänneksi, kun korostetaan, miten uskonnollisuus tai henkisyys on kapitalismin ideologinen tuki, olisi kiinnostavaa tietää, onko tekijän mielestä mikään uskonnollisuuden tai henkisyyden muoto antikapitalistista ja jos on, millä tavalla ja millä ehdoilla. Esimerkiksi Paul Heelas on korostanut, että henkisyyden harjoittajat ovat arvoiltaan kevyesti vasemmalla, Gordon Lynch on kirjoittanut progressiivisesta henkisyydestä ja myös Carrette & King korostavat, että heidän analysoimansa kapitalistinen henkisyys on vain yksi ulottuvuus laajemmalla henkisyyden kentällä.

Näistä kommenteista huolimatta pidän teosta erittäin tärkeänä kriittisenä analyysina. Listasta tuli pitkä, mutta ne ovat vain pieniä pohdintoja siitä, miten teoksesta olisi saanut vielä paremman. Se tosin olisi tarkoittanut lisäsivuja. Nyt se on varsin kompakti, juuri alle 180-sivuinen paketti.

Teoksessa on tekijälleen myös lukijaa koskettava henkilökohtainen tarina. Martinin edesmennyt isä oli ihminen, joka luotti elämänhallinnallisten kirjojen sanomaan ja sisäisti yksilökeskeisen ”porvariston opiaatin”, jossa yksilön valinnat selittävät niin menestyksen kuin epäonnistumiset. Pojan viesti on, että isän sosiaalisen liikkuvuuden ylös ja myöhemmin alas aiheuttivat rakenteelliset muutokset.

Žižek: The Pervert’s Guide to Ideology

Perjantaisin voi esimerkiksi syödä sipsejä ja juoda olutta kavereiden kanssa. Kun siihen lisätään Slavoj Žižekin puhetta elokuvista ja ideologiasta kaksi tuntia ja vartti, voi siitä kirjoittaa blogiin.

Vuonna 2012 julkaistu, mutta parhaillaan monilla elokuvafestivaaleilla kiertävä dokumentti The Pervert’s Guide to Ideology on sekalainen kooste Žižekin juttuja eri elokuvien tiimoilta. Dokumentissa käsitellään yli kahtakymmentä elokuvaa, ja lisäksi mukana on analyysia esimerkiksi arabikeväästä, Breivikistä ja Lontoon mellakoista.

Teoksen on ohjannut Sophie Fiennes, joka on Astra Taylorin tavoin erikoistunut akateemisten teoreetikkojen ajatusten levittämiseen audiovisuaalisin keinoin. Fiennes ohjasi myös The Pervert’s Guide to Cineman (2006), jossa Žižekin painopiste oli nimensä mukaisesti elokuvassa. Ideology on tavallaan jatko-osa, jossa painopisteeksi on valittu ideologia, ei elokuva.

Siinä missä Cinema sisälsi kohdennettuja keskusteluja elokuvista, seuraajassa elokuvat ovat entistä selvemmin vain esimerkkejä siitä, miten psykoanalyyttiset käsitteet naitetaan marxilaisen ideologiakritiikin kanssa osaksi nykyajan analyysia. Aina ei kuitenkaan ole selvää, mistä ja millä tavalla valitut kohtaukset ovat esimerkkejä, sillä teosta luonnehtii Žižekin kirjoituksillekin ominainen poukkoileva tyyli, jossa yksi asia johtaa toiseen ja heti perään kolmanteen. Silti minianalyyseissa on oivalluksia ja pohdittavaa runsaasti enemmän kuin dokumenteissa keskimäärin.

Teosta olisi jäntevöittänyt jonkinlainen rakenne tai jäsennellympi käsikirjoitus. Nyt vaikuttaa siltä, että kohtaukset voisi katsoa missä järjestyksessä tahansa, eikä kokonaisuus muuttuisi käytännössä miksikään.

Katsomiskokemus on varmasti riippuvainen ensinnäkin siitä, mitä Žižekistä ylipäätään ajattelee. Toiseksi siihen vaikuttaa, kuinka paljon on lukenut hänen teoksiaan. Omalla kohdallani vastaus ensimmäiseen on: melko myönteinen, vaikka en olekaan opetuslapsi. Vastaus toiseen: melko paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana, vaikka en kaikkia teoksia olekaan lukenut (hyllystä löytyy yli kymmenen).

Tällä kerralla tulkinnoissa oli yllättävänkin vähän uutta, mutta sen saattaa selittää se, että Žižekin kommentit vaikkapa viimeaikaisista kansannousuista ja levottomuuksista on tullut luettua aikaisemmin. Cinemaa katsoessa (vuonna 2008) jotkut tulkinnat ja oivallukset olivat itselleni uusia ja avartavia. Nyt niitä ei ollut riittävästi, jotta puhkeaisin suoranaisiin ylistyksiin. Välillä tulkinnat kierrättivät vanhoja ajatuksia, toisinaan uuden esimerkin yhteydessä.

Yksi esimerkki on Full Metal Jacket, jonka yhteydessä Žižek korostaa, miten armeijan toimivuus on riippuvainen ironisesta etäisyydestä; yli-identifikaatio romahduttaisi koko kuvion. Saman tulkinnan hän on esittänyt neuvostokommunismista: sen mahdollisti se, ettei ihmiset todella uskoneet kaikkeen kuorrutukseen. Jos ihmiset olisivat todella ottaneet kaiken ideologisen sanoman vakavasti, systeemi olisi romahtanut paljon nopeammin.

Jos Cinemaa katsoessa oppi melko paljon elokuvista, nyt oppi vain vähän uutta Žižekin tavasta hahmottaa, miten ideologia toimii nykyaikana (tai ylipäätään).

Yllä olevat, ehkä liikaakin puutteisiin keskittyvät huomiot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta mieltymyksistäni: jos olisi olemassa uusi jatko-osa, olisin valmis katsomaan sen nyt ja heti, kestosta riippumatta.

Miehen maneerit ovat Ideologyssa – mikäli mahdollista – entistä vahvemmin läsnä: jatkuva niiskutus, nenän koskettaminen käsillä ja perusargumentti: ”…and so on, and so on.”

Breivik ja syyntakeettomuuden määrittely

Millä perustein päätetään, onko joku ihminen syyntakeeton? 

Kun Yle esitti ohjelman Anders Behring Breivikiä oikeudessa puolustaneesta asianajajasta, tämä tärkeä, käytännössä lähes koko oikeudenkäyntiä varjostanut kysymys jäi päällimmäisenä mieleen.

Ohjelmassa oli toki paljon muitakin mielenkiintoisia aspekteja, mutta sysätään ne syrjään hetkeksi. Maallikkona olen jotenkin ajatellut, ettei Breivikin päässä ole mitään sellaista vikaa, ettei hän olisi ollut tietoinen tekemisistään ja niiden seurauksista.

Samaa viestiä välitti Uppsalan yliopiston uskontotieteen professori Mattias Gardell, joka piti pitkän puheen oikeudenkäynnissä. Itse kuulin Gardellin puhuvan samasta asiasta vuosi sitten Tukholmassa. En kuitenkaan ollut ennen ohjelman katsomista tiennyt, millä perustein ensimmäinen mielentilaraportti oli pitänyt Breivikiä psykoottisena.

Ohjelmassa näitä psykiatreja kuultiin. Keskeisin selitys oli se, että Breivikillä on harhoja. Tätä todisti erityisesti se, että Breivik uskoi, että muslimit saattavat vallata Euroopan. Tuntematta yksityiskohtaisesti normaaleja mielentilatutkimuksen menettelytapoja, tässä hälytyskelloni soivat.

Ensinnäkin, jos ajatus on tunnetusti monien poliittisten marginaaliryhmien ja toisinajattelijoiden jakama, miten se on Breivikin ajatuksena harhainen? Toiseksi, voitaisiinko harhaisuutta näyttää jonkin selvemmin falsifioitavissa olevan väitteen avulla? Kolmanneksi, pitääkö harhaisuutta testata lähinnä testattavan pääteesillä – eikö se pitäisi osoittaa myös hänen ideologiansa kannalta merkityksettömillä esimerkeillä?

Voi olla, että ohjelmasta saa liian osittaisen käsityksen psykiatrien lausunnosta, mutta esimerkki ei ainakaan vahvista luottamustani mielentilatutkimuksiin. Psykiatrit vieläpä myönsivät avoimesti, etteivät he pohtineet laisinkaan Breivikin ideologiaa, sillä he lähestyivät asiaa vain ”lääketieteen” kannalta eli tyystin epäkontekstualisoituna.

Oikeus päätti, ettei Breivik ollut psykoottinen murhatessaan, ja tuomitsi hänet vankilaan.