Näinpä näin

Varoituksen sanat: tulossa on mainos. Filosofisen Niin & Näin -aikakauslehden tuorein numero on Pop. Pakettiin sisältyy myös kepeä kirjoitukseni ”Poplyriikan vieras kieli”. Siinä käsitellään otsikon mukaisesti poplyriikkaa, Pixiesiin kohdentuen. Yritin ujuttaa samaan syssyyn minijohdannon populaarimusiikin tutkimuksen historiaan kulttuurintutkimuksen osalta, sikäli kuin pari viittausta siihen riittää. Eihän se riitä. Siinä se mainos.

Jutussani lienee yksi virhe. Oletan London Callingin olevan ”luultavasti” Clashin tunnetuin ralli. Mitä tuohon lisäisi? Borat-henkisesti… NOOOT. Tai: Should I Stay or Should I Go. Paitsi että ihmiset eivät välttämättä tiedä SISoSIG:n olevan Clashia. Niin tai näin.

Yksi yö vierähti lehden parissa, ja kokonaisuus on mielenkiintoinen – mikäli poppi sytyttää. Lehdellä on luultavasti useita vakiolukijoita, jotka pitävät teemaa vähemmän tarpeellisena. He voivat kuitenkin lohduttautua sillä, että seuraavaa yhtä suurelle yleisölle suunnattua teemaa ei taida tulla hetkeen. Idea kirjoittaa popmusiikista tavalla, jota ei löydä varsinaisista musiikkilehdistä, oli hyvä. Siksi halusin olla mukana.

Pidin useista teksteistä. Oli hauskaa lukea hehkutuksia esimerkiksi Camper Van Beethovenista ja Jesus & Mary Chainin Psychocandysta. Mutta Anna Lahelman ”Brittipopin cheerleaderit” oli erilaisella tavalla mainio. Se on omakohtainen muistelu suomalaisesta brittipopkulttuurista, naisnäkökulmasta. Nuo kuviot olivat tärkeä osa kasvamistani varhaisessa aikuisiässä 1990-luvulla. Siitä huolimatta, että olin kerettiläinen pitäessäni enemmän yhdysvaltalaisista yhtyeistä. Teksti kuitenkin palautti mieleen nuo söpöt ja vähän höpsöt pinnipäät, joita muistelen vain ystävyydellä ja lämmöllä.

Alan jo odottaa aikaa, jolloin tuosta ajasta tulee kustannuskelpoista muistelukirjallisuutta.

Katsellessani lehteen ujutettuja ”filosofia ja pop” -listoja aloin etsiä Eppu Normaalin Urheiluhullua. Sieltä se löytyi, mutta silvottuna versiona. Siinähän lauletaan seuraavat säkeet:

”Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegeliä, Kanttia
Se oli kyllä tavallaan kovin intressanttia
Että toiset vei naiset
Oli jokaisella heili, ne näet urheili

Ennen uskoin älyn voittoon
Oli tapanani lueskella filosofiaa aamunkoittoon
Kunnes paikalle tuli, kas, sulkapallokuningas
Sanoi minulle: huhuu, se on liha joka puhuu
Ja se meidät yhdistää
Must on tullut urheiluhullu...”

Tekstissä yhdistyy hienosti marttisyrjämaiset kanttia-santtia kiusalliset/nerokkaat loppusoinnut ja sisältö, jonka fundeeraaminen jaksaa naurattaa. Ne bodaavat kiekkoilijat, vievät naiset ja työpaikat. Tai ehkä vain missit.

Lahkojen ilot

Ostin jonkin aikaa sitten alennuslaarista Sam Jordisonin teoksen The Joy of Sects. Kirjassa on kuvattu 66 enemmän ja vähemmän tunnettua uskonnollista yhteisöä (ns. lahkoja). Lyhyet kuvaukset on kirjoitettu kevyeen ja hyvin pilkalliseen tyyliin. Popularisoivasta kirjasesta ei ole luotettavaksi lähdeteokseksi, mutta on siitä ollut hyötyä. Sitä lukiessa intouduin katsomaan muutaman aiheeseen liittyvän dokumentin.

Intialaisesta gurusta Sathya Sai Babasta (kuvassa) kertova BBC:n ”The Secret Swami” on oikein mielenkiintoinen yritys kyseenalaistaa Sai Baban asemaa ja osoittaa hänen olevan onnistuneista yhteiskunnallisista hyvinvointiprojekteista huolimatta huijari, amatööritaikuri ja nuorista pojista kiinnostunut pedofiili, jota paikalliset viranomaiset eivät halua tutkia. Daavidin oksan johtajasta David Koreshista kertova ”David Koresh: A Biography” on kuvaus Wacon tapahtumista vailla syyttelyä ja moralisointia. Se myös näyttää, että vaikka Koresh kuritti lapsia väkivaltaisesti ja sääteli yhteisön seksuaalista käyttäytymistä, hänessä oli paljon muutakin. (Molemmat löytyvät netistä.)

Dokumentit osoittavat painottuneista näkökulmistaan huolimatta sen, että huonomaineisetkin uskonnolliset johtajat ovat monikasvoisia hahmoja. Jordisonin kuvaukset ovat ongelmallisia siksi, että johtohahmoista suodatetaan esiin yksi, vähemmän mairitteleva puoli.

Kun lukee kuvauksia ja katselee dokumentteja, alkaa ihmetyttää, miksi niin monissa ”lahkoissa” valtaväestön seksuaalisista normeista radikaalisti poikkeava käyttäytyminen – tai sen mytologisointi – on niin yleistä. Muutamia vuosia sitten suunnittelin puolitosissani kirjaa uskonnollisten johtajien seksuaalisuuteen liittyvästä mytologiasta, mutta toivon jonkun toisen kirjoittavan sen. Lukisin mieluusti.

Valtaväestön seksuaalisista normeista radikaalisti poikkeava käyttäytyminen on hyvin harvoin alusta pitäen osa lahkojen toimintaa. Tätä voisi tarkastella systemaattisemmin, mutta seksuaalisuus näyttäisi tulevan leimaavaksi osaksi lahkojen toimintaa vasta yhteisöjen vakiinnuttua.

Useita uskonnollisia johtajia voi pitää moraalittomina ja heidän toimintaansa voi perustellusti paheksua. Pilkallisista ja stereotyyppisistä kuvauksista tulee käsitys, että heidän seuraajansa olisivat helposti höynäytettäviä yksilöitä. Silti kun katsoo dokumentteja tai lukee tarkempia kuvauksia, päällimmäisin tunne on ihmetys siitä, miten taitavia monet johtajat ovat.

Vähemmän taitavana poikkeuksena on 1990-luvulla vaikuttanut henkilökohtainen suosikkini Chen Tao eli God’s Salvation Church eli God Saves the Earth Flying Saucer Society. Sen taiwanilainen johtaja Ho-Ming Chen tulkitsi taivaalla näkyvän numeroyhdistelmän 007 jumalalliseksi merkiksi tietämättä, että tuoretta James Bondia mainostettiin samaan aikaan.

Yhdysvalloissa hän oletti Jumalan kertovan keskiyöllä 25. maaliskuuta 1998 paikallisella kaapelikanavalla, miten yhteisö avaruusaluksineen pelastetaan lopun aikojen kauheuksien keskeltä. Keskiyöllä kanavalta ei tullut kuin lumisadetta. Toisaalta, tämäkin on yksiulotteinen kuvaus.

Žižek ja Wagner

Kaiken teoreetikko, filosofi ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek kävi Leedsissä pitämässä puheen Wagnerin Ringin lopusta. Se järjestettiin teatterin tiloissa ja pääsymaksu oli kolme puntaa. Piti mennä, tietenkin, vaikka en oopperasta tai Wagnerista kovin paljoa tiedäkään. Jos tällä hetkellä katson työkseni televisiota, niin teoria on sitten rentoutumista.

Tavalliseen tapaan puhe alkoi huomautuksella, että nyt ei tule törkeitä vitsejä vaan paljon asiaa. Siinä vaiheessa mietin, että taas näitä rutiinimaisia maneereja, mutta olin väärässä. Žižek pysyi harvinaisen hyvin aiheessa – hänen omiin aikaisempiin puheisiinsa verrattuna. Hän myös luki paperista huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Silti esitys oli monin paikoin hauska ja sisälsi myös ääninäytteitä.

Itseäni kiinnostava kohta oli tekstin ja musiikin suhteen pohdinta. Näitä löytynee kirjasta Opera’s Second Death, jossa Mladen Dolar kirjoittaa Mozartista ja Žižek Wagnerista.

Näppärän kontrastoinnin mukaan Mozartilla musiikki kertoo toden. Vaikka pariskunta riitelee, musiikki kertoo, että he ovat kuitenkin korviaan myöten rakastuneita. Wagnerilla suhde on Žižekin radikaalin väittämän mukaan päinvastainen. Musiikki kertoo, että pariskunnat kuolevat yhdessä, vaikka todellisuudessa ne kuolevat eri aikaan, peräkkäin. Musiikki kertoo, tässä tapauksessa, miehisen fantasian.

Suurin osa alustuksesta keskittyi Wagnerin teosten lähilukuun ja niistä esitettyihin tulkintoihin. Olisi kiinnostavaa, jos Žižek selittäisi yhtä perusteellisesti erilaiset tulkinnat silloinkin kun hän kritisoi esimerkiksi kulttuurintutkimusta. Usein Žižekin kritiikki perustuu hänen omiin – usein oivaltaviin – tulkintoihinsa, joilla on vain vähän kosketuspintaa keskustelun alaista kohdetta ammatikseen tutkivien keskusteluihin.

Lopussa löytyi silta siihen, miten Brunhilden rakkaus on esimerkki siitä, miten todellinen rakkaus on vaatimatonta. Rakkaus kyllä, mutta ei elämän keskiössä. Juuri korkeinta rakkautta on siitä luopuminen (mikä vastaa Lacanin symbolista kastraatiota). Ikään kuin se, että on valmis uhraamaan jopa rakastettunsa, tekee itse rakkaudesta absoluuttista, tekee siitä läsnä olevan. Tai toisin sanoen, jotta rakkaus voisi olla absoluuttista, siitä ei tule tehdä elämän keskipistettä.

No tästä löytyi sitten linkki Žižekin luentaan kristinuskosta. Brunhilden uhrauksen merkitys on periaatteessa sama, mikä löytyy kristinuskosta. Jeesuksen ristinkuolema ei tarkoita syntien puolesta kuolemista eikä takuuta lunastuksesta. Se tarkoittaa pikemminkin Jumalan itsensä kuolemista. Jumalan kuolema tarkoittaa, ettei Jumala auta. Kaikki on up to you, ja siksi se on samalla kutsu toimia. Tämä on Žižekin ateistis-kristillisen luennan ydin. Siinä rakkaudesta tulee poliittista. Kuten Slavoj tiivisti, kristinuskon sanoma on hänelle siinä, että rakkaus voittaa lain. Laki rinnastuu tässä seuraaviin: Lacanin big Other jota ei siis ole; juutalaisuuden Jumala jota ei siis ole koska se on kuollut, stalinismin historiallinen välttämättömyys jota ei ole. On vain kutsu toimia.

Tämä kaikki kulkee tietenkin vastaan sitä tavallista käsitystä, jonka mukaan Schopenhauerin kautta välittyneellä buddhalaisuudella oli Wagnerille ja hänen teoksilleen suuri merkitys – ikään kuin Wagnerin teokset välittäisivät buddhalaisen viestin: pyrkimyksen vapautua kärsimyksestä ja saavuttaa jonkinlainen valaistuminen tai mielenrauha. Ja koska Žižek ei oikein pidä buddhismista, hän löytää (melko arvattavasti) fanittamastaan Wagnerista tulkinnan, joka on wagneriaanista buddhalaisuutta vastaan.

Keskustelu- ja kysymysosion päätyttyä Žižek pyysi, että hänet kutsuttaisiin uudestaan, koska oli niin kivaa puhua jostain josta hän todella pitää. Hän kertoi olevansa jokseenkin kyllästynyt puhumaan törkeitä vitsejä ja antikapitalistisia saarnojaan ja varsinkin siihen, että ne päätyvät aina kysymyksiin, mitä sitten tulisi tehdä, mitkä ovat vaihtoehdot ja ratkaisut? Vaikka itse olisin mieluummin kuunnellut aikalaisdiagnoosia tai heviä teoriaa, niin jotenkin tuntui, että Žižek oli täysin tosissaan ja hyvin vilpittömästi innostunut tästä tilaisuudesta. Sanoipa vielä haluavansa kirjoittaa vanhan Mozart-Wagner teoksen (Opera’s Second Death) perään Wagner-Wagnerin.

Ehkä tässä onkin todellinen Žižek, joka tulee hyvin esiin myös hänen tulkinnoissaan Hitchcockista: ei mikään Negri tai innokas aktivisti. Ehkä hän on heppu, joka innostuu käytännöllisestä antikapitalistisesta toiminnasta vähemmän kuin ”mestariteoksista” ja niiden filosofis-psykoanalyyttisesta lähiluvusta.

Ruotsalaista neroutta

Akateemiset puuhastelut ovat niin intensiivisessä vaiheessa, että en jaksa bloggailla niistä. Musiikki saa kelvata aiheeksi.

Länsinaapurista ponnistava Spotify on jo melko monille tuttu juttu. Kirjaudutaan ja sitten vaan kuunnellaan musiikkia oman maun mukaan. Saatavana on tuoreita julkaisuja ja arkistojen aarteita, megalomaanisista stadionartisteista eksentrisiin kulttisuosikeihin. Englannissa kirjautuminen tehtiin vapaaksi, Suomessa tarvitaan vielä jonkin sortin kutsu.

Ja mikä oli ensimmäinen spotifysta kuuntelemani kappale?: Motörheadin Ace of Spades.
Ja mikä on useimmin kuunneltu?: James Luther Dickinsonin O How She Dances.

Itselleni spotifyn ilo on kolmessa aspektissa. Ensiksi, se antaa mahdollisuuden kuunnella uutukaisia kokonaan (sitten voi ostaa tai olla ostamatta). Toiseksi, se antaa mahdollisuuden löytää vaikeasti saatavaa tai markkinoilta poistunutta musiikkia. Kolmanneksi, se antaa minulle mahdollisuuden kuunnella musiikkia, jonka omistan vinyyleinä (vinyylini ovat valitettavasti Suomessa, varastossa) tai c-kasetteina. Innostuin näistä mahdollisuuksista niin, että roudasin ylimääräiset kaiuttimeni työhuoneelle, jossa soi tätä nykyä hyvä tai vähintään kiinnostava musiikki.

Valikoimasta ei löydy mitä tahansa. Silti siellä on valtava määrä mainiota ja mielenkiintoista musiikkia. Ei ole mielekästä yrittää kertoa, mitä yhtyeitä ei ole saatavilla, mutta eräs genre on huonosti edustettuna.

Nimittäin aina tällaisissa uusissa sivustoissa selvitän, onko psychobillya mukana. Se on genre, josta kykenen kuitenkin sanomaan, onko valikoima edustava. Spotifyn kohdalla ei todellakaan ole. Tämä on hieman outoa, sillä 1990-luvun alussa kuolinkouristuksissa oleva genre alkoi elpyä internetin yleistyessä. Psychobillylle omistetut sivustot muodostivat tiiviin verkoston, joka antoi uutta potkua koko genrelle.

Valikoimasta löytyy kuitenkin huikea määrä muutakin kuin uutuuksia. On tietysti mukavaa pyöritellä tuoreita julkaisuja. Mutta käyttääkö sitä aikansa uusimpia hittejä kuunnellen? Ehei. Suurimman osan sivustolla viettämästäni ajasta olen etsinyt kaikkea muuta.

Olen kuunnellut mm. seuraavaa: Judas Priestin varhaistuotantoa (josta omistan osan vinyyleinä), Van Halenia, ZZ Toppia, Journeytä (!), yhden hitin voimapoppia Primitivesistä Transvision Vampiin, lapsuuteni discoa (Kajagoogoon Too Shy, Baltimoran Tarzan Boy – muistaako kukaan?), muinoin kuunneltua musiikkia Big Countrysta Leatherfaceen, Bob Dylanin radiotuntien parhaista amerikkalaiseen roskaan ja autotalliosastoon keskittyneen Norton levy-yhtiön huonosti saataviin julkaisuihin (suosittelen erityisesti kokoelmaa ”I Hate CD’s”), maailmanmusiikin hittejä raista afrikkalaiseen rytmimusiikkiin, järkyttäviä kovereita Carter USM:n Panicista (Smiths) Ministryn Under My Thumbiin (Rollarit) ja Dwarvesin Big Ballsiin (AC/DC), ja tietysti Esa Pakarisen Lentävää kalakukkoa.

Olen etsinyt myös aikanaan c-kaseteille radiosta nauhoittamiani kappaleita. Löysin jopa muutaman muinoin vaivaamaan jääneen helmen, joiden julkaisupaikkoja en tiennyt.

Spotify on tarjonnut mahdollisuuden muistella omaa elämää musiikin kautta. Se on ruotsalaista neroutta.

Laulut, jotka opetti Lux (1948–2009)

The Cramps -yhtyeen laulaja Lux Interior kuoli 5. helmikuuta. Yhtyeen keikka-akti tunnettiin eräänlaisena rock’n’roll sirkuksena. Lyriikat sisälsivät seksiä, kauhua, scifiä ja päihteitä. Yhtyettä pidettiin kultti-ilmiönä mutta ei sen kummempana. Minusta The Cramps on aliarvostettu yhtye 1900-luvun länsimaisen populaarimusiikin historiassa.

Diggailuni alkoi joskus 14-vuotiaana. 16-vuotiaana näin yhtyeen Seinäjoella provinssirokissa. Tuolloin minulla oli työntekijän ranneke, jolla pääsin kuuntelemaan yhtyeen soundcheckin edellisenä iltana.

Olen käyttänyt yhtyeen äänitteisiin enemmän rahaa kuin minkään muun yksittäisen artistin. Silti en ole koskaan kerännyt niitä erikoispainoksia, joissa toistuvat samat kappaleet. En hylännyt The Crampsia edes herkimpinä runopoika-hetkinäni, jolloin halusin kuulla omasta elämästäni kertovaa lyriikkaa. Suhde on edelleen lämmin.

Helsingin Sanomien nekrologissa Jarkko Jokelainen – melkoinen The Crampsin ystävä hänkin – ei oikein keksi muuta sanottavaa kuin sen New Yorkissa toimineen kusenhajuisen räkälän, josta nousivat Ramones ja muut Amerikan punkit. Ja The Cramps oli osa sitä mutta ei oikein saanut tunnustusta tuossa yhteydessä. Tavallaan, mutta minusta tuo ei kerro paljoakaan yhtyeen todellisesta merkityksestä. Se kertoo populaarimusiikin historiankirjoituksen tylsyydestä.

Minulle on jokseenkin yksi lysti, sanovatko popnörtit tai Mojon ja Uncutin papat yhtyeestä jotain nyt kun ruumis alkaa kylmetä. Yhtyeen musiikin ja teatraalisuuden lisäksi The Crampsin merkitys makaa kahdessa muussakin seikassa.

1. Mikään yksittäinen yhtye ei ole ollut yhtä merkittävä 1950- ja 1960-lukujen rokin ”kadonneiden” aarteiden metsästäjä. Lux ja kumppani Poison Ivy olivat 1950-luvun vinyylisinglejen keräilijöitä (tai PI ehkä edelleen). He toivat yleisempään tietoisuuteen valtavan määrän unohdettuja helmiä. He tekivät niistä versioita, mutta sen lisäksi alkuperäisiä esityksiä on koottu kokoelmalevyille. ”Born Bad” sarjassa on melko monta osaa, mutta kolmiosainen ”Songs the Cramps Taught Us” on kunnollisine vihkoineen uskomattoman hieno paketti. Ilman The Crampsia olisimme mahdollisesti ilman niitä.

2. Ei ole valtavasti liioiteltua sanoa, että The Cramps oli sämpläyksen kehittäjä ilman varsinaista sämpläystä. Lukuisat kappaleet koostuvat lainatuista pätkistä: riffi sieltä soolo tuolta ja lopputulos oli aina samaa The Crampsia (tämän toteamisessa auttavat em. kokoelmalevyt). Populaarimusiikintutkijat ovat tarkastelleet sämpläystekniikkaa ja löytäneet siitä kaikenlaista tekijäkeskeisyyden kritiikistä taideteoksen autenttisuuden auran kyseenalaistamiseen. Esimerkit ovat järjestelmällisesti mustasta musiikista – hip-hopista, rapista, reggaesta – tai sitten valkoisten konemusiikista. He voisivat pohtia tätä, jos olisivat joskus vaivautuneet kuuntelemaan The Crampsia, jossa ”sämplääjinä” oli kaksi amerikkalaista, poliittisesti näivettynyttä valkoista heteroa.

Mitähän Luxin hautakiveen laitetaan? Ehkä hänen lapsuuden sankarinsa, 1960-luvun TV-isäntä Ghoulardin – elokuvaohjaaja Paul Thomas Andersonin isä – suosikkilause, joka on myös painettu Cramps-paitaani: Stay Sick! Turn Blue!

Ps. Kun Beverly Hills 90210 sarjassa kivalla discopojulla David Silverillä oli huumeongelma, hän vieraili säännöllisesti pahan diilerinsä luona. Diilerin ovessa vilahti usein The Crampsin juliste.

Huonoja viboja

Mitä siitä tulee, kun lahjakas ja itsetuhoinen megalomaanikko muistelee tekemisiään?

Joskus valitan, että musiikkikirjat ovat niin huonosti kirjoitettuja, ettei niitä jaksa lukea. Nykyään valitan harvemmin. Joko kirjat ovat parempia kuin ennen tai sitten saan niistä enemmän irti. Oli miten tahansa, vuosi 2009 alkoi musiikkikirjojen osalta poikkeuksellisen riemastuttavissa merkeissä.

Jo ennen opintojeni alkua olin ihastunut brittiläisen yhtyeen The Auteurs ensimmäiseen levyyn. Toisen levyn ostin ensimmäisenä opiskelusyksynä Turusta vuonna 1994. Kolmannen levyn ostin Intian matkan jälkeen maaliskuussa 1996. Voisin jatkaa näitä ajankohtia myös sivuprojekti Baader Meinhofin sekä yhtyettä seuranneen Black Box Recorderin levyjen ostohetkiin ja kaikkien näiden lauluntekijän Luke Hainesin soololevyihin.

Nyt myös osaan kertoa, missä ja millaisissa tunnelmissa ostin yli nelikymppiseksi varttuneen Luke Hainesin muistelmat vuosilta 1993–1997. Tuo kirja, ”Bad Vibes: Britpop and My Part in its Downfall” ehti jo saada Uncutissa täydet pisteet ja itse nautin jokaisesta sen kanssa vietetystä hetkestä.

Tehdään yksi asia selväksi: kirjan hyvyys ei ole erityisen riippuvainen lukijan faniuden asteesta. Jonkinlainen kiinnostus brittipopin vuosiin on kuitenkin suotavaa. Lisäksi teos on poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu, varsinkin kun kirjoittaja on kohtuullisen kouluttamaton, äärimmäisen itsekeskeinen ja aktiivinen laittomien ja laillistenkin substanssien väärinkäyttäjä.

The Auteurs ei koskaan myynyt niin paljon levyjä kuin myöhemmin cool britanniaan liitetyt Oasis ja Blur. The Auteurs teki melkein kaiken toisin, välillä vahingossa, usein tarkoituksella. Ajallisestikin yhtye on edellä mainittuja varhaisempi. Vuoden 1993 alussa Melody Makerin ja Selectin kannet täyttivät The Auteurs ja Suede, jotka olivat ensimmäiset brittipopin pelastajat. The Auteursin kappaletta ”American Guitars” pidettiin – Hainesin mukaan virheellisesti – grungen antiteesinä.

Haines ei suinkaan sijoita itseään osaksi brittipoppia, vaan lyttää suurimman osan yhtyeistä. Se on iso osa kirjan hauskuudesta, sillä jatkuva narina ja negatiivisuus yhdistyvät itseironiseen etäisyyteen ja omien järjettömyyksien tunnustamiseen jopa siinä määrin, että osa yhtyeen mitattavista positiivisista vaiheista (levymyynti, keikkasuksee, arvostelut jne.) hypätään yli. Erityisen hauskoja ovat kohdat, joissa Haines joutuu väkisin myöntämään pitävänsä joistakin kappaleista tai albumeista, vaikka inhoaa itse yhtyeitä.

Jo johdannon loppu ennakoi, miten teoksessa pilkataan muita ja yhtä lailla itseä. Haines kirjoittaa, että ”I bear no ill will to the people and characters in this book, most of whom I don’t think about very often. When I do, it is only with fondness. Mostly.”

Erityisesti kirjoittajaa ärsyttää Oasiksen Noel, joka yrittää kaveerata. Blurin Damon Albarn tökkii silloin kun hän on yhdessä Elastican ”lahjattomimman jäsenen” Justinen kanssa. The Verve on niin progea, että Haines ehdottaa levy-yhtiön antavan yhtyeelle kenkää. Ja tietysti Boo Radleys, jonka kanssa kiertäessä vaihdettiin ajatusten lisäksi iskuja. Kirjan sivuilla annetaan ja saadaan potkuja, enimmäkseen metaforisesti mutta ei pelkästään.

Rakkain vihollinen on kuitenkin Suede, alkutaipaleen kilpa- ja kiertue kumppani, joka vei Mercury Prizen tuoman maineen (ja rahat) yhden äänen edulla.

Vuonna 1994 olin näistä vastakkainasetteluista tietämätön, mutta muistan kaverini Kristiinan kanssa keskustelleeni, kumpi on parempi, Suede vai The Auteurs. Kovasti olimme eri mieltä, mutta ei se haitannut, kun piti sännätä Appelsiiniin Karkkiautomaatin keikalle.

Apinaoikeudenkäynti ja ateistibussi

Vuonna 1925 puitiin oikeudessa John Scopesin tapausta. Hän oli opettanut evoluutioteoriaa, vaikka se oli Tennesseen osavaltion laissa kielletty. Tuosta tunnetusta tapauksesta Stanley Cramer ohjasi elokuvan ”Inherit the Wind” (1960). Katsoin sen ensimmäisen kerran.

Elokuva ei seuraa uskollisesti oikeudenkäyntiä. Sitä on pidetty pikemminkin mccarthyismin kuin kreationismin kritiikkinä. Silti uskonnolliset pikkukaupungin asukkaat esitetään yksinkertaisiksi pölvästeiksi ja evoluution puolustajat tavallisiksi yksilöiksi. Elokuva on kyllä viihdyttävä. Varsinkin lopun dialogi tekee jaon kyynisen toimittaja-ateistin ja lämminhenkisen puolustusasianajajan välille. Asianajaja Henry Drummond (mainio Spencer Tracy) on nykytermein maltillinen sekularisti, joka ei asetu kaikkea uskonnollisuutta vastaan ja joka löytää maailmasta merkitystä, rakkautta ja lämpöä. Vähän sokerista ja alleviivaavaa, mutta kuitenkin.

Ehkä elokuvan parhaiten esiin tuoma seikka on se, että koko tapaus oli aikansa mediatapahtuma. Syyttäjä ja puolustus olivat muualta tulleita tunnettuja henkilöitä, jotka lisäsivät kiinnostusta. Kukaan ei ollut kiistämässä syytetyn syyllisyyttä – olihan selvää, että hän oli opettanut evoluutioteoriaa. Se oli lailla kielletty. Hänelle langetettiin naurettava sadan dollarin sakko, joka tuolloin oli alhaisin mahdollinen.

Tärkeintä oli asian näkyvyys. Se oli keino laittaa kaupunki takaisin kartalle ja saada talous kukoistamaan. Kreationistit toivoivat osoittavansa, että lain rikkojaa rankaistaan ja esimerkkiä seurataan muualla. Toisin ajattelevat eivät ehkä yrittäneet pelkästään muuttaa etelän tilannetta vaan erityisesti näyttää varoittavaa esimerkkiä pohjoiseen, jossa ei ollut säädetty vastaavia kieltoja. Tunnettu puolustusasianajaja ilmeisesti halusi kamppailla tunnettua syyttäjää vastaan.

Jotenkin tuntuu siltä, että tuossa mediaspektaakkelissa oli jotain samaa kuin nykypäivän keskustelussa uskonnosta ja ateismista. Kuten brittiläinen metodistipastori kiitteli The Sun -lehdessä Richard Dawkinsia: ”Olemme kiitollisia Richardille hänen jatkuneesta kiinnostuksesta Jumalaan ja siitä, että hän rohkaisee ihmisiä ajattelemaan näitä asioita” (The Sun 22.10.2008). Toinen asetelmasta kertova esimerkki koskee ideaa ateistisesta bussista, jonka kylkeen kirjoitetaan (ja kirjoitettiin tammikuussa 2009 ainakin Lontoossa ja täällä Leedsissä): ”Todennäköisesti Jumalaa ei ole. Lopeta huolehtiminen ja nauti elämästä”. Kristillinen think-tank Theos lahjoitti projektille 50 puntaa, koska se lisää puhetta Jumalasta. (The Times 24.10.2008.)

Ateistibussista on kuulunut muutamia hauskoja juttuja. Eräs Leedsin bussikuski valitteli puhelimeensa, että mitä hän sanoo, jos asiakkaat valittavat. Toinen kuski – en tiedä missä tämä tapahtui – oli kieltäytynyt ajamasta bussia.

Leedsissä suurin osa mainoksista oli bussissa numero 1. Se kulkee etelän Beestonista – jossa yksi 7/7 Lontoon pommimiehistä asui ja jossa on jalkapalloareena Ellan Road – ydinkeskustan läpi, yliopiston ohi merkittävän keskiluokan ja opiskelijoiden asuinalueen Headingleyn suuntaan. Näkyvyyden ja kohderyhmien kannalta parempaa valintaa on vaikea kuvitella.