Täysi pastissi

Yhdysvaltalaisen kulttuuriteoreetikon Fredric Jamesonin mukaan pastissi on ominaista myöhäiskapitalistiselle kulttuurille, jota hallitsee pinnallinen kierrätys ja menneiden tyylien toistaminen. Siinä missä parodia on Jamesonin tulkinnassa modernin periodiin kuuluvaa kriittistä jäljittelyä, pastissi on tyhjää parodiaa, negatiivista postmodernismia, tyhjää viittailua myöhäiskapitalismin kontekstissa. Esimerkkeinä tällaisesta on käytetty erityisesti populaarikulttuuria ja popmusiikkia. Primal Scream voisi olla yksi esimerkki, mutta yhtyeen synteesi on niin mielenkiintoinen, etten mielelläni nimittäisi sitä tyhjäksi. Olkoon se sitten täysi.

En päässyt paikalle, kun Primal Scream kävi Suomessa toistamiseen uusimman levyn tiimoilta. Yhtyeen keikka siirrettiin kulttuuritalolta Tavastialle, mikä kielii kiinnostuksen hiipumisesta, ellei tiedonvälityksessä ilmoitettu ”tekninen syy” ollut ihan oikea asia. Selitykseksi ei käy vain vuoden takainen vierailu Ruisrokissa, sillä moni muu artisti myy klubit ja hallit täyteen riippumatta vierailun taajuudesta. Suosion hiipumisesta todistaa myös Ruisrokin keikka, jossa sai suoraan kävellä eturiviin ja sen takana ei ollut kuin muutama tanssija ja tuijottelija. Keikka-arviotkin olivat Hufvudstadsbladetia lukuunottamatta omituisen kielteisiä, tympeitä tai pettyneitä. Läheiset pitivät keikasta, mutta moni puolituttu ei.

Luulen, että kyse ei ole vain Suomesta. Leedsissä yhtye myi viime vuoden klubikeikkansa juuri ja juuri loppuun siinä missä moni muu teki saman kuukausia ennen keikkaa. Viimeisimmän albumin saa ostaa alle vuoden ilmestymisensä jälkeen todelliseen polkuhintaan (1.74£) ja sitä edellisenkin kelpo alennuksella (3£).

Tällä kerralla arviot olivat myönteisiä, mutta se ei yksikseen riitä kääntämään uran suuntaa.

Primal Scream on kuitenkin toistaiseksi – ja kaikkine puutteineenkin – yksi tärkeimpiä 1990-luvun ja 2000-luvun yhtyeitä. Tällaiseen käsitykseen päädyin kuuntelemalla yhtyeen tuotannon läpi samalla kun luin Brendan Yatesin sinänsä pinnallisen teoksen Out of the Void: The Primal Scream Story.

Yhtyeen keulakuva Bobby Gillespien ensimmäinen iso sulka oli rumpalointi the Jesus & Mary Chainin ensimmäisellä levyllä. Tuon jälkeen Bobby sanoi sayonara, koska hän olisi ollut Reidin veljesten alainen. Hän halusi olla itse johtotähti. Riski oli melkoinen. Jeesuksen kelkassa hän oli jo arvostettu, mutta itsekseen hän ei ollut (vielä tuolloin) mitään.

Primal Screamin ensimmäinen tekele on kappale Velocity Girl, joka löytyy aikansa brittipoppareita koonneelta C86-kokoelmakasetilta ja jonka Manic Street Preachers myöhemmin levytti (löytyy Lipstick Tracesilta). Yhtyeen ensimmäinen levy Sonic Flower Groove on nykyäänkin kuunneltuna vaisu ja laimea, joskaan ei huono. Toisessa, nimettömässä albumissa on enemmän särmää, ideaa ja potentiaalia, mutta se ei ole napakymppi.

Vasta vuonna 1991 ilmestynyt Screamadelica räjäytti pankin. Vaikka se on koostettu aika erillisistä raidoista eikä siten ole välttämättä kovin kompakti albumi, se ratsasti huumeiden ja hedonistisen tanssikulttuurin aalloilla.

Levy oli kaupallinen menestys ja myös kriitikot ylistivät. Tosin jotkut moittivat, että yhtyeestä oli tullut DJ Andrew Weatherallin marionetti, mutta Yatesin kirja osoittaa asian olleen toisin. Olennaista oli kohtaaminen ja yhteistyö, sillä Andy oli rivijukka ennen sitä ja Primal Scream taas suodatti klubikulttuuria rokkitaustaansa. Itse asiassa yhtye sävelsi ja soitti itse osan ”sämpleistä”, koska he katsoivat tarvitsevansa juuri tietynlaisia (joita ei ollut olemassa). Yhtye kävi myös Suomessa 1992, esiintyi aamuyön kirkkaudesssa ja kaltaiselleni indierokkiteinille keikan kiinnostavin yksityiskohta taisi olla vieressä seissyt Yrjänä.

Menestyksen jälkeen syntyi rollarihenkinen Give Out but Don’t Give Up, joka myi kustannuksiinsa nähden liian vähän – noin miljoona kappaletta. Kriitikot olivat pettyneitä, paitsi Voxissa, jossa annettiin täydet pisteet. Jos Screamadelicassa oli minulle aikanaan liian vähän rokkia, seuraajassa oli liian vähän indietä ja punkkia. Levy kuitenkin osoittaa yhtyeen ammentavan laajalta skaalalta. Toki se läheni rollaripastissia, mutta eipä edes rollarit ole tehneet tuollaista musiikkia yhtä hyvin sitten 1970-luvun.

Kun radiomafia alkoi soittaa Primal Screamin Kowalski-singleä, ajattelin, että onpa mahtavaa kuulla näin kunnianhimoista uutta musiikkia. Vanishing Point ilmestyi 1997 ja kriitikot innostuivat. Tosin Yatesin mukaan live-esitykset olivat pettymyksiä, kun yhtye sekoili soittonsa ja looppien sovittamisessa. Heti perään julkaistiin remix nimellä Echo Dub, joka ei edes dubeimmillaan yllä alan mestareiden tasolle – eihän the Clashin reggaegaan ollut kovin laadukasta reggaeta – mutta kertoo bändin kiinnostuksen laajuudesta. Yllättävän moni kriitikko diggaili, mutta aina iloinen NME tiivisti: pointless.

Seuraavaksi julkaistu Xtrmntr (2000) on mielestäni yhtyeen kompaktein kokonaisuus: 2000-luvulle päivitetty Raw Power. Muistan jopa pyytäneeni yhdeltä tiskijukalta Swastika Eyesia, ja tuollainen toivomusten esittäminen on minulle harvinaista. Vieraillessani Tampereella YO-talon dj-kopissa pistin sen soimaan: 7 minuuttinen biisi on poikkeuksellisen pitkä indiediskoihin.

Tarkemmin ruotien voi sanoa, että neljäsosa albumista on vähemmän originaalia materiaalia. Se sisältää mainitun hitin kahtena versiona ja uuden miksauksen edellisellä olleesta If They Move, Kill ’Em (nimi tulee elokuvasta Hurja joukko). Myynniltään ja vastaanotoltaan Xtrmntr oli menestys.

Evil Heat (2002) oli yllättävä sikäli, että se jatkoi edellisen levyn linjalla. Tätä yhtye ei ollut aikaisemmin tehnyt. Nyt mukana oli tyylillisesti enemmän Kraftwerkia ja vieraita Robert Plantista Kate Mossiin, mutta myyntilukujen ja kriitikkojen vastaanoton perusteella siinä oli kaikkea hieman edeltäjäänsä vähemmän.

Riot City Blues (2006) pyyhki lattiaa (tuolloin ehkä vielä trendikkäällä) skandinaavisella toimintarokilla, vaikka sen nimittäminen eri tyylejä kopioivaksi pastissiksi lienee oikeutettua. Beautiful Future (2008) sai ristiriitaisen vastaanoton. Myynnillisesti se taisi flopata, mutta sekin on laadukas, letkeä levy.

Yhtyeen ura on mennyt ennekin ylä- ja alamäkeä niin kaupallisesti kuin popista kirjoittavien kriitikoiden mielestä. Kenties yhtye tulee vielä takaisin. Eipä sillä niin suuresti ole merkitystä, jos vain tekevät yhtä hyviä levyjä. Yhtyeen tavaramerkkeinä ovat olleet musiikkimaun laaja-alaisuus ja kokeileminen. Mitähän siitä tulisi, jos Bobby ja kumppanit innostuisivat Robert Plantin ja Damon Albarnin tavoin muustakin kuin länsimaisesta populaarimusiikista? Ehkä vanha sanonta suutarista voisi olla paikallaan. Olkoon yhtye länsimaisen populaarimusiikin täysi pastissi.

Koulu ja uskonto

Viime päivinä on noussut taas esiin ajatus lukion uskonnonopetuksen muuttamisesta nykyisestä yleiseksi uskontotiedoksi.

Asian puiminen yksinomaan lukiokontekstissa on sikäli helpompaa, ettei tarvitse liikaa miettiä, miten esimerkiksi kahdeksanvuotias vastaanottaa opetukset – tarkoittaako opettaja, että ihmeet todella tapahtuivat vai että kristinuskon opetusten mukaan ihmeet tapahtuivat? Lukion yhteydessä ei ole välttämätöntä laittaa niin suurta painoarvoa vanhempien mielipiteille siitä, mitä pakollisen oppivelvollisuuden puitteissa lapsille opetetaan.

En väitä, että uskontotieto olisi täydellinen ratkaisu, mutta pidän sitä parempana kuin nykyistä ja sitä edeltänyttä systeemiä. Lisäksi nykyinen puhe uskontotiedosta pitää sisällään useita toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja, koska yksityiskohdista ei ole selvyyttä. Jotta keskustelussa päästäisiin etenemään, pohdin lyhyesti neljää Helsingin Sanomien verkkokeskustelussa esiin tullutta näkökantaa.

1. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi sama kuin nykyinen uskonnonopetus. Vaikka uskonnonopetus ei ole ”tunnustuksellista”, se on ”oman uskonnon mukaista”. Se tarkoittaa useita ryhmiä, jotka jakautuvat oppilaan uskonnollisen yhteisön mukaisesti. ”Uskonto” on oppiaineena eri muslimeille, juutalaisille, luterilaisille, ortodokseille, sikheille, hare krishnoille jne. Uskontotieto olisi kaikille yhteinen aine, joka ei olisi tunnustuksellista eikä oman uskonnon mukaista. Se perustuisi uskontoa koskevaan tutkimukseen, mutta käytännössä sisältäisi myös kasvatuksellisia elementtejä (uskontodialogia yms.) Tällöin elämänkatsomustiedolle ei enää olisi paikkaa, joten osa siitä olisi integroitava uuteen aineeseen. Käytännössä se tarkoittaisi ainakin ei-uskonnollisten katsomusten ja identiteettien käsittelyä.

2. Keskustelussa on pohdittu, pitäisikö aine integroida filosofiaan vai yksinkertaisesti lisätä filosofian opetusta (sellaisena kuin sitä opetetaan). Mielestäni filosofia ei nykyisessä muodossa voisi korvata uskontotietoa, koska uskontotiedossa vähintään toinen jalka olisi empiirisessä, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Integrointi taas voisi vesittää filosofian identiteetin. Siksi on parempi pitää ne erillään.

3. (toisin kuin eräs keskustelija ajattelee…) Uskontotieto ei olisi ’yhteiskunnan muuttamista maahanmuuttajien mieleiseksi ja kantaväestön vastaiseksi’. Nykyinen systeemi korostaa monikulttuurisuutta siten, että eri uskonnoille on omat opetussisällöt. Uskontotieto integroisi eri ryhmät yhteen oppiaineeseen, joten myös ”maahanmuuttokriittiset” voisivat kannattaa tätä, elleivät he halua kristinuskoa selvemmin suosivaa järjestelmää. Tässä esitetyssä muodossa ”maahanmuuttokriittisen” argumentin voi siirtää syrjään.

4. On myös kysytty, perustuisiko uskontotieto ”valintamyymälämalliin”. Tämän mukaan tarjottaisiin oppilaalle erilaisia (uskonnollisia ja ehkä myös uskonnottomia) katsomuspaketteja. Toisin sanoen, kerrottaisiin, miten juutalaiset, muslimit, kristityt jne. uskovat ja elävät, ja sitten vähän vertailtaisiin. Vaihtoehto on huono, koska se ei opasta oppilasta tekemään harkittuja ratkaisuja eikä se sinällään opeta, miten uskonnot ja elämänkatsomukset muodostuvat eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Lisäksi tällainen uskontotieto muistuttaisi tarpeettoman paljon elämänkatsomustiedon edeltäjää, ”Uskontojen historia ja siveysoppia”, josta haluttiin eroon jo vuosikymmeniä sitten.

Näihin ja muihinkin yksityiskohtiin olisi saatava selvyyttä, jotta keskustelussa olisi suhteellinen yksimielisyys siitä, millaista vaihtoehtoa joku kannattaa tai vastustaa. Muutoin aiheesta uutisoinnin mielekkyys vähenee huomattavasti.

Muulin matkassa

Punta on hyvä hinta. Nimittäin musiikkikirjoista. Ostin yhdeksän. Jokaista en taida lukea. Selailen kyllä. Yhden jo luin. Oli ihan kiva. Melkein neljäsataasivua. Tom Waitsin haastatteluja.

Mac Montandonin toimittama ”Innocent When You Dream – Tom Waits: The Collected Interviews” sisältää nelisenkymmentä Waitsin haastattelua. Suurin osa on Bone Machinen ja Mule Variationsin ajoilta, mutta kirjasta saa käsityksen koko urasta.

Haastatteluja ei ole pilkottu tai toimitettu uudelleen. Näin on sekä puuduttavaa että omituisen mielenkiintoista seurata vastauksia samoihin kysymyksiin, kuten miten työskentelette Kathleenin (Tomin vaimo) kanssa. On myös mielenkiintoista huomata Waitsin toistelevan samoja one-linereita ja läppiä vuodesta toiseen.

Miten työskentelette? Minä tiskaan, sinä kuivaat junou. Tai mihin tahansa kysymykseen: Mä olen just sellainen tyyppi, että kun pallo lyödään meidän pihamaalle, sitä ei saa koskaan takaisin.

Niin Waitsin puheessa kuin toimittajien kehystyksissä rakentuu selkeä konsensus: Ura alkoi pianoballadeilla, jolloin brändi tai viski ja suussa käryävä Viceroy olivat imagollisesti välttämättömiä. Sitten mentiin naimisiin Kathleen Brennanin kanssa vuonna 1980, seurauksena seesteistä perhe-elämää ja vaimon suosittelema kokeellisempi ote musiikkiin. Brennan, joka nimitti aviomiestään muuliksi (itsepäinen, työteliäs), välttelee julkisuutta, mutta on osallistunut jatkuvasti musiikin tekemiseen. Suhteen alkuvaiheen tuloksena oli mestarillinen trilogia Swordfishtrombones, Rain Dogs ja Frank’s Wild Years. Sillä musiikillisella linjalla on jatkettu, vaikka muu elämä on muuttunut: muutto maalle, kolme lasta, röökit tumpattu, vuoden 1993 jälkeen ei drinkkiä ja Bone Machinen jälkeen kuusi vuotta taukoa levytyksistä.

Waits on itsensä tarkkaan rakentanut Amerikka-mytologian satuhahmo. Kuitenkin kokonaisvaikutelmaksi jää, että Waits on oikeastaan tylsähkö tyyppi, hahmo, jolla on vain muoto ja jonka levyt kertovat kaiken mitä tarvitsee tietää. Hänellä ei ole erityisen kiinnostavia näkemyksiä tai sisällöllistä sanottavaa juuri mistään asiasta, vaikka osaakin upeasti kiteyttää musiikissaan tunnelmia ja tilannekuvauksia. Toisaalta tämäkin saattaa olla harkittua. Waits ymmärtää arvoituksellisuuden arvon. Tämän sanottua olisi tosin kiinnostavaa lukea Barney Hoskynsin tuore ”Lowside of the Road”, jossa ilmeisesti kyseenalaistetaan Waits-mytologisointia, joten ehkä siinä voisi olla muutakin yllättävää. Onko kukaan lukenut?

Yksittäisissä jutuissa, tilannetajussaan ja one-linereissa Waits on todella hyvä. Samoin tekstittäjänä. Puhumattakaan sävellyksistä ja niiden esittämisestä.

Haastattelujen hienouksista pari esimerkkiä: Q: On what occasions do you lie? A: Who needs an occasion?, Q: How would you like to die? A: I don’t think I would like that very much at all.

Ja teksteistä: ”She’s a diamond that wants to stay coal (Black Market Baby), ”I don’t have a drinking problem, ‘cept when I can’t get a drink (Bad Liver and a Broken Heart), ”Come down off the cross, we can use the wood” (Gospel-henkisessä kappaleessa Come on up to the House)

Usein musiikkikirjojen parasta antia on kipinä kuunnella artistin tuotantoa. Viime päivinä on tullut kerrattua Tom Waitsin levyjä ahkerasti. Bone Machine oli ilmestyessään (1992) lukion samanmielisten soittolistalla ja Yrjänäkin totesi, että järki lähtee. Mutta edelleen likipitäen koko tuotanto kuulostaa vankalta.

Musiikkibisneksen ja yleisen ilmapiirin muutoksista voisi kertoa se, että Waitsin jyrkän kielteinen suhde musiikkinsa mainoskäyttöön tuntuu jotenkin vanhalta. No toisaalta, vielä vuonna 1970 Isle of Wightin viisipäiväisen festivaalin kolmen punnan pääsymaksua pidettiin kapitalistisena ahneutena ja vastakulttuurin hengen vesittämisenä.

Mitä iloa Twitteristä?

Näinä ”sosiaalisten medioiden” aikoina päätin tutustua Twitteriin. Facebookin käyttömahdollisuudet ja -tarkoitukset on helppo ymmärtää, vaikka suunnittelussa ja toteutuksessa onkin kaikenlaisia hienosäätöongelmia. MySpacen pointti on enemmän mahdollisuudessa kuunnella artisteja ja hankkia infoa – ja kaiken tämän voi tehdä ilman omaa sivustoa. Mutta tuo Twitter on jäänyt arvoitukseksi.

Tunnustan, että olen tiennyt Twitteristä vain kaksi asiaa. Ensiksi sen, että se on mikroblogi, jonne voi laittaa lyhyen viestin ja jossa voi seurata toisten viestejä. Toiseksi sen, että joidenkin mielestä Twitter on kova juttu. En kuitenkaan ollut koskaan nähnyt, miten kyseinen sivusto toimii. Päätin kokeilla.

Eniten mietitytti koko homman rationaalisuus. Toki joku seuraajia etsivä voi käyttää sitä kertoakseen tekemisistään, kun kuulemma nykymaailmassa ”pitää olla kiinnostava”: huomiotalouden kurimuksessa itse tuote ei riitä, jos mitään tuotetta koskaan valmistuukaan. Omasta näkökulmasta sivusto kuitenkin tuntui laulun ikiliikkujalta, josta ei ole muuta hyötyä kuin että sillä voi keittää puuroa. Mihin sitä Twitteriä voi käyttää? Tarvitsin kolme askelta löytääkseni jotain mielekästä.

Ensimmäinen askel: ystävien etsiminen. Löysin vain muutamia sivustolle kirjautuneita tuttuja. Ystävien menemisistä ja tekemisistä pysyy aivan yhtä hyvin perillä toisin keinoin. Twitterissä ei tämän mukaan olisi mitään lisäarvoa; se vain ajaisi saman asian kuin muut vaihtoehdot. Joku saattaisi ehkä laittaa jonkun kiinnostavan linkin.

Toinen askel: tutkijoiden etsiminen. Löysin muutamia, mutta en ollut vakuuttunut heidän seuraamisen tarpeellisuudesta. Ja kenties oman alani tutkijat eivät ole ensimmäisinä testaamassa jokaista nettiin liittyvää hypeä.

Kolmas askel: agendasivustot. Nyt tärppäsi. Selailin käyttäjiä, jotka ajavat jotain asiaa organisaatioiden, verkostojen tai instituutioiden nimissä. Selailin erityisesti ateismisivuja, joista löytyi paljon linkkejä aihetta käsitteleviin uutisiin.

Ergo: minulle Twitter voisi toimia keinona pysyä perillä jostain tarkkaan rajatusta aiheesta tai ilmiöstä, esimerkiksi ateistien kampanjoista ja tempauksista. Toisin sanoen, Twitter auttaisi tutkimusmateriaalin keräämisessä, ja siinä se toimii kenties paremmin kuin muut yksittäiset sivustot. Se olisi vähän kuin kokoelma linkkejä, joita voisi seurata tarvitsematta itse etsiä kaikkia sivuja erikseen. Toisille sivusto tarjonnee muuta iloa. En vain oikein tiedä, mitä se on.

Yksi esimerkki: Englannissa ja Suomessa humanistiyhdistykset ja ateistit ovat rahoittaneet bussimainoksia. Tätä on ollut helppo seurata esimerkiksi sanomalehdistä. Twitterin avulla opin, että Yhdysvalloissa on käynnissä vastaava kampanja. Koska maan asukit ovat enimmäkseen vannoutuneita yksityisautoilijoita eikä joukkoliikenteessä ole kehumista, mainoksen paikka on toinen. Bussien sijaan viestiä välitetään tienvarsimainoksissa. Toistaiseksi kampanjassa on käytetty ainakin kahta iskulausetta. ”Want a Better World? Prayer Not Required.” ja ”Don’t Believe in God? You’re Not Alone.” Tosin jälkimmäinen oli aseteltu siten, että highwaylla kurvailevat jenkit tuppasivat lukemaan sen toisin: ”Et ole yksin… Jumala.”

Vasemmiston tulevaisuus

Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi valittiin odotetusti Paavo Arhinmäki. Nuori ”punavihreä” poliitikko herättää niin kunnioitusta kuin närää sekä vasemmiston kannattajissa että muissa poliittisissa leireissä. Kuvassa on tosin ”punainen Danny”, Daniel Cohn-Bendit, joka tuli tunnetuksi Pariisin punaisena johtajana vuonna 1968 ja josta sittemmin tuli Saksan vihreiden kantava voima. Historiallinen punavihreä, siis. On vähintään mielenkiintoista nähdä, millaiseksi ”uuden” vasemmistoliiton kannatus muodostuu muutaman tulevan vuoden aikana.

Äänestyskäyttäytymiseen vaikuttaa moni asia, mutta minkä tahansa puolueen ehdottomia vahvuuksia on ihmisten arjen ymmärtäminen – taitava vetoaminen arjen huoliin ja ongelmiin sekä suhteellisen jaetut arvot äänestäjien ja käytännön puoluepolitiikan kesken – sekä vankka yhteiskunta-analyysi.

Perussuomalaiset ovat kenties parhaita ihmisten arjen ymmärtämisessä ja arkeen liittyvien huolien ja ennakkoluulojen hyväksikäyttäjiä. Keskustassa ymmärretään maajussien huolia, demareissa (ainoastaan) vakituisessa työsuhteissa olevien etuja. Näillä puolueilla ei kuitenkaan ole vankkaa yhteiskunta-analyysia tukenaan.

Yhteiskunta-analyysissa itse asiassa kokoomus, vihreät ja vasemmistoliiton nuorempi (punavihreä) väki jakaa hyvin pitkälti yleisen käsityksen siitä, miten yhteiskunta toimii tällä hetkellä ja minne se mahdollisesti on menossa. Merkittävä ero on ennemminkin arvoissa ja ihanteissa kuin yhteiskunta-analyysissa.

Vanhassa vasemmistoliitossa jurppi eniten kyvyttömyys ymmärtää yhteiskunnallisia muutoksia ja sitä seurannut menneiden aikojen nostaminen nykyajan riistokapitalismin vaihtoehdoksi. Tässä asiassa vasemmistoliitto ei juurikaan poikennut demareista. Yhtenä esimerkkinä olkoon perustulon periaatteellinen vastustaminen (”ei siitä mitään tule, jos ei töitä tee, prkl!” ) ja toisena työpaikkojen suojeleminen (työpaikkojen sijaan pitäisi suojella ja tukea ihmisiä/työläisiä).

Arhinmäki edustaa nuorta ja punavihreää vasemmistoliiton siipeä, juuri sitä, jolla on mielestäni muita siipiä parempi käsitys yhteiskunnallisesta muutoksesta. Suurin haaste on onnistua artikuloimaan se ihmisten arkeen. Nuorten kohdalla siinä ei ole vaikeuksia, mistä todisteena on vasemmistoliiton voimistunut kannatus nuorten parissa. Miten ”uudistuva” vasemmistoliitto puhuttelee Arhinmäen johdolla vanhempaa väkeä, onkin puolueen lähitulevaisuuden haaste. Punaisten ja vihreiden välillä keikkuvat nuoret voivat nyt helpommin kallistua vasemmistoliiton suuntaan, mutta samalla pitäisi varmistaa, etteivät muut puoluetta perinteisesti äänestäneet siirry perussuomalaisten ja demareiden kannattajiksi.

*

Suomessa vain harvat tietävät, miten mutkikasta ulkomailla asuvan äänestäminen on. Kuntavaaleissa äänestäminen olisi vaatinut matkustamista Lontooseen. Europarlamenttivaaleissa olisi riittänyt matka Manchesteriin, jossa oli mahdollisuus äänestää ennakkoon täsmälleen yhtenä päivänä viiden tunnin ajan. Kun äänioikeus on niitä harvoja ulkomailla asuvan oikeuksia Suomessa, sekin on pitänyt tehdä käytännössä vaikeaksi. Ammattiyhdistystähän ei kiinnosta pätkääkään ulkomailla työskentelevän tilanteen tukeminen – ei edes Suomeen palatessa. Suomalaisen terveydenhuollon ulkopuolelle ulkomailla työskentelevä siirtyy melkein automaattisesti. Kelalla oli jopa otsaa pyytää palauttamaan eurooppalainen terveydenhuoltokortti. Eivät kai he tosissaan luule, että alan maksaa postikuluja siitä hyvästä.

Kesäuutinen

Helsingin Sanomat uutisoi verkkosivullaan juhannuksen aikaan, että ”Ateismin suosio kasvaa Yhdysvalloissa”. Ateisteja on kuulemma 15 prosenttia väestöstä. Lähteenä on käytetty Connecticutin Trinity Collegen tutkimusta American Religious Identification Survey 2008. Siitä voi lukea enemmän seuraavasta osoitteesta: http://www.americanreligionsurvey-aris.org/

Kesän uutisköyhyydestä kertoo se, että tulokset ovat olleet tiedossa jo useita kuukausia. Toimittajan lomameiningistäkö kertoo sitten uutisen epätarkkuus? Otsikko pitää paikkansa, mutta prosentit eivät. Nimensä mukaisesti tutkimus keskittyi uskonnolliseen identifioitumiseen. Tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa noin 15 prosenttia vastaa kysyttäessä uskontoa ”ei uskontoa”. Ateisteja, niitä jotka identifioivat itsensä ateisteiksi, heistä on vain 1.6 miljoonaa, mikä tekee noin 0.7–0.8 prosenttia väestöstä, riippuen siitä, oletetaanko väkiluvuksi 207 vai 228 miljoonaa.

Jos tarkastellaan uskomuksia eikä identifioitumista, niin ateistien ja agnostikkojen yhteenlaskettu prosentuaalinen osuus on kyseisen tutkimuksen mukaan 12.

Uutisen väite, jonka mukaan ”Ateistien ja muiden ei-uskovaisten amerikkalaisten määrä on lähes kaksinkertaistunut vuoden 1990 jälkeen”, puolestaan toistaa kohdallisesti sen, mitä tutkimuksessa sanotaan.

Julkinen keskustelu ateismista on usein epätarkkaa, ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, vain harvoin täsmennetään, mikä on ateismin mittari: uskomukset, jäsenyys, asenteet, osallistumisaktiivisuus vai identifioituminen. Toiseksi, aina ei erotella ateisteja agnostikoista ja uskonnottomista. Tämä on tärkeää erityisesti silloin kun tarkastellaan identifioitumista. Kolmanneksi, väitteiden esittäjillä on usein omat toiveensa ateismin voimistumisesta tai heikentymisestä. Hesarin uutisessa toteutuu varmasti kaksi ensimmäistä. Kolmannesta en tiedä: voi olla, että tulkintaan vaikutti halu saa aikaan ”uutinen”, joka kertoo tarinan uskonnollisuuden merkittävästä heikentymisestä Yhdysvalloissa. Liioitteluksi meni.

Miten ironiasta tuli niin tylsää?

Provinssirokin päälavalla pauhasi lauantain viimeisenä esiintyjänä Manowar. Helsingin Sanomien arviossa yhtyettä moitittiin seksistiseksi (terveisiä Mikko!). Verkon keskustelupalstalla fanit esittivät sen olevan ironinen ja itseironinen.

Metallimusiikista käytävä keskustelu – ja jopa akateeminen tutkimus – jumiutuu usein tähän. Ironialla ja itseironialla viitataan hevikeskustelussa suunnilleen siihen, etteivät esiintyjät tai yleisö välttämättä ajattele kotioloissa siten kuin lavalla, lyriikoissa ja konsertin kuulijoina. Hevihemmot ovat usein kilttejä perheenisiä, kunnes sitten leikkivät sopivina annoksina seksistisillä tai saatanallisilla elementeillä.

Mutta jos tässä kuvattu hevimeininki on ironiaa ensinkään, muutoin kuin ”teeskentelyn” merkityksessä, miten ironiasta on tullut niin saamarin tylsää? Mitä ironista on siinä, että lavalla esitetään soturia, jota stripparit hiplaavat ja palvovat? Kuinka viihdyttävä ironian muoto on se, että hevihemmot tervehtivät nostamalla etu- ja pikkusormen ylös?

Usein ironiaan vetoamisella puolustetaan omaa soturimeininkiä syyttelijöitä kohtaan. Se toimii ikään kuin älyllistäen parjauksen kohteena olevat hevihemmot. Ironiapuhe näyttäisi olevan pikemminkin epäkorrektiuden oikeuttava retorinen väistöliike kuin varsinainen positiivinen sisältö. Siksi hevikeskustelun uudistamiseksi ehdotan uutta siirtoa: ironiakieltoa.

Ironiakielto tarkoittaisi, että esimerkiksi Manowarin meiningistä innostuvat sanoisivat suoraselkäisesti olevansa vakavamielisiä seksistejä. Yhteiskunta vain on sellainen, ettei sen toteuttaminen ole helppoa. Sen yrittäminen ei maksa vaivaa eikä siitä välttämättä seuraisi onnellisempaa elämää. Soturinakin voisi olla raskasta tarpoa, kun siihen liittyisi myös velvollisuuksia. Tärkeämpää on saada fantisoida samanmielisten kanssa rajatussa tilassa, tietäen kuitenkin, ettei fantasiasta koskaan tule arkea.

Helsingin Sanomien keikka-arvio rakentui sille idealle, että hevistä kirjoittaa pop/rock-kriitikko, joka ei ole koskaan kuunnellut yhtyettä. Minä olen kuunnellut ja olen myös nähnyt keikalla kerran aikaisemmin. Siitä mielenkiinnosta halusin kuunnella, miten ukot lurittavat muutamat pätevät rallit. Noin seitsemän kappaleen jälkeen totesin, etteivät ole soittaneet mielestäni yhtään hyvää hevirytkytystä, mutta luettelevat suomenkielisiä kirosanoja vähäpukeisen naisen tuoman lapparitölkin sisältöä rinnuksilleen kaataen. Se oli niin (itse)ironista, että kävelin pois.

Ehkä Deleuze oli oikeassa asettaessaan ironian ja huumorin vastakkain (useinhan ironiaa pidetään huumorin alalajina). Ironia on sidoksissa representaatioon, huumori tapahtumaan; ironia on isäntien omaisuutta, huumori vetoaa vähemmistöksi-tulemiseen.

*

Erikoinen piirre on myös se, miten julkisuudessa ajateltiin lauantain tyydyttävän yleisömäärän olevan yhtyeen ansiota. Näin saadaan aikaiseksi ajatus, jonka mukaan maailma on yllätyksiä täynnä: indieimagoisen provinssin pelasti katastrofilta Manowar, kun ihmiset eivät tulleet katsomaan niitä provinssimaisempia bändejä sunnuntaina (Nick Cave, Editors jne.). Ensinnäkin, provinssissa on ollut vuosikausia useita heviakteja. Toiseksi, vaikka Manowar veti fanejaan festivaaleille, niin provinssirokissa 21 kertaa olleena voi todeta, ettei lauantai-illan pääesiintyjän aikana ole lavan edessä ollut vuosikausiin niin väljää kuin nyt. Kolme riviä pisti kädet soturitervehdykseen ja loput virnuilivat. Muut vetäytyivät kaukaisimmille kalja-alueille.