Pidän Leif Salménin esseistiikasta. Satunnainen polulta eksyvä narina jotenkin sopii hänen kirjoituksiinsa, jotka ovat pääasiassa kriittisiä hyvin asiapitoisella tavalla. ”Talvinen yksinpuhelu” on ensimmäinen, päiväkirjamaisista muistiinpanoista koostuva teos. Se on julkaistu vuonna 1987 ja käsittelee vuoden 1986 loppua ja seuranneen alkua. Muistaakseni sain teoksen Jussi P:ltä hänen tyhjentäessään kirjahyllyä. Jätin luetut Salménit Suomeen ja otin tämän mukaan Englantiin.
Jos joku ihmettelee, mikä tolkku on lukea 80-luvun esseistiikkaa, vastaukseni on tämä: teos on oman aikansa pohdinnoissaan kiinnostavampaa kuin mitä voisin kuvitella lukevani nykyajasta. Siksi päätin kirjata muistiin pari huomiota:
1. 1990-luvun laman ennakointi. Salmén ennakoi vahvasti sittemmin tullutta lamaa. Ennakointi näkyy Helsingin kaduilta kirjatuissa arkikokemuksissa, yksittäisissä esimerkeissä idänkaupasta riippuvaisista yrittäjistä, lamaa siirtävien kansallisten ja maailmanpoliittisten toimenpiteiden raportoinnissa ja kasinotalouden romahtamisen väistämättömyyden toteamisessa. Aikansa ja yhtä lailla nykyajan markkinaretoriikasta Salmén toteaa, että ”kilpailukyky” assosioituu ”tehokkaisiin sutenööreihin, ikävystyneisiin huoriin ja rahakkaisiin turisteihin kokoontuneina rähjäisten hotellisänkyjen kiihkeästi hytkyvien resorien ääreen”.
Kaikkiaan kirjan kuvaa 1980-luvusta määrittää ajatus yhteiskunnallisista eroista. Yleisellä mielikuvalla juppiajasta ja kulutushysteriasta oli kääntöpuolensa. Kiinnostavia ovat myös pohdinnat, miksi köyhät sopeutuvat eroihin vetäytymällä ja passivoitumalla, sen sijaan että kapinoisivat tai edes äänestäisivät.
2. 1980-luvun Sosiaalidemokraatit. Koko kirjan läpi kulkeva juonne on SDP:n politiikan oikeistolaisuuden toteaminen ja osoittaminen. Tämä on kiinnostavaa sikäli, että en oikein ole ollut varma, alkoiko se vasta 1990-luvulla Lipposen hallituksen aikaan. Ilmeisesti ei.
Vuoden 1987 vaaleissa SDP menetti ääniä merkittävästi, mutta suurimpana puolueena muodosti kuitenkin hallituksen Kokoomuksen kanssa ja syöksi maata kohti lamaa. Sitten tuli oli Esko Ahon johtama porvarihallitus. Sen jälkeen taas SDP nosti päätään, mutta niin sanottu sateenkaarihallitus jatkoi oikeistolaista ja tuloeroja kasvattavaa politiikkaansa. Nyt SDP on oppositiossa ja maa lamassa, mutta on toistaiseksi epäselvää, miten menestyksekkääksi (resursseihin nähden mielestäni olematon ja omituisen hampaaton) oppositiopolitiikka osoittautuu vaaleilla mitattuna. On suorastaan huvittavaa, miten oikeisto nokittaa demareita sillä, että SDP:n ollessa hallituksessa tehtiin oikeistolaista politiikkaa.
Kuitenkin 1980-luvun lopulla sosiaalidemokraatit olivat Salménin merkintöjen mukaan ajamassa useita kohtuullisen hyvätuloisia suosivia ratkaisuja. Verojärjestelmän muutoksia vastustivat vain Kokoomus, joka olisi halunnut suosia varakkaita vielä enemmän, ja ”äärivasemmisto”, joka halusi suosia pienituloisia. Sosiaalidemokraatit protestoivat teollisuuden ”röyhkeitä” ehdotuksia vastaan, mutta kuitenkin hyväksyivät ne: näin tehdään politiikkaa. Toisaalta SDP:n arvosteleminen ja sen syyttäminen oikeistolaisesta politiikasta on tavallista askeleen vasemmalla olevien puheissa.
Salménia pöyristyttää myös 1980-luvulla tehty päätös verottaa työttömän päivärahaa, samalla kun suositaan osakkeiden omistajia.
Yleisemmin muutos tiivistyy ajatukseen siitä, että Kekkosen kuoleman (1986) jälkeisessä tilanteessa ”ideologiat on raivattu syrjään” ja ”noudatetaan päivänpoliittista markkinakurssia”.
3. 1980-luvun Vihreät. Salmén suomii vihreitä kovalla kädellä. Heillä ei ole minkäänlaista poliittista ohjelmaa ja heidän ehdokkaansa menestyivätkin huonosti vuonna 1987. Ainoastaan Osmo Soininvaara saa osakseen myönnytyksiä. Tulevaisuus kuitenkin osoitti analyysin vääräksi. Salmén nimittäin aprikoi, etteivät vihreät tee enää uutta tulemista seuraavissa vaaleissa. Tarvitaan organisaatio, mutta senkin hän epäili pirstoutuvan tarpeettoman moniin ryhmittymiin. Vihreä liitto perustettiin vielä vuonna 1987.
Ja jo tuolloin puhuttiin kansalaispalkasta, mutta ideaa ei rakastettu tarpeeksi, eikä ilmeisesti rakasteta vieläkään.
4. Uskonto. Teoksessa on pari hajahuomiota uskonnosta ja 1980-luvun kirkosta. Arkkipiispa John Vikströmiä Salmén syyttää kumartamisesta sekä oikeistolle että vasemmistolle samanaikaisesti. Hän myös kritisoi ilmaisua ”nykyihmisen henkisistä tarpeista”, jonka vauras kirkko tapaa esittää osamaksujensa kamppaileville ihmisille. Rooman matkalla italialaista kulttuuria ihannoiva Salmén lumoutuu katolilaisuudesta toviksi, kunnes tajuaa, että messussa oli kunniapaikalla nicaragualainen oikeistolainen contrapiispa. Piispan läsnäolo osoitti, miten Vatikaanilla on osansa maailmanpolitiikassa.
5. Jumalan teatteri. Vuoden 1987 alussa nelihenkinen näyttelijäryhmä aiheutti kohua heittämällä performanssissaan yleisön päälle muun muassa ulosteita. Salménin suhtautuminen ryhmään ja sen toimintaan on erittäin penseää. Olennaisempaa on kuitenkin se, miten kirjoittaja pohtii esillä olemisen merkityksen kasvua. Ikään kuin teatteri siirtyy näyttämöltä iltapäivälehtiin, jolloin alkuperäinen esitys tai näytelmä on tarpeeton.
6. Urheilu. Pari lausetta urheilun aggressiivisuudesta leipää & sirkushuveja -kehyksessä ovat jokseenkin mitäänsanomattomia. Silti jotain tiivistyy mäkihyppyä koskevassa osassa: ”Mäkihyppääjät syövät kuulemma ns. beetasalpaajia, sydämen toimintaa tasaavia lääkkeitä, ennen suur- ja lentomäkikilpailuja. Mäkihypyn pituusennätys on nyt melkein 200 metriä. Miksei rakenneta mäkeä, jossa voi lentää kilometrin?”
