Studioalbumit osa 2: Sparks

Toinen setti studioalbumien kuuntelua kronologisesti – ja arpa osui Sparksiin. En ole aikaisemmin ollut erityisen kiinnostunut yhtyeestä. Vuoden 1974 Kimono My House on tullut kahlattua läpi ja muutama vuosi sitten ostin polkuhintaan kolmen cd:n Sparks-paketin, jossa oli pari studioalbumia ja best of -kokoelma.

Vähitellen aloin ajatella, että yhtyeeseen olisi syytä tutustua paremmin. Nyt kuuntelin yhteensä 21 studioalbumia, vain Music that You Can Dance to (1986) jäi väliin. Ja se, oli matka.

Karkeasti yhtyeen uran voi jakaa neljään tyylilliseen vaiheeseen. Varhainen eli 1970-luvun tuotanto on jonkinsorttista glampoppia. 1980-luvulla yhtye teki syntikkaelektroa. Saman vuosikymmenen lopulla ja 1990-luvulla yhtye etsi itseään, ja kuulosti siltä, ettei löytänyt, mutta levytti muutamia hienoja kappaleita. 2000-luvun uudelleensyntyminen tarkoitti jonkinlaista kamaripopin ja taidepopin riisutun mutta toisteisen ilmaisun onnistunutta synteesiä.

Lyriikat ovat aina olleet olennainen osa Sparksin nokkelaa huumoria, joka ottaa etäisyyttä rockin autenttisuusolettamuksesta. Esimerkiksi käy loistava ”I Married Myself”, jossa kertoja uskoo liiton tällä kerralla kestävän ja ”Metaphor”, jossa pohditaan metaforien merkitystä yksinäisyyden välttämisessä.

Yhtye aloitti uransa nimellä Halfnelson, mutta pian veljekset vaihtoivat nimen Sparksiksi (veljekset – Marx brothers – Sparks brothers – Sparks). Varhaiset 1970-luvun albumit ovat kelvollisia, mutta vasta kolmas Kimono My House (1974) räjäytti pankin glam-hitillä ”This Town Ain’t Big Enough for the Both of Us”. Samana vuonna ilmestynyt Propaganda (1974) jatkaa vahvaa linjaa, ja sisältää yhden suosikeistani (”Achoo”).

Suunta kääntyi maltillisesti alaspäin. Indiscreet (1975), Big Beat (1976) ja Introducing (1977) eivät vähäisellä kuuntelulla nouse parin edellisen tasolle. Tosin Indiscreetillä on hienoja glam-paloja ja Big Beatin ”I Bought Mississippi River” on valtavan upea. Nämä eivät ole huonoja levyjä, mutta näissä yhtyeen tarina polkee paikallaan.

Vuoden 1979 No1 in Heaven oli osoitus nahan luomisesta. Giorgio Moroderin tuottama syntikkavetoinen albumi oli kompakti kokonaisuus ja toi yhtyeelle hieman menestystä. Sitä seurannut Terminal Jive (1980) ei täysin vakuuta, vaikka ”When I’m with You” olikin hitti Ranskassa. Harold Faltermeyerin ja Giorgio Moroderin hääräily tuottajina kertoo, ettei glam enää kuvannut yhtyeen genreä alkuunkaan. Whomp that Sucker (1981) ei ole yhtyeen parasta tasoa, vaikka ”That’s Not Nastassia” on aika mainio biisi.

Kaksi seuraavaa, Angst in My Pants (1982) ja In Outer Space (1983) ovat keskenään erilaisia, ja ne lukeutuvat yhtyeen parhaimmistoon. Erityisesti yksittäiset kappaleet, kuten edellisen ”Sextown USA” ja jälkimmäisen ”All you ever think about is sex” ovat ehdottomia pophittejä.

Tie 1980-luvun syntikkapopissa alkoi päätyä umpikujaan. Seuraavat levyt Pulling Rabbits out of a Hat (1984) – vuoden 1986 albumia Music that You Can Dance to en ole kuullut – kasarisoundein varustettu Interior Design (1988), nokkelasti nimetty ja toisentyyppisin kasarisoundein varustettu Gratuitous Sax & Senseless Violins (1994), Plagiarism (1997) ja Balls (2000) ovat kaikki jokseenkin hukassa olevien veljesten tuotoksia. Tämä on mielestäni yhtyeen heikoin vaihe, vaikka voin kuvitella kuuntelevani näitä albumeita jatkossakin. Mutta en kovin usein. Jälkiviisaasti voi sanoa, että Balls, esimerkiksi kappaleet ”Scheherazade” ja ”Aeroflot”, antaa jo vihjeitä siitä, mihin suuntaan yhtye eteni jatkossa.

Vasta vuoden 2002 Lil’ Beethoven kirkasti seuraavan vaiheen, toisteisen taide- ja kamaripopin. Albumi ei ole hittikimara, mutta siitä alkaa yhtyeen uusi ja parempi aika. Hello Young Lovers (2006) jatkaa ja jalostaa tätä hieman kaupallisempaan suuntaan. Myös Exotic Creatures from the Deep (2008) jatkaa samassa linjassa.

Popmusikaali The Seduction of Ingmar Bergman ilmestyi vuonna 2009. Vaikka en usko albumin pysyvän kovin monen soittimessa pitkään, se on myönteisellä tavalla varsin omaperäinen teos.

Jos Sparks-suohon on liian helppo upota, suosittelen seuraavia yksittäisiä kappaleita. Ne muodostavat läpileikkauksen yhtyeen eri tyyleistä ja aikakausista, mutta ovat samalla minun tämänhetkinen ”Sparks-hittikimara” ja ”parhaat”-kokoelma. Valitsin korkeintaan yhden per albumi, joten listasta puuttuu muutama helmi.

Fa La Fa Lee (Sparks 1972)

Do-Re-Mi (A Woofer in Tweeter’s Clothing 1973)

This Town ain’t Big Enough for the Both of Us (Kimono My House 1974)

Achoo (Propaganda 1974)

Happy Hunting Ground (Indiscreet 1975)

I Bought the Mississippi River (Big Beat 1976)

Occupation (Introducing 1977)

The Number One Song in Heaven (No1 in Heaven 1979)

That’s Not Nastassia (Whomp that Sucker 1981)

Sextown USA (Angst in my Pants, 1982)

All You Ever Think about is Sex (In Outer Space 1983)

Pulling Rabbits out of a Hat (1984)

My Baby’s Taking Me Home (Lil’ Beethoven 2002)

Metaphor (Hello Young Lovers 2006)

Let the Monkey Drive (Exotic Creatures of the Deep 2008)

1956 Cannes Film Festival (The Seduction of IB 2009)

Jos seuraava osa joskus valmistuu, sen kohteena on Killing Joke, Pere Ubu tai Ry Cooder – tai jotain aivan muuta.