tiistai 23. lokakuuta 2012

Studioalbumit osa 3: Killing Joke


Kun pikkupoikana kiertelin usein levykauppoja, jäi valikoimista mieleen joitakin kansia artisteilta, joiden musiikkiin ei kuitenkaan tullut heti tutustuttua. Inspiral Carpets oli muutaman vuoden ajan tällainen yhtye. Toinen oli Killing Joke.

Teini-ikäisenä ostamallani goottimusaa ja post-punkkia sisältävällä kokoelmalevyllä oli Killing Joken ”Love Like Blood”. Se kuulosti hyvältä, mutta ei varsinaisesti sellaiselta, joka olisi pakottanut tutustumaan yhtyeeseen tarkemmin. Ajan kuluessa hahmotin, että yhtyeen tuotannosta löytyy goottimusaa ja postpunkkia sekä myöhemmin industrial-metallia.

Goottiyhtyeistä esimerkiksi Bauhaus ja Sisters of Mercy olivat levylautaseni vakiokauraa, toisin kuin Killing Joke. Postpunkista Fall, Gang of Four ja monet muut iskivät Killing Jokea suoremmin. Teollisuusmetelistä Ministry, Nine Inch Nails, Skinny Puppy ja Nitzer Ebb olivat valintojani ennen Killing Jokea. Yhtye jäi kaikkien genrejen väliin.

Kuuntelin läpi 11 albumia ja yleiskäsitykseni on edelleen sama. Yhteensä 15 studioalbumia vuosien 1980 ja 2012 välillä tehnyt Killing Joke jäänee ainiaaksi kategoriaan ”ihan kiva” – kuvaus, joka voi raivostuttaa yhtyettä ja sen faneja. Mitä tahansa yhtyeestä ajatellaan, se ei halua olla ”ihan kiva”.

Neljä ensimmäistä albumia – Killing Joke (1980), What’s THIS for…! (1981, kansi kuvassa), Revelations (1982) ja Fire Dances (1983) – ovat gootahtavaa postpunkkia. Ensialbumilta löytyy ”Wardancen” kaltainen klassikko. ”Love Like Blood” ilmestyi viidennellä albumilla Night Time (1984), mutta siltä löytyy tunnetumpi kappale ”Eighties”, josta Nirvanan ”Come as You Aren” kitarariffi on lainattu. Sitä käytettiin myös The 80’s Show’n tunnuskappaleena.

Brighter than a Thousand Suns (1986) jatkaa samalla linjalla, mutta sitä seurannut Outside the Gate (1988) siirsi kitarat syrjään syntetisaattorin tieltä. The Courtauld Talks (1989) on pääasiallisesti puhelevy, jossa on pientä näppäilyä luomassa tunnelmaa Jaz Colemanin okkultististen jorinoiden lomaan. Tämän jälkeen suunta muuttui, mutta valitettavasti Spotify ei tarjoa pääsyä neljään seuraavaan studioalbumiin.

Extremities, Dirt & Various Repressed Emotions (1990) on minulle tuntematon levy, mutta se aloitti suunnan kohti teollisuusmetallia. Sitä seuranneet metallinen Pandemonium (1994) ja alternative-trendiä mukaillut Democracy (1996) ovat hataran muistini mukaan asiallisia oman aikansa – ja ehkä jopa aikaansa sidottuja – teoksia. ”Democracy”-kappale oli jonkinlainen MTV:n altsuhitti. Vuoden 2003 Killing Joke on raskaampi metallialbumi, jolla on hienoja kappaleita kuten ”You’ll Never Get to Me”.

Hosannas from the Basements of Hell (2006) tuli tutuksi nyt ensimmäistä kertaa. Se on  jykevää ja brutaalia gootti/industrialmetallia, mielestäni yksi yhtyeen parhaista. Absolute Dissent (2010) jatkaa askeleen kevyemmällä linjalla, mutta on pieni pudotus edeltäjäänsä ja seuraajaansa MMXII (2012) verrattuna.

Killing Joke on siitä erikoinen yhtye, ettei sillä ole poikkeuksellisen hyviä eikä erityisen huonoja albumeita. On kuitenkin helppo kuvitella yhtyeelle vannoutuneita seuraajia. Samalla on mainittava, että itse Killing Joke on seurannut trendejä postpunkista ja goottipopista industrialiin ja alternativeen, ja edelleen 2000-luvulla metalliin. Riippumatta valitusta tyylistä ja genrestä, yhtye on onnistunut tekemään tasalaatuista, itsensä näköistä musiikkia.

Seuraavassa osiossa – jos sellainen joskus valmistuu – on kuunneltu ahkerasti Ry Cooderia tai sitten jotain aivan muuta.

Ei kommentteja: