Uskontososiologian käsikirja

Jotkut hankkeet muodostuvat pitkiksi, mutta tärkeintä on saada ne päätökseen. Uskontososiologia-kirja on ensimmäinen suomenkielinen ja suomalaiseen yhteiskuntaan keskittyvä uskontososiologian käsikirja. Sen väsääminen vei huomattavasti enemmän aikaa ja energiaa kuin kuvittelin. Mutta se saatiin päätökseen.

Muutamia vuosia sitten aloimme Tuomas Martikaisen kanssa pohtia mahdollisuutta järjestää tapahtuma, jossa uskontososiologia alalla tavalla tai toisella touhuavat kokoontuisivat yhteen pohtimaan, mitä suomalaisessa tutkimuksessa oikein tapahtuu. Ennen asioiden etenemistä olimme jo ryhtyneet suunnittelemaan kirjan toimittamista ja pyytäneet Kimmo Ketolan mukaan.

Toimitetussa teoksessa suomalaiset tutkijat käsittelevät uskonnon ja yhteiskunnan suhteita uskontososiologian näkökulmasta. Nyt julkaistu kirja päivittää uskonnon yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin liittyvää suomalaista keskustelua ja johdattaa lukijan 2010-luvun kansainvälisiin näkökulmiin.

Kyseessä on hakuteos ja käsikirja, jonka avulla pääsee tutustumaan tuoreisiin ja klassisiin keskusteluihin. Sen avulla saa selville perusasiat ja löytää myös aihetta syventäviä kirjallisuusvinkkejä. Kansainvälisistä käsikirjoista puuttuvat suomalaista yhteiskuntaa koskevat sovellukset ja pohdinnat. Siksi tämä on ainutlaatuinen käsikirja suomalaiselle lukijalle.

Toimittajina mietimme, mikä on kirjan lähin ”sukulainen” ja mieleen tuli Juha Pentikäisen toimittama, vuonna 1986 ilmestynyt teos Uskonto, kulttuuri ja yhteiskunta: kirjoituksia uskontososiologian alalta. Sen lisäksi että teos on yli 30 vuotta vanha, se koostuu enimmäkseen kansainvälisten klassikkotekstien käännöksistä eikä valota erityisesti suomalaista keskustelua. Se on edelleen käypää luettavaa, mutta se ei täytä tarpeita.

Nyt ilmestynyt teos koostuu johdantotekstistä ja yli kahdestakymmenestä lyhyestä katsauksesta uskontososiologian keskeisiin teorioihin, teemoihin ja keskustelunaiheisiin. Yksittäiset luvut tarjoavat kartan kansainväliseen ja suomalaiseen keskusteluun valikoiduista aiheista.

Kirjassa on kaikkiaan 27 kirjoittajaa, jotka ovat erilaisten uskontososiologisten teemojen ja keskustelujen asiantuntijoita. Siinä käsitellään klassisia kysymyksiä maallistumisesta uskonnon erilaisiin rooleihin nyky-yhteiskunnassa. Lisäksi teoksessa pureudutaan kysymyksiin sosiaalisten muuttujien, kuten iän, sukupolven, luokan ja sukupuolen merkityksestä uskonnollisuudessa. Perinteiset kysymykset uskonnollisista yhteisötyypeistä päivitetään vastaamaan nykytilannetta. Myös nousevat uskontososiologian keskustelut median, uusnationalismin, populaarikulttuurin sekä ympäristötietoisuuden suhteesta uskontoon ja uskonnollisuuteen tulevat käsitellyksi.

Näin monen kirjoittajan projektiin tulee väistämättä pientä hajanaisuutta ja aina voi pohtia, mikä aihe olisi pitänyt saada mukaan ja miten jotain tiettyä aihetta olisi voitu käsitellä toisin. Siksi ei ole syytä olettaa, että teos olisi ongelmaton. Toimittajan näkökulmasta sitä on liiankin hyvin tietoinen monista mahdollisista, toteuttamatta jääneistä ratkaisuista. Jossain määrin onkin mielenkiintoisempaa ajatella, millaisena teoksen antamaa kuvaa suomalaisista tutkimuksellisista keskusteluista pidetään siinä vaiheessa, kun sen ilmestymisestä on kulunut saman verran kuin Pentikäisen toimittamasta teoksesta. Sitä ennen toivon, että puutteista huolimatta sitä tullaan käyttämään ”sisäänheittäjänä” erilaisiin uskontososiologisesti relevantteihin aiheisiin.

Mainostetaan nyt vielä sen verran, että kirjan normaali hinta on vain 25 euroa (+ postikulut), kun sen tilaa kustantajalta. Ja jäsenhinta 15 euroa.

Tilaukset ja arvostelukappaleet: eetos-til@lists.utu.fi

Tietoa kirjasta päivittyy kustantajan sivulle vähän ajan kuluttua: https://eetos.org/

Kimmo Ketola, Tuomas Martikainen & Teemu Taira (toim.) (2018). Uskontososiologia. Turku: Eetos.

Britannia uskontososiologin silmin

Grace Davie kuuluu Englannin tunnetuimpiin uskontososiologeihin. Hän on kirjoittanut useita keskeisiä teoksia ja lanseerannut muutaman teoreettisen termin. Hänen toistaiseksi tuorein kirjansa, Religion in Britain: A Persistent Paradox (2015), on päivitetty version vuonna 1994 ilmestyneestä teoksesta Religion in Britain Since 1945: Believing without Belonging.

Jos ”usko ilman kuulumista” oli aikaisemman kirjan lanseeraama käsite, tämä jatkaa jo muutaman  vuoden rummutettua ”sijaisuskonnollisuuden” käsitteen pohdintaa. Mielestäni on selvää, että jälkimmäinen on onnistunut ja joitakin viimeaikaisia kehityskulkuja hyvin luonnehtiva, kun taas edellinen jää kiinnostavaksi lähinnä oppihistorialliseen keskusteluun.

Davien mukaan uskonnollisuus on muuttunut velvollisuudesta valintaan. Tästä syystä erityishuomion saavat vaihtoehtoiset kristinuskon muodot ja urbaanit, etnisesti kirjavat seurakunnat, ei-kristillinen diversiteetti ja uskonnottomuus. Koko kirjaa kuitenkin sävyttää ajatus kristinuskon – ja erityisesti Anglikaanisen kirkon – jatkuvasta roolista yhteiskunnan kudoksessa maallistumisesta huolimatta. Tähän myös sijaisuskonnollisuuden käsite viittaa. Siis siihen, että ihmiset hyväksyvät ja toivovatkin toisten ylläpitävän kirkkoa, joka on olemassa toisinaan tarvittavana resurssina niille, jotka sitä tarvitsevat.

Uskonnollisia perinteitä ja yhteisöjä koskevien perustietojen lisäksi kirjassa on myös katettuna sosiologisesti kiinnostavat teemat, joissa pohditaan uskonnon asemaa hyvinvointivaltiossa, terveydenhuollossa, lakiasioissa, vankiloissa ja mediassa.

Alaotsikon nimeämä paradoksi on seuraava: yhteiskunta maallistuu, jos katsotaan ihmisten uskonnollisia uskomuksia, affiliaatioita, identifioitumista ja osallistumisaktiivisuutta, mutta samanaikaisesti uskonto on merkittävä julkisen keskustelun aihe. Tätä kehityskulkua olen itsekin tarkastellut muutamissa julkaisuissani, mutta ei kirjoiteta nyt niistä.

Kyse on tärkeästä perusteoksesta, jos haluaa tietää uskonnosta nykypäivän brittiyhteiskunnassa. Davien kirjan lisäksi Linda Woodheadin ja Rebecca Catton toimittama Religion and Change in Modern Britain (Routledge 2012) sekä Paul Wellerin Religious Diversity in the UK (Continuum 2008) antavat hyvän kuvan samasta aiheesta.

Kirjassa on kaksi lievää ongelmaa. Tekijällä on taipumus yrittää löytää asioista uskontomyönteinen puoli. Tämä tuottaa välillä yksipuolisia tai uskontoinstituutioiden kannalta tarpeettoman kilttejä ja myötäsukaisia tulkintoja. Tässä ollaan kaukana joidenkin brittiläisten ja kristittyjen uskontokommentaattoreiden kapeakatseisuudesta, mutta uskontososiologian kehyksessä olisi voinut olla hitusen kriittisempi tai edes nostaa kriittisiä kantoja selvemmin esiin. Vaikkapa Davien tapa puolustaa brittiläistä versiota valtionkirkosta jättää nyansseja pois keskustelusta ja konservatiivisesta ”suuren yhteiskunnan” ideologiastakin saadaan esiin uskontomyönteinen puoli, kunhan se ulottuvuus irrotetaan asiayhteydestä.

Toinen ongelma on se, onko tämä itsenäinen kirja vai toinen editio. Tekijä on kirjoittanut uuden kirjan teemasta, jota hän on käsitellyt aikaisemmin. Siksi tämä on mielestäni uusi kirja. Jatkuvat viittaukset edelliseen editioon eivät suoranaisesti paranna teosta. Ne ovat kiinnostavia lähinnä Davien ajattelun muutoksia tutkiville.

Kyse on myös siksi uudesta kirjasta, että siinä käydään laajasti läpi Britanniassa toiminutta, Linda Woodheadin johtamaa Religion & Society -tutkimusohjelmaa, jonka puitteissa myös itse työskentelin yli kaksi vuotta yhdessä rahoitetussa tutkimusprojektissa. Siitä projektista Davie kirjoittaa sivun verran myönteiseen sävyyn.

Itse asiassa Davien teos antaa melko hyvän kuvan tutkimusohjelman keskeisistä löydöksistä ja ylipäätään siitä, mitä uskonnontutkimuksen ja erityisesti uskontososiologian alalla on Britanniassa tehty 2000-luvun jälkipuoliskolta nykypäivään. Jo sen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

Uskonto sanomalehdissä tavallisena päivänä

Avoimesti verkossa saatavilla olevassa Uskonnontutkijassa, vuoden toisessa numerossa, ilmestyi tuore artikkelini ”Uskonto suomalaisissa sanomalehdissä tavallisena päivänä”.

Artikkelissa tarkastellaan nimensä mukaisesti, miten uskontoa käsitellään kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä viiden ”tavallisen” päivän aikana. En kertaa tässä yksityiskohtaisia löydöksiä, mutta perustava havainto on, että erityisesti valtavirran luterilaisuus on arkisina uutispäivinä esillä sanomalehdissä jokseenkin myönteisesti.

Suomalainen sanomalehdistö ei tämän otoksen perusteella ole radikaalisti uskonnonvastainen, vaikka erilaisten konfliktien yhteydessä käsittely on jokseenkin kriittistä. Tämä tulos on vastakkainen yleisille mielikuville, mutta pääosin yhdenmukainen muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa. Lisäksi nostan esiin, miten sanomalehdistössä, erityisesti Ilta-Sanomissa, käsitellään yllättävänkin paljon ns. kansanomaisia ja epävirallisia, heikosti institutionalisoituja teemoja, joissa viittaillaan yliluonnollisiin voimiin.

Artikkelin lopussa pohdin, missä määrin Stig Hjarvardin kirjoitukset uskonnon mediatisoitumisesta sopivat tällaisen aineiston tulkintaan ja missä  määrin löydökset tukevat ja haastavatkin Hjarvardin näkemyksiä.

Kyse on pienestä testistä. Viisi päivää tarjoaa mahdollisuuden kokeiluun ja ideoiden kehittelyyn sekä löydösten vertailuun suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Sellaisena sitä tuleekin pitää: materiaalina tuleviin keskusteluihin pikemminkin kuin lopullisena sanana aiheesta.

Tekstiin on vaikuttanut paljon opiskelijat, jotka osallistuivat vetämääni Uskonto mediassa -seminaariin vuoden 2014 alussa. He tekivät harjoitustöitä samoista aineistoista, joten pääsin myös keskustelemaan heidän kanssaan tekstien tulkinnoista.

Tekstillä on kaksi selkeää kansainvälistä kytköstä. Ensiksi, siinä hyödynnetään sitä työtä, jota tein Leedsissä muutama vuosi sitten (ks. Knott, Poole ja Taira, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred, Ashgate 2013). Lisäksi tällä hetkellä on menossa eräänlainen kokeilu, jossa tarkastellaan uskontoa tavallisena päivänä neljän eri maan osalta. Toistaiseksi kokeilu on edennyt hitaasti työpajoissa. Olemme koonneet materiaalia yhdeltä päivältä syyskuussa kahtena eri vuonna. Vähitellen näistä pitäisi kehkeytyä jonkinlainen julkaisu. Seuraavan kerran aihetta puidaan ensi keväänä Ottawassa. Molemmat kytkökset ovat vaikuttaneet tekstin syntyyn ja teksti tulee puolestaan vaikuttamaan neljä maata kattavaan kokeiluun.

Uskonnontutkija-lehti on ilmestynyt vuodesta 2006 alkaen. Tosin siinä oli useamman vuoden tauko, joten nykyinen vuosikerta on vasta viides. Se on kaksikielinen (suomi ja ruotsi) ja sitä julkaisee Suomen Uskontotieteellinen Seura.

Uusimmassa numerossa on myös arvio kirjastani Väärin uskottu? Ateismin uusi näkyvyys (2014). Lisäksi siellä on arvio toimitetusta teoksesta Islam, hallinta ja turvallisuus (2013, toim. Martikainen & Tiilikainen), johon olen kirjoittanut yhden artikkelin. Koko paketti löytyy alla olevasta linkistä.

Uskonnontutkija 2/2014: http://uskonnontutkija.fi/numero/2014/22014/

Artikkelini: http://uskonnontutkija.fi/2014/12/06/uskonto-suomalaisissa-sanomalehdissa-tavallisena-paivana/

Pienkustannus on punkkia

Aivan vähän aikaa sitten ilmestyi ensimmäinen julkaisu osuuskunta Sivuosalta. Ihmisten maa – esseitä sekularisaatiosta sisältää kuusi artikkelia, joissa pohditaan sekularisaation eri puolia.

Monitieteisessä teoksessa käsitellään esimerkiksi ateismia, ateistista henkisyyttä, sekularismia Lähi-idässä, sekularisaation implikaatioita teologisiin pohdintoihin ja modernia valtioteoriaa maallistumisen ja pyhittämisen viitekehyksessä. Kirjoittajien skaala ulottuu junioreista professoreihin, teologiasta uskontotieteen kautta politiikan ja Lähi-idän yhteiskuntien tutkimukseen.

Osallistuin hankkeeseen tekstillä, joka käsittelee maallistumisparadigmaa uskontososiologiassa. Siinä ei käsitellä keskustelun kaikkia nyansseja tai teoreetikoita yksityiskohtaisesti. Pikemminkin kirjoitus on yritykseni ajatella yleisemmin, mistä maallistumista koskevissa uskontososiologisissa keskusteluissa on kyse ja millaiseksi maallistumisparadigmaan suhtautuminen on muuttunut. Vaikka maallistumisparadigmassa on osia, joita voi testata empiirisillä aineistoilla, en usko, että paradigman kohtalo kokonaisuutena on yksistään kiinni todistusaineistosta. Siinä suhteessa tekstissäni on lievä tiedonsosiologinen painotus.

Nykyisen yliopistomaailman rahanjaon kannalta julkaisufoorumin listan ulkopuolisten kustantajien teoksiin kirjoittaminen ei ole taktisesti aina järkevää. Lisäksi voidaan olettaa, ettei teos tule keinumaan myyntilistojen kärjessä. Miksi sitten tällaisiin kannattaa kirjoittaa?

Jos minulla on aikaa ja ideoita, osallistun mielelläni akateemisessa slangissa ”nuorten” tutkijoiden hankkeisiin. Arvostan ihmisten innostuneisuutta tehdä itse jotain sellaista, josta he ovat kiinnostuneita, riippumatta siitä, onko se esimerkiksi taloudellisesti järkevää. Tämä ei tarkoita, että minua pitäisi pyytää kaikkiin mahdollisiin projekteihin, sillä resurssini ovat rajalliset eikä osallisuuteni paranna kaikkia hankkeita, mutta uuden ja luovan keskeinen momentti on tekijöissä syntyvä tunne siitä, että tämä on tehtävä. Sellaista tukee mielellään, jos on jotain sopivia keinoja.

Suhtaudun pienkustantamiseen muutenkin sympaattisesti. Omistan melko ison pinon suomalaisia oma- ja pienkustanneäänitteitä, erityisesti vinyylisinglejä. Ostelin niitä jo teininä suoraan bändeiltä keikoilla tai suoraan pienkustantajilta postitse. Se oli aina jotenkin henkilökohtaisempi kokemus kuin suuren levy-yhtiön julkaiseman teoksen ostaminen levykaupasta.

Vaikka sisältö lopulta säätelee suurinta osaa ostopäätöksistäni, nostan peukkuni aina niille, jotka tekevät asiat itse siksi, ettei tarvitse tehdä, kuten toiset haluavat. Tällä DIY-periaatteella syntyy väistämättä laadullisesti vaihtelevia tuotoksia, mutta se pitää alan kuin alan toimintaa virkeänä ruohonjuuritasolla.

Ihmisten maa sopii niille, jotka ovat kiinnostuneita maallistumista koskevan keskustelun eri puolista. Se ei typisty yhteen tieteenalaan tai keskusteluun, vaan venyy moneen suuntaan eri painotuksin. Voidaan kysyä, mikä lopulta yhdistää näitä keskusteluja. Ehkä se, että moninaisten kysymysten ja teemojen käsittely kehystetään jonkinlaiseksi uskonnon ja maallisen välisen dynamiikan tarkasteluksi.

Ääriateistit Pasilassa

Ateismi on harvemmin aiheena suomalaisessa televisioviihteessä. Pasila (13.3.), fiktiivinen animaatio, oli poikkeus, kun sen jaksossa selvitettiin ääriateistien johtajan kuolemaa.

Ääriateistien puheenjohtaja Arhiippa Rimpilä löytyy kuolleena kirkon tornin vierestä. Kun vainajan selästä löytyy mustelma, päätellään, että joku tönäisi hänet kirkon tornista. Epäilyt kohdistuvat aluksi kirkkoherraan, myöhemmin itse ateistijärjestöön ja lopuksi käy ilmi, että kirkonkello on vahingossa tönäissyt ääriateistien johtajan alas tornista.

Jakso tiivistää osuvasti liioitellen suomalaisen asenneilmapiirin ja eri asemapaikat.

Kun poliisi Rauno Repomies (kuvassa oikealla) tajuaa että vainaja oli ateisti, hänen puheensa muuttuu täydellisesti kunnioittavasta tuomitsevaksi: ”Jumalauta, aivan paska jätkä oli Arhiippa ja aivan liian pitkään eli jumalatonta ja tyhjää elämäänsä.” Tähän tutkinnassa mukana oleva Kyösti Pöysti (kuvassa vasemmalla) toteaa: ”Rauno, toi sun paasaaminen on toivottoman vanhanaikaista. Eihän kukaan enää usko Jumalaan.”

Pöysti kommentoi Raunolle, että me ateistit olemme aikamme viimeisiä suuria totuudenpuhujia, mutta kun hän kohtaa organisoidun ateistiyhteisön aktiivit, hän kommentoi, että ”Mä olen ateisti, eli mun kai pitäis teoriassa olla teidän puolella, mutta täähän on vain noloa.”

Tässä kohdassa Pöysti on kuullut ateistien tempauksista, joissa vaihdettiin kaikki kirjaston Raamatut pornolehtiin, laitettiin kolehtiin ulostetta ja koirankakkaa tavaratalon seimikuvaelmaan. Hän kysyy onko näiden tarkoitus kiinnittää mediahuomio, jotta todellinen asiakeskustelu voi alkaa. Aktiiviateistit vastaavat, että ei, tämä on älykästä satiiria.

Myöhemmin Pöysti sanoo kollegalleen, että mainitut ateistit pilaavat hänen kaltaisensa hillityn ateistin maineen samalla tavalla kuin Päivi Räsänen pilaa maltillisten tapakristittyjen maineen.

Kaikki edellä mainitut hahmot ovat miehiä.

Jaksossa on myös hippihenkinen Tarja, joka yhdistelee elementtejä eri uskonnoista ja on innostunut henkisistä harjoituksista. Kun Repomies menee pois tolaltaan luulleessaan hänen konfirmaatiopappiansa syylliseksi murhaan, Tarja yrittää saada Raunon takaisin tolpilleen ehdottamalla ja opettamalla meditaatiota. Hieman samankaltainen asetelma oli lauantaina (15.3) Suomessa esitetyssä Midsomer Murdersin jaksossa, jossa päähenkilön, etsivä Barnabyn vaimo yritti helpottaa miehensä stressiä opettamalla hänelle joogaa. On tyypillistä, että molemmissa tapauksissa nimenomaan nainen on se itäisistä virtauksista ja elementtien yhdistelystä kiinnostunut hahmo.

Järjestöateismista tulee jaksossa kielteinen kuva. Olisi ollut liioittelua tehdä heistä murhaajia, mutta muut keinot käytetään. Ääriateistit ovat todistamassa puheenjohtajansa tapaturmaista kuolemaa, mutta he yrittivät lavastaa kirkkoherran syylliseksi mediahuomion ja suurempien jäsenlukujen toivossa.

Episodin keskiössä on hahmo, joka ei pahemmin perusta uskonnosta, varsinkaan paatoksellisesta asenteesta, mutta vielä vähemmän hän arvostaa ateistiaktivisteja. Tämä kuva sopii lähes täydellisesti siihen, mitä voidaan nimittää liberaalin valtamedian suosimaksi kannaksi niin Suomessa kuin Briteissä. Niitä yhdistää monikin asia, mutta kenties olennaisin molempien jakama viesti on se, ettei uskontokriittisillä järjestöillä ole mitään relevanttia sisältöä ja sanomaa.

En ole aikaisemmin katsonut yhtään Pasilan jaksoa kokonaan, mutta tämä oli hyvin hauska, hyvin käsikirjoitettu. En ole varma, ajattelevatko ateistisissa järjestöissä touhuavat ihmiset samoin.

Tätä kirjoitettaessa sarja on vielä katsottavissa 27 päivän ajan: http://areena.yle.fi/tv/2156448

Uskonto brittimediassa (hävytöntä mainostamista)

Euroopan uskontotieteen järjestön konferenssissa Liverpoolissa odotti yllätys. Leedsin vuosina tehdyn työn keskeisin julkaisu, Media Portrayals of Religion and the Secular Sacred (Ashgate 2013), oli tullut ulos painokoneista.

Teos on kolmen henkilön – Kim Knott, Elizabeth Poole ja minä – kirjoittama kirja, ei toimitettu teos eikä artikkelikokoelma. Se käsittelee ensisijaisesti brittimedian uskontokirjoittelua, mutta tarjoaa teoreettisesti ja menetelmällisesti ajateltavaa myös brittiyhteiskunnan ulkopuolelle. Mikä parasta, se on saatavana pehmeäkantisena inhimilliseen hintaan.

Kun saavuin Livepooliin, aloin selata konferenssikansion sisältöä. Sieltä löytyi paperi, jossa kerrottiin kustantajien kirjajulkistamistilaisuudesta. Listalle oli nostettu muutama kirja, ja mukana oli myös meidän teoksemme. Siinä vaiheessa ihmettelin, miksi minä en ole kuullut tästä tilaisuudesta mitään. Kirjan ei pitänyt olla saatavilla ennen lokakuuta.

Jo konferenssin ensimmäisenä iltana oli pieni mainospala – paneelikeskustelu, jossa Kim Knott alusti projektimme löydöksistä. Lisäksi Linda Woodhead hahmotteli, miten uskonnollisuus on muuttunut brittiläisessä yhteiskunnassa ja Guardianin Andrew Brown puhui median toimintatavoista uskontouutisoinnin yhteydessä. Paneelin aikana huomasin, että puhujien edessä olevalla pöydällä on kirjoittamamme teos. Siinä vaiheessa en ollut varma, oliko se kustantajan varhaisprintti, jollaisia joskus näkee tapahtumissa.

Seuraavana päivänä oli kustantajien tilaisuus, jossa tarjottiin viiniä ja kerrottiin lyhyesti uutuuskirjoista. Itse menin mukaan lähinnä juodakseni lasillisen, mutta jouduin pyynnöstä puhumaan myös meidän kirjasta ilman mitään ennakkovaroitusta.

Konferenssissa myös oma alustukseni käsitteli kirjaa. Olin ajatellut pitäväni pienen mainospuheen, jossa kerron tulevasta julkaisusta, mutta kun kirja oli jo saatavilla, piti lähinnä summata teoksen sisältö ja keskeiset löydökset. Tuntui jokseenkin hölmöltä puhua erikseen kirjasta, kun se oli jo ollut esillä niin monessa yhteydessä konferenssin aikana.

Kustantajan mukaan kirjan on myynyt hyvin heti alkuvaiheessa. Ainakin se avautuu useaan suuntaan, joten vaikka uskonnon mediapotretit eivät olisi ensisijainen kiinnostuksen kohde, kirjaa ravistamalla saattaa löytyä jotain relevanttia omalle tutkimukselle.

Aina kohtelias Jolyon Mitchell totesi, että hänen mielestään kirjan suurin ongelma on se, ettei se ilmestynyt hänen toimittamassaan sarjassa. Se oli kauniisti sanottu, mutta kuitenkin seuraava vaihe on kuunnella palautetta.

Uskon olevani varsin tietoinen tutkimuksen vahvuuksista ja puutteista, sekä siitä, mitä teoksessa ei ole, joten kritiikkiä on myös luvassa. Kolmen kirjoittajan yhteistyö vaatii aina kompromisseja, joskin toiminta oli erittäin sujuvaa kaikissa eri vaiheissa. Itse olisin halunnut kirjaan nykyistä enemmän teoreettista keskustelua, mutta kustantajalla oli toiveita kirjan pituudesta.

Ehkä olennaisinta ja kaikkein kiinnostavinta on kuitenkin seurata tulevien vuosien aikana, mitä ihmiset saavat kirjasta omiin tutkimuksiinsa.

Ateistien kirkko

Isossa-Britanniassa on virinnyt keskustelu niin sanotusta ”ateistisesta kirkosta”. Lontoossa on järjestetty sunnuntaisia kokoontumisia, jotka muistuttavat pitkälti jumalanpalveluksia. Tosin niissä ei viitata mihinkään yliluonnolliseen, kaikkivoipaan ja kaikkitietävään olioon.

Jo ennen näitä tapahtumia käytiin väittelyä siitä, tarvitseeko ateistiksi itsensä mieltävä jonkinlaista uskontoon rinnastettavaa viiteryhmää. Ne, jotka kokivat tarpeelliseksi jonkinlaisen ateistien yhteisön kehittämisen ryhtyivät tuumasta toimeen.

Näiden Sunday Assembly -nimellä kulkevien kokoontumisten puuhaajina ovat erityisesti brittiläiset koomikot Sanderson Jones ja Pippa Evans. Tämä ei ole täysin yllättävää, sillä varsinkin stand-up -koomikot ovat aktivoituneet ateismien puolestapuhujina viime vuosina.

Mutta mitä ”ateistien kirkossa” oikein tehdään?

Tapahtumaan osallistuneet lauloivat yhdessä Queenin ”Don’t stop me now”, Stevie Wonderin ”Superstition” ja Nina Simonen ”Ain’t got no”. Alttarilla oli kuva televisiosta tutusta fyysikko Brian Coxista. Siellä luettiin pätkä Liisan seikkailuista ihmemaassa. Istuttiin pari minuuttia hiljaa penkissä funtsaillen. Kerättiin kolehti, jolla tapahtuma rahoitettiin. Sitten seurattiin powerpoint-esitystä antimateriasta.

Tapahtumiin on osallistunut noin 200-300 ihmistä ja BBC:n toimittajan mukaan valtaosa oli nuoria valkoisia ja keskiluokkaisia. Aika näyttää, jatkuuko tapahtuman suosio, ja onnistuuko sen lanseeraaminen urbaanin Lontoon ulkopuolelle.

Sunday Assembly on esimerkki siitä, että ateismi näyttäisi jakaantuvan angloamerikkalaisessa maailmassa niihin, jotka haluavat jonkinlaisia yhteisöllisiä jumalanpalveluksenkaltaisia toimintamuotoja ja seurakuntamaista organisoitumista ja niihin, jotka pitävät tällaista tarpeettomana.

Edellistä vaihtoehtoa edustavat Sunday Assemblyn lisäksi Alain de Botton, jälkimmäistä esimerkiksi Richard Dawkins.

Kyse ei ole poliittisesta jaottelusta. Sunnuntaisin kokoontuvien ateistien yksi taustavaikuttaja, Alain de Botton, kirjoittaa kyllä hyveistä ja etiikasta, mutta hänen teoksessaan Religion for Atheists näkökulma on yksilökeskeinen. Toisin sanoen de Botton pohtii, mitä hyvää uskonto vailla uskoa yliluonnolliseen tarjoaa yksilölle, esimerkiksi uusia tuttavuuksia, yhteisöllisyyttä, roolimalleja ja esteettisiä elämyksiä, mutta hän ei ole merkittävästi kiinnostunut esimerkiksi sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Niin sanotut uusateistit – huolimatta joistakin liberaalivasemmistolaisista mielipiteistä – eivät ole painottaneet kirjoituksissaan esimerkiksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai tulonjakoa koskevia kysymyksiä. Sen sijaan esimerkiksi Sam Harris puolusti oikeutta aseiden kantamiseen reagoidessaan joulukuun 2012 kouluampumistapaukseen, mikä yhdistää hänet lähemmäksi yhdysvaltalaista konservatismia.

Yhdysvalloissa on kuitenkin esillä ateistien polarisoitumista, jossa kysymys sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta on keskeinen jakolinja. Yksi esimerkki on Atheism+, joka nimensä puolesta viittaa siihen, että ateismi on enemmän kuin jumalauskon puuttumista tai uskontokritiikkiä. Sen mukaan ateismi tulee kytkeä – mutta ei sulauttaa – muihin käsityksiin, kuten feminismiin, antirasismiin ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Tämä luonnehdinta on tehty suhteessa Jen McCreightin kokemuksiin ateistisesta poikien kerhosta, jossa feminismi, monimuotoisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat kirosanoja. Itse olen parissakin yhteydessä korostanut, että erityisesti vihervasemmistolaiset teemat ja sukupuolisensitiivisyys ovat loistaneet poissaolollaan niin sanottujen uusateistien kirjoituksissa. Se, että Atheism+ on muodostunut pitkälti reaktiona uusateismiin osoittaa, että en ole ollut yksin pointtini kanssa.

Nämä kehityskulut eivät ole täsmälleen samaa, jota aikaisemmassa blogikirjoituksessani ja jo julkaistussa artikkelissa kutsuin ”ateistiseksi henkisyydeksi”. ”Ateistien kirkko”, de Botton ja Atheism+ eivät hae vauhtia idän henkisyydestä ja mietiskelystä, toisin kuin Steve Antinoff, mutta näitä kaikkia – listaan voidaan lisätä vaikkapa Andre Comte-Sponville ja Eric Maisel – yhdistää pyrkimys rakentaa jotakin ”merkitystä” ja yhteisöllisyyttä yhdistämällä ateistinen identiteetti johonkin. Tästä esimerkiksi Dawkins on pitkälti sanoutunut irti.

Ei ole kuitenkaan selvää, pitäisikö Dawkinsia tulkita lopultakin vain yhtenä kilpailijana, eikä niinkään rakentavan ja yhteisöllisen ateismin peilikuvana. Nimittäin hänen oma verkkosivustonsa on eräänlainen yhteisö, vaikka siellä ei mietiskellä eikä lauleta Queenin hittejä. Se kuitenkin muistuttaa monilta osin uskonnollisten yhteisöjen verkkosivustoja: siellä on jopa Convert’s corner, jonne heränneet voivat kirjata kokemuksensa muiden luettavaksi.

Mikä ihmeen ateistinen spirituaalisuus?

Kesäkuun 15–17. pidetään Donner instituutin konferenssi otsikolla Post-Secular Religious Practices. Oma alustukseni käsittelee nykypäivän ateistista diskurssia tai tarkemmin sanoen hyvin pientä – ja joidenkin mielestä erikoista – ulottuvuutta: sellaista ateismia, jossa spirituaalisuus ja/tai meditaatio ovat olennaisia osia.

Esitän tässä pienen kaavion, joka auttaa hahmottamaan, mistä olen kaivanut esiin kyseisen ilmiön. Plus-merkit osoittavat, että osa kirjoja kirjoittavista ateisteista suhtautuu myönteisesti, joskaan ei homogeenisesti, spirituaalisuuteen. Tyypillistä tälle on myös myönteinen suhde meditaatioon, mutta kielteinen suhde monoteismiin ja Jumalan olemassaoloon.

	Monoteismi	Spirituaalisuus	Meditaatio
Dawkins	-	-	-
Hitchens	-	-	-
Dennett	-	-	-
Harris	-	+	+
Stenger	-	+	+
Antinoff	-	+	+
Comte-Sponville	-	+	(+)
Maisel	-	-	(+)

Kaaviossa ensiksi mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Richard Dawkins: The God Delusion

Christopher Hitchens: God is Not Great

Daniel Dennett: Breaking the Spell

Sam Harris: The End of Faith

Victor Stenger: The New Atheism

Näitä kutsutaan niin sanotuiksi uusateisteiksi. Heistä Harris ja Stenger sopivat tähän ateistisen spirituaalisuuden kategoriaan. Kaavion päättävien kirjoittajien teoksia voidaan kutsua uusateismia seuraavaksi vaiheeksi. Kirjat eivät ole samanlaisia myyntimenestyksiä, mutta niiden markkinasijainti rakentuu uusateismin suosiolle: jos uusateistit keskittyivät kertomaan, mikä uskonnoissa on vialla, ateistinen spirituaalisuus on yksi tapa vastata siihen, miten rakentaa ateistisia merkitysjärjestelmiä siten, että ateismi on jotain enemmän kuin Jumalan tai jumalien olemassaolon kieltämistä.

Mainitut kirjoittajat ja teokset ovat seuraavat:

Steve Antinoff: Spiritual Atheism

André Comte-Sponville: The Little Book of Atheist Spirituality

Eric Maisel: The Atheist’s Way: Living Well without Gods

Tarkemmat tulkinnat jätän seminaariin ja myöhemmin sen pohjalta kirjoitettavaan artikkeliin. On kuitenkin mielenkiintoista, miten ateistiset uskomukset sopivat tässä diskurssissa yhteen sellaisten käytäntöjen (esimerkkinä meditaatio) kanssa, jotka nousevat perinteistä, joita tavataan pitää uskonnollisina. Kyse ei ole niinkään tätä kantaa puolustavien epäkoherentista näkemyksestä, vaan siitä, miten vaikeaa on ylläpitää selvää käsitteellistä rajaa uskonnollisen ja maallisen välillä, erityisesti silloin, kun ei puhuta pelkästään uskomuksista vaan myös käytännöistä.