Studioalbumit osa 16: Dave Edmunds

Stray Cats oli jo teininä kova juttu. Sitä kautta tutuksi tuli myös Dave Edmunds, joskin pinnallisesti. Hän tuotti Stray Catsin levyjä, ja soittikin yhdessä kissojen kanssa ainakin singlellä ”The race is on”. Daven omien levyjen kuuntelu jäi vähemmälle.

Ostin 1990 samana vuonna ilmestyneen albumin Closer to the Flame Anttilan alennuksesta, koska siinä vieraili pari Stray Catsin soittajaa. Tosin sitä ennen olin arvostanut Edmundsin musiikillista kontribuutiota elokuvaan Porkyn kosto (Porky’s Revenge), joka oli teinikomediatrilogian päättänyt osa. Myöhemmin myös ostin alennuksesta elokuvan soundtrackin, koska siinä oli Edmundsin popveto ”High school nights”. Lisäksi miehen tunnettu kitaraluritus ”Sabre dance” oli tullut tutuksi. Sitten oli pitkä tauko.

Muutama vuosi sitten ostin levymessuilta kaksi Edmundsin sooloa parilla eurolla. Kun kuulin pian 70-vuotta täyttävän Daven tulevan keikalle Turkuun alkukeväällä 2013, päätin ostaa lipun ja kuunnella kaikki levyt. Lisäksi ostin Rockpile-nimellä levytetyn albumin Seconds of Pleasure käytettynä vinyylinä. 

Itse keikka ei ollut maailman merkittävin tapahtuma. Paikoitellen tuli mieleen ruotsinlaivalla jammaileva tribuuttibändi, joka soittaa mieluummin Chuck Berryä kuin omia juttujaan. Keikalla tulikin kolme Berry-lainaa. Kohokohta itselleni oli Rockpilen ”Fine, fine, fine” ja olihan se sapelitanssikin kiva kuulla. Edmundsin sooloihin verrattuna biisien keskitempo oli varsin hidas. Mutta se keikasta, siirrytään levyjen pariin.

Edmundsin ensimmäinen levyttänyt yhtye oli nimeltään Love Sculpture. Se teki kaksi levyä.

Blues Helping (1968) on hyvin tavanomaista, hieman tylsääkin bluesrokkia, jossa kitaraa tosin kuritetaan välillä rajusti. Genrelle tuttuun tapaan albumilta löytyy kovereita, joista tunnetuimpina esimerkiksi ”Summertime” ja ”On the road again”. Slim Harpon ”Shake your hipsiä” edes Love Sculpture ei onnistu pilaamaan, vaikka kyse taitaa olla valjuimmasta kuulemastani versiosta.

Love Sculpturen toiselta albumilta Forms and Feelings (1970) löytyy yli 11-minuuttinen ”Sabre dance”, jossa Edmunds esittelee taitojaan kitaransoittajana. Se ei ole ainoa levyltä löytyvä, populaarimusiikin ulkopuolelta esiin kaivettu sävellys. Mukana on myös ”Farandole”. Albumin avausraitana on hieno ”In the land of the few”, joka tekee radikaalin eron edeltävän albumin blueskovereihin. Heti perään tulee ”Seagull”, joka asemoi yhtyeen lähemmäksi brittiprogea kuin bluesia. Toisten sävellyksiäkin löytyy, ja niitä saa edustaa esimerkiksi Chuck Berryn ”You can’t catch me”, jossa kitaraa taas kuritetaan. Levy on melkoinen sillisalaatti, mutta samalla kunnianhimoinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Omalla nimellä levytetty Rockpile (1972) on jäänyt osittain kuuntelematta. En omista levyä eikä sitä ole Spotifyssä, mutta siellä on brittilistan ykköseksi noussut ”I hear you knocking” ja ”Lover not a fighter”, jotka Edmunds soitti keikalla.

Edmunds oli mukana myös Brewers Droop -nimellä levyttäneessä yhtyeessä. Tosin pitkäsoitto The Booze Brothers, joka levytettiin 1973, julkaistiin vasta 1989. Tässä oli mukana myös Mark Knopfler. Maailman musiikillinen aarrearkku ei olisi juurikaan arvottomampi, vaikka tätä ei olisi koskaan julkaistu.

Subtle as a Flying Mallet (1975) sisältää pääasiassa kovereita. Kantria, bluesia, rokkenrollia ja erityisesti Spectoria (”Baby I love you” ja ”Da doo ron ron”).

Get It (1977) onkin tuttu albumi, koska omistan sen vinyylinä. Siinäkin on paljon kovereita, mutta tyylivaihtelu on karsittu minimiin: nyt mennään rokilla suoraan ja tehokkaasti, melodioita ja duurivoittoista leppoisuutta unohtamatta. Mukana on myös Nick Lowe, basistina ja säveltäjänä. Moni biisi itse asiassa kuulostaa Nick Lowelta ilman sitä herkkyyttä ja koskettavuutta, jonka hän parhaimmillaan vangitsi. Levy on ehdottomasti Edmundsin parhaimmistoa.

Tracks on Wax 4 (1978) jatkaa samaan malliin. Albumin täyttää sopiva sekoitus omia sävellyksiä ja rokkikovereita. Viimeisenä kuullaan tässä vaiheessa jo Nick Lowen singlenä julkaisema klassikko ”Heart of the city”. Levyllä tosin laulajana on itse herra Edmunds.

Repeat When Necessary (1979) menee askeleen popin suuntaan, mutta se ei tarkoita huonompaa kokonaisuutta. Levyllä on versio Cliff Richardin biisistä ”Dynamite”, Elvis Costellon ”Girls talk” ja yksi Edmundsin tunnetuimmista, ”Queen of hearts”, joka on soinut myös leffoissa ja videopeleissä. Niille, jotka kuvittelevat Huey Lewis and the Newsin keulahahmon olevan vain puhtoisen kasaripopin ja juppiajan kyllästämä paise populaarimusiikin orvaskedessä, ilmoitetaan, että levyn päättää Lewisin säveltämä bluesrypistys ”Bad is bad”. Itse hän soittaa biisillä huuliharppua.

Rockpile-nimellä levytetty Seconds of Pleasure (1980) tuli hankittua Uppsalasta. Se on tasapainoinen ja laadukas tuotos, yksi parhaimmista kokonaisuuksista Edmundsin uralla. Siinä on hyviä biisejä, ja tyylillisesti siinä ei hakeuduta ääripäihin melodisen popin ja runttaavan rock’n’rollin sekoituksessa.

Twangin… (1981) on aavistuksen synkempi kuin vaikkapa Repeat…, mutta se on myös kompakti kokonaisuus. Taas valtaosa on toisten tekemiä kappaleita. Niistä oikein onnistuneita on esimerkiksi ”Three time loser”. Levyn ehkä merkittävin raita on kuitenkin kantrihenkinen ”The race is on”, sillä tuotantotyön lisäksi se yhdistää Edmundsin Stray Catsiin.

D. E 7th (1982) tuli ostettua vinyylihyllyyn samalla kertaa kuin Get It. Levy-yhtiö on vaihtunut, ja toinen muutos on se, ettei Nick Lowe ole enää remmissä mukana. Tuttu piirre on Chuck Berry-koveri (”Dear dad”). Outo piirre on se, ettei levyllä ole yhtään Edmundsin omaa kappaletta. Sisältö on reipastempoista ja keskilaatuista, konstailematonta poprokkia, ja esimerkiksi pari ensimmäistä raitaa, ”From small things big things come” ja ”Me and the boys” osoittavat, etteivät muutokset suistaneet Edmundsin tuttua linjaa raiteiltaan.

Information (1983) on suoraa ja tehokasta feelgood-poppia, jossa on tehty hieman myönnytyksiä 80-luvun ääniteknisille ratkaisuille. Toki pinnan alla kuplii vähän väliä 50-luvun rock, mutta se tarjoillaan muodossa, jossa se voisi upota suureen kasariyleisöön. Albumilla on läsnä muun muassa ELO:sta tuttu Jeff Lynne, joka tuottamisen lisäksi myös sävelsi yhden kappaleen albumille. Ei tämä ole Daven paras soolo, mutta onhan tälläkin pari hienoa hetkeä.

Riff Raff (1984) jää pääosin kuuntelematta, kun sitä ei löydy Spotifystä eikä omasta hyllystä. Sen verran selvitin, että Lynne jatkoi tuottajana, ja ainakin levyn avaus- ja videoraita ”Something about you” vie albumia entistä enemmän kammottavan kasarisoundin suuntaan. Sama jatkuu toisella raidalla. Kaikki tämä on toki nähtävissä jo levyn kannesta. On vähän kuin kuuntelisi suoraa Daven peruspoppia, johon on tuupattu sekaan koko Jan Hammerin tuotanto.

Closer to the Flame (1990) löytyi aikanaan hyllystä. Se lähti eräässä vinyylivaihtokaupassa, enkä ole sen kummemmin albumia kaivannut. ”Every time I see her” on hieno kasarihenkinen popralli, joka tuo mieleen – kääk – Meatloafin. ”King of love” oli se syy, miksi torttupäät ostivat levyä. Sillä vierailee pari kujakissaa, ja se on ihan vetävää rockabillyä. Ehkä levy on vähän parempi kuin miltä se tuntui silloin 90-luvun alussa. Vaikkapa avausraita ”Closer to the flame” on varsin toimivaa keskitien aikuisrokkia, jota niin moni teki tuolloin (Bruce, Mellencamp, George Harrison). Ei siitä klassikkoa kuitenkaan saa edes hyvällä tahdolla tai vääntämällä.

Plugged In (1994) on levy, jolla Daven oma sävellyskynä on taas kerran jäänyt kotiin, poikkeuksena ”I love music”, josta ei onneksi tule ikivihreää. Se on täynnä toisten tekeleitä ja mukana on myös uusinta ”Sabre dancesta”. Kuten kaikilla muillakin pitkän linjan artisteilla, 90-luvulla siirrytään yleissoundiin, pois 80-lukua leimaavista ratkaisuista. Tempo on hidastunut ja popmelodioiden tilalle on noussut jopa ZZ Topista muistuttava laahaava boogie. Siinä missä se sopii partaveikoille, tämä ei ole se Edmunds, joka saa minut viihtymään. Vertaus ei ehkä ole sattumaa, sillä edellisen luonnehdinnan jälkeen huomasin, että ”One step backin” on kirjoittanut Billy Gibbons. Levy on suoraan sanottuna aika joutava, vaikka ”Sabre dancen” uusi versio jytää.

Hand Picked: Musical Fantasies (2000) ei välttämättä ole sen kummallisempi levy, mutta siihen on helpompi suhtautua myönteisesti. Se on pääosin leppoisaa, kiivastempoiseen kantriin ja bluegrassiin nojaavaa amerikanjammailua, jota voisi kuunnella hyvillä mielin autoreissulla, jos sellaisia sattuisi tekemään. Yllä mainittuun kuvioon sopii vielä hyvin Elvarin ”Return to sender”, mutta Mozartin soittelu kesken kaiken tekee levystä lopultakin sillisalaatin. Niin, onhan siellä taas versio ”Sabre dancesta”.

Edmundsin urassa on mielenkiintoista, että erittäin kunnianhimoisen Love Sculpturen albumin Forms and Feelings jälkeen hän on tavallaan degeneroitunut walesilaiseksi amerikkalaisen juurimusiikin jammailijaksi. Toisaalta se on hänen mukavuusalueensa, jossa saa olla kitaraa ankarasti kurittava poppaileva punaniska, vailla tarvetta uusiutua tai luoda jotain poikkeuksellista. Jos se on Daven tietoinen valinta, hyväksyn sen ja tyydyn kuuntelemaan Edmundsin leppoisia levyjä silloin tällöin.