Stray
Cats oli jo teininä kova juttu. Sitä kautta tutuksi tuli myös Dave Edmunds,
joskin pinnallisesti. Hän tuotti Stray Catsin levyjä, ja soittikin yhdessä
kissojen kanssa ainakin singlellä ”The race is on”. Daven omien levyjen
kuuntelu jäi vähemmälle.
Ostin
1990 samana vuonna ilmestyneen albumin Closer
to the Flame Anttilan alennuksesta, koska siinä vieraili pari Stray Catsin
soittajaa. Tosin sitä ennen olin arvostanut Edmundsin musiikillista
kontribuutiota elokuvaan Porkyn kosto
(Porky’s Revenge), joka oli
teinikomediatrilogian päättänyt osa. Myöhemmin myös ostin alennuksesta elokuvan
soundtrackin, koska siinä oli Edmundsin popveto ”High school nights”. Lisäksi miehen
tunnettu kitaraluritus ”Sabre dance” oli tullut tutuksi. Sitten oli pitkä
tauko.
Muutama
vuosi sitten ostin levymessuilta kaksi Edmundsin sooloa parilla eurolla. Kun
kuulin pian 70-vuotta täyttävän Daven tulevan keikalle Turkuun alkukeväällä
2013, päätin ostaa lipun ja kuunnella kaikki levyt. Lisäksi ostin Rockpile-nimellä
levytetyn albumin Seconds of Pleasure
käytettynä vinyylinä.
Itse
keikka ei ollut maailman merkittävin tapahtuma. Paikoitellen tuli mieleen
ruotsinlaivalla jammaileva tribuuttibändi, joka soittaa mieluummin Chuck Berryä
kuin omia juttujaan. Keikalla tulikin kolme Berry-lainaa. Kohokohta itselleni
oli Rockpilen ”Fine, fine, fine” ja olihan se sapelitanssikin kiva kuulla.
Edmundsin sooloihin verrattuna biisien keskitempo oli varsin hidas. Mutta se
keikasta, siirrytään levyjen pariin.
Edmundsin
ensimmäinen levyttänyt yhtye oli nimeltään Love Sculpture. Se teki kaksi levyä.
Blues Helping (1968) on hyvin
tavanomaista, hieman tylsääkin bluesrokkia, jossa kitaraa tosin kuritetaan
välillä rajusti. Genrelle tuttuun tapaan albumilta löytyy kovereita, joista
tunnetuimpina esimerkiksi ”Summertime” ja ”On the road again”. Slim Harpon
”Shake your hipsiä” edes Love Sculpture ei onnistu pilaamaan, vaikka kyse
taitaa olla valjuimmasta kuulemastani versiosta.
Love
Sculpturen toiselta albumilta Forms and
Feelings (1970) löytyy yli 11-minuuttinen ”Sabre dance”, jossa Edmunds
esittelee taitojaan kitaransoittajana. Se ei ole ainoa levyltä löytyvä,
populaarimusiikin ulkopuolelta esiin kaivettu sävellys. Mukana on myös
”Farandole”. Albumin avausraitana on hieno ”In the land of the few”, joka tekee
radikaalin eron edeltävän albumin blueskovereihin. Heti perään tulee ”Seagull”,
joka asemoi yhtyeen lähemmäksi brittiprogea kuin bluesia. Toisten
sävellyksiäkin löytyy, ja niitä saa edustaa esimerkiksi Chuck Berryn ”You can’t
catch me”, jossa kitaraa taas kuritetaan. Levy on melkoinen sillisalaatti,
mutta samalla kunnianhimoinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus.
Omalla
nimellä levytetty Rockpile (1972) on
jäänyt osittain kuuntelematta. En omista levyä eikä sitä ole Spotifyssä, mutta
siellä on brittilistan ykköseksi noussut ”I hear you knocking” ja ”Lover not a
fighter”, jotka Edmunds soitti keikalla.
Edmunds
oli mukana myös Brewers Droop -nimellä levyttäneessä yhtyeessä. Tosin
pitkäsoitto The Booze Brothers, joka
levytettiin 1973, julkaistiin vasta 1989. Tässä oli mukana myös Mark Knopfler.
Maailman musiikillinen aarrearkku ei olisi juurikaan arvottomampi, vaikka tätä
ei olisi koskaan julkaistu.
Subtle as a Flying Mallet (1975)
sisältää pääasiassa kovereita. Kantria, bluesia, rokkenrollia ja erityisesti
Spectoria (”Baby I love you” ja ”Da doo ron ron”).
Get It (1977) onkin tuttu albumi, koska
omistan sen vinyylinä. Siinäkin on paljon kovereita, mutta tyylivaihtelu on
karsittu minimiin: nyt mennään rokilla suoraan ja tehokkaasti, melodioita ja
duurivoittoista leppoisuutta unohtamatta. Mukana on myös Nick Lowe, basistina
ja säveltäjänä. Moni biisi itse asiassa kuulostaa Nick Lowelta ilman sitä
herkkyyttä ja koskettavuutta, jonka hän parhaimmillaan vangitsi. Levy on ehdottomasti
Edmundsin parhaimmistoa.
Tracks on Wax 4 (1978) jatkaa samaan
malliin. Albumin täyttää sopiva sekoitus omia sävellyksiä ja rokkikovereita.
Viimeisenä kuullaan tässä vaiheessa jo Nick Lowen singlenä julkaisema klassikko
”Heart of the city”. Levyllä tosin laulajana on itse herra Edmunds.
Repeat When Necessary (1979) menee
askeleen popin suuntaan, mutta se ei tarkoita huonompaa kokonaisuutta. Levyllä
on versio Cliff Richardin biisistä ”Dynamite”, Elvis Costellon ”Girls talk” ja
yksi Edmundsin tunnetuimmista, ”Queen of hearts”, joka on soinut myös leffoissa
ja videopeleissä. Niille, jotka kuvittelevat Huey Lewis and the Newsin
keulahahmon olevan vain puhtoisen kasaripopin ja juppiajan kyllästämä paise
populaarimusiikin orvaskedessä, ilmoitetaan, että levyn päättää Lewisin
säveltämä bluesrypistys ”Bad is bad”. Itse hän soittaa biisillä huuliharppua.
Rockpile-nimellä
levytetty Seconds of Pleasure (1980) tuli
hankittua Uppsalasta. Se on tasapainoinen ja laadukas tuotos, yksi parhaimmista
kokonaisuuksista Edmundsin uralla. Siinä on hyviä biisejä, ja tyylillisesti
siinä ei hakeuduta ääripäihin melodisen popin ja runttaavan rock’n’rollin
sekoituksessa.
Twangin… (1981) on aavistuksen synkempi
kuin vaikkapa Repeat…, mutta se on
myös kompakti kokonaisuus. Taas valtaosa on toisten tekemiä kappaleita. Niistä
oikein onnistuneita on esimerkiksi ”Three time loser”. Levyn ehkä merkittävin
raita on kuitenkin kantrihenkinen ”The race is on”, sillä tuotantotyön lisäksi
se yhdistää Edmundsin Stray Catsiin.
D. E 7th (1982) tuli ostettua
vinyylihyllyyn samalla kertaa kuin Get It.
Levy-yhtiö on vaihtunut, ja toinen muutos on se, ettei Nick Lowe ole enää
remmissä mukana. Tuttu piirre on Chuck Berry-koveri (”Dear dad”). Outo piirre
on se, ettei levyllä ole yhtään Edmundsin omaa kappaletta. Sisältö on
reipastempoista ja keskilaatuista, konstailematonta poprokkia, ja esimerkiksi
pari ensimmäistä raitaa, ”From small things big things come” ja ”Me and the
boys” osoittavat, etteivät muutokset suistaneet Edmundsin tuttua linjaa
raiteiltaan.
Information (1983) on suoraa ja
tehokasta feelgood-poppia, jossa on tehty hieman myönnytyksiä 80-luvun
ääniteknisille ratkaisuille. Toki pinnan alla kuplii vähän väliä 50-luvun rock,
mutta se tarjoillaan muodossa, jossa se voisi upota suureen kasariyleisöön. Albumilla
on läsnä muun muassa ELO:sta tuttu Jeff Lynne, joka tuottamisen lisäksi myös
sävelsi yhden kappaleen albumille. Ei tämä ole Daven paras soolo, mutta onhan
tälläkin pari hienoa hetkeä.
Riff Raff (1984) jää pääosin
kuuntelematta, kun sitä ei löydy Spotifystä eikä omasta hyllystä. Sen verran
selvitin, että Lynne jatkoi tuottajana, ja ainakin levyn avaus- ja videoraita
”Something about you” vie albumia entistä enemmän kammottavan kasarisoundin
suuntaan. Sama jatkuu toisella raidalla. Kaikki tämä on toki nähtävissä jo
levyn kannesta. On vähän kuin kuuntelisi suoraa Daven peruspoppia, johon on
tuupattu sekaan koko Jan Hammerin tuotanto.
Closer to the Flame (1990) löytyi
aikanaan hyllystä. Se lähti eräässä vinyylivaihtokaupassa, enkä ole sen
kummemmin albumia kaivannut. ”Every time I see her” on hieno kasarihenkinen
popralli, joka tuo mieleen – kääk – Meatloafin. ”King of love” oli se syy,
miksi torttupäät ostivat levyä. Sillä vierailee pari kujakissaa, ja se on ihan
vetävää rockabillyä. Ehkä levy on vähän parempi kuin miltä se tuntui silloin
90-luvun alussa. Vaikkapa avausraita ”Closer to the flame” on varsin toimivaa
keskitien aikuisrokkia, jota niin moni teki tuolloin (Bruce, Mellencamp, George
Harrison). Ei siitä klassikkoa kuitenkaan saa edes hyvällä tahdolla tai
vääntämällä.
Plugged In (1994) on levy, jolla Daven
oma sävellyskynä on taas kerran jäänyt kotiin, poikkeuksena ”I love music”,
josta ei onneksi tule ikivihreää. Se on täynnä toisten tekeleitä ja mukana on
myös uusinta ”Sabre dancesta”. Kuten kaikilla muillakin pitkän linjan
artisteilla, 90-luvulla siirrytään yleissoundiin, pois 80-lukua leimaavista
ratkaisuista. Tempo on hidastunut ja popmelodioiden tilalle on noussut jopa ZZ
Topista muistuttava laahaava boogie. Siinä missä se sopii partaveikoille, tämä
ei ole se Edmunds, joka saa minut viihtymään. Vertaus ei ehkä ole sattumaa,
sillä edellisen luonnehdinnan jälkeen huomasin, että ”One step backin” on
kirjoittanut Billy Gibbons. Levy on suoraan sanottuna aika joutava, vaikka
”Sabre dancen” uusi versio jytää.
Hand Picked: Musical Fantasies (2000) ei
välttämättä ole sen kummallisempi levy, mutta siihen on helpompi suhtautua
myönteisesti. Se on pääosin leppoisaa, kiivastempoiseen kantriin ja bluegrassiin
nojaavaa amerikanjammailua, jota voisi kuunnella hyvillä mielin autoreissulla,
jos sellaisia sattuisi tekemään. Yllä mainittuun kuvioon sopii vielä hyvin
Elvarin ”Return to sender”, mutta Mozartin soittelu kesken kaiken tekee levystä
lopultakin sillisalaatin. Niin, onhan siellä taas versio ”Sabre dancesta”.
Edmundsin
urassa on mielenkiintoista, että erittäin kunnianhimoisen Love Sculpturen
albumin Forms and Feelings jälkeen
hän on tavallaan degeneroitunut walesilaiseksi amerikkalaisen juurimusiikin
jammailijaksi. Toisaalta se on hänen mukavuusalueensa, jossa saa olla kitaraa
ankarasti kurittava poppaileva punaniska, vailla tarvetta uusiutua tai luoda
jotain poikkeuksellista. Jos se on Daven tietoinen valinta, hyväksyn sen ja
tyydyn kuuntelemaan Edmundsin leppoisia levyjä silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti