Uskonto, media ja monimuotoisuus

Pitkästä aikaa matka suuntasi Lontooseen. Tällä kerralla ohjelmassa oli pienimuotoinen työpaja otsikolla Religion, Media and Diversity. Kyse oli tutkijoiden tapaamisesta ja verkostoitumisesta, jonka ohjelmaan oli sisällytetty lyhyitä alustuksia. Sinne oli kutsuttu paikallisten lisäksi ihmisiä Kanadasta ja Australiasta.

Oma esitykseni käsitteli uskonnollisen monimuotoisuuden diskurssin ilmaantumista osaksi suomalaista mediaa. 1980-luvulla alkoi mediapuhe vähemmistöistä, mutta tällöin uskonto ei ole osa sitä puheavaruutta. Puhuttiin lähinnä alkuperäiskansoista ja etnisistä vähemmistöistä, saamelaisista, inkeriläisistä, romaneista.

1990-luvulla tilanne muuttui ja tämän voi osoittaa myös määrällisesti: muita kuin kotoista luterilaisuutta koskeva uskontopuhe lisääntyi vähitellen, jopa siinä määrin, että 90-luvulla islam on säännöllisesti luterilaisuutta useammin esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoitusten aihe. Muutos näkyy myös lainsäädännöllisissä uudistuksissa. Jumalanpilkan sijaan ruvettiin puhumaan uskonrauhan rikkomisesta ja 2003 tuli voimaan uusi uskonnonvapauslaki – molemmat esimerkkejä siirtymässä monouskontoisesta tilanteesta monimuotoisuuden aikaan. Yksi esimerkki mediakeskustelusta, jossa monimuotoisuus näkyy keskeisesti, koskee Suvivirttä. Keskustelu alkoi vilkastua ilmeisesti 1990-luvun puolivälissä.

Opiskelijoiden kanssa tarkastelimme, miten media on käsitellyt Suvivirttä ja yksi keskeinen johtopäätös on seuraava: vaikka laulamista puolustavat ja vastustavat äänet määrittelevät Suvivirren eri tavoin (puolustajat perinteeksi ja vastustajat uskonnonharjoittamiseksi), he jakavat keskusteluhorisontin, jota määrittää ajatus Suomen uskonnollisesta monimuotoisuudesta. Tässä valossa on merkittävää, ettei itse keskustelussa kuulla käytännössä laisinkaan ei-kristillisten uskontojen ääniä.

Työpajan muissa alustuksissa käsiteltiin laajalla skaalalla uskonnolliseen monimuotoisuuteen ja mediaan liittyviä aiheita. Brittimedia oli keskiössä, kun Kim Knott alusti meidän yhteisprojektista ja mainosti syksyllä ilmestyvää kirjaa. Chris Helland ja David Michels alustivat Kanadan tilanteesta ja Anna Halahoff Australian mediasta. Moni muu keskittyi vähemmistöyhteisöjen, kuten sikhien ja muslimien omiin medioihin ja mediakäyttöön.

Peter Horsfield esitteli Australiassa ja Australiasta tehtyjä viimeaikaisia uskonnon ja median alaan liittyviä tutkimuksia. Yksi mieleenpainuva yksityiskohta, joka ei suinkaan liittynyt valtamediaan, vaan pikemminkin välineen, mediumin rooliin, koski ilmiötä, jota alettiin kutsua 2000-luvun alkupuolella nimellä ”Our Lady of Coogee”. Kun Coogee Beachillä katsoo tietystä kulmasta, näkyy Neitsyt Marian hahmo (kuvassa). Lähempää tarkasteltuna on selvää, että hahmo muodostuu aidanpylvään ja kivetyksen sekoittumisesta katseessa.

Hahmosta tuli nähtävyys. Myös media kirjoitti siitä juttuja. Kiinnostava puoli ilmiössä oli se, että ilmeisesti kukaan ei ajatellut, että hahmo todella oli Neitsyt Maria. Mutta silti ihmiset halusivat nähdä sen ja tehdä pienimuotoisia pyhiinvaelluksia paikan päälle. Ihmiset kommentoivat, että vaikka hahmo ei ole Neitsyt Maria, tämä on kuitenkin Jumalan tapa muistuttaa itsestään. Tämä pieni esimerkki näyttää jälleen kerran, miten kysymys siitä, onko jokin ilmestys tosi ja aito todiste tuonpuoleisesta, jopa ihme, vai tavallinen luonnonilmiö ei vastaa kovin hyvin sitä, miten ihmiset ajattelevat: heille se oli tavallinen luonnonilmiö, mutta juuri sellaisena todiste siitä, miten Jumala voi käyttää monia välineitä.

Coogeen ilmestyksen julkisuutta kesti vain muutaman viikon ajan. Aita joutui ilkivallan kohteeksi ja tilalle rakennettiin uusi. Katolinen kirkko ei ymmärrettävästi suhtautunut koko ilmiöön erityisen vakavasti.

Puolentoista päivän aikana väsäsimme pienimuotoisen ja kokeilevan transnationaalisen tutkimusprojektin. Siitä kirjoitan kuitenkin aikaisintaan syksyllä, ja silloinkin vain, jos kaikki menee edes suurin piirtein suunnitelmien mukaan.