keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Studioalbumit osa 20: Blue Öyster Cult

Aa-aa Don’t fear the reaper… lauloi Blue Öyster Cult eli BÖC vuonna 1976. Biisi tuli tutuksi jo teininä, mutta edes innokkaimpina heavy ja hard rock -aikoina en katsonut tarpeelliseksi vaivautua tutustumaan yhtyeeseen. En kuitenkaan pitänyt sitä yhden hitin ihmeenä, sillä BÖC oli mukana levylautasella pyörineillä hevikokoelmilla.

Tutustuin jo teininä 80-luvun hevibuumia edeltäneeseen 70-luvun tykitykseen, mutta ehkä BÖC jäi väliin, kun se oli Yhdysvalloista. Jostain merkillisestä syystä itselleni tuli tutuksi 70-luvun brittiläinen hard rock Gary Mooren varhaislevytyksistä Tygers of Pan Tangiin ja Diamond Headiin.

Vähitellen – yli 20 vuotta myöhemmin – alkoi kiinnostaa, millaisesta yhtyeestä Blue Öyster Cultissa olikaan kyse. Lainasin kirjastosta summamutikassa pari levyä, mutta en innostunut niistä välittömästi. Uncutissa arvioitiin keväällä 2013 yhtyeen lähes koko tuotanto, joka on julkaistu uudelleen. Nyt minunkin tuli aika kahlata se läpi.

S/T (1972) on albumi, jota Rolling Stone -lehden Lester Bangs kuvasi ”autenttiseksi boogiepedoksi”. Kuvaus on osuva myönteisessä ja varauksellisessa mielessä: albumi on läpikotaisin kelvollista tai oikeastaan erittäin toimivaa jytää, mutta kuten useissa ”boogiepedoissa”, yksittäiset biisit eivät painu mieleen. Bonuksena uusintajulkaisussa on demoja, joista löytyy versio Bobby Freemanin kappaleesta ”Betty Lou’s got a new pair of shoes”. BÖCin versio ei pärjää alkuperäiselle, Crazy Cavanille, eikä ehkä edes Neil Youngille, mutta hyvän sävellyksen kuuleminen tasaisen boogien jälkeen piristi kummasti. Hyvä aloitus, kuitenkin.

Tyranny and Mutation (1973) on, pahus vieköön, niitä albumeita, joista en osaa kirjoittaa mitään kovin oleellista edes usean kuuntelukerran jälkeen. Aikaansa sidotusti se kulkee psykedeelisen hipahtavasta jammailusta hard rockiin varsin miellyttävällä tavalla, mutta taas on vaikea tarttua mihinkään yksittäiseen biisiin tai vaihtuviin tunnelmiin. Keskitytään sitten ulkoisiin tekijöihin: levyn kansi on upea ja biisintekijänä vierailee Patti Smith kappaleessa ”Baby ice dog”.

Secret Treaties (1974) lähtee käyntiin miniklassikolla ”Career of evil”, jonka sanoitti Patti Smith. Kuten moni muu hevibiisi, se huutaa parodisen etäistä suhtautumista, ja juuri sellaisena se on myös aidosti hieno kappale. Taso jatkuu tästä eteenpäinkin korkeana: yhtye on viimein oppinut tekemään biisejä. En tarkoita, ettei aikaisemmat albumit olisi hienoa rymistelyä, tai että ne olisivat kolmatta levyä huonompia, mutta tässä vaiheessa bändi aloittanut iskevien sävellysten kirjoittamisen. Levy on niin helppoa kuunneltavaa hardrokkarille, ettei ole ihme, että sitä pidetään yleisesti yhtyeen parhaimmistoon kuuluvana. Kun alkuperäinen kahdeksan biisin kokonaisuus päättyy toiseen miniklassikkoon ”Astronomy”, on sitä pidettävä keskeisenä 1970-luvun albumina.

Agents of Fortune (1976) on se levy, jolla on bändin ylivoimaisesti tunnetuin hitti ”(Don’t fear) The Reaper”, mutta sen avaa toinen tarttuva biisi ”This ain’t the summer of love”. Albumi on otteeltaan läpikotaisin kevyempää ja popimpaa kuin edeltäjänsä, mutta vain nuo kaksi mainittua kappaletta mahtuvat hittitaivaaseen.

Spectres (1977) on albumi, jonka avausraidaksi sijoitettiin tuleva pikkuhitti ”Godzilla”, jota en pidä kovinkaan merkittävänä sävellyksenä. Myös levyn päättävää ”Nosferatua” on vaikea kuunnella purskahtamatta välillä nauruun. Siinä välissä levy jatkaa askeleen popimpaan suuntaan siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Itselleni uppoaa parhaiten ”Fireworks” ja hitinomainen ”Death Valley nights” Asteittainen muutos on edennyt välillä niin pitkälle, että kontrasti pariin ensimmäiseen albumiin on lähes yhtä iso kuin Black Sabbathilla ja Journeylla. Kuunnelkaa vaikka ”Goin’ through the motions”, jonka myös Bonnie Tyler levytti. Cd-bonuksena on esimerkiksi The Ronettesin ”Be my baby”. Mielestäni yhtye oli tässä vaiheessa aika hukassa.

Mirrors (1979) alkaa ”Dr. Musicilla”, joka kuulostaa… hmmm… Kissiltä. Muu levy ei ole kaukana tästä. Ja jos kuulostaa Kissiltä ilman ylenpalttista seksismiä, rokkikukkoilua ja rekvisiittaa, jotain puuttuu.

Cultösaurus Erectus (1980) ajoittuu BÖCin suosion huippukohtaan. Se on monipuolisempi ja yleissävyltään synkempi kuin pari edeltäjäänsä. Suorat pop-elementit ovat vähäisiä, mutta kyse ei ole myöskään paluusta ensialbumien boogiejyräykseen. Kokonaisuudesta jää niukasti myönteinen, joskin sekava olo.

Fire of Unknown Origin (1981) on nyt pyörinyt kolme kertaa läpi taustalla, mutta en saa siihen mitään järkevää otetta. Voisin kai kuunnella levyä loputtomiin, kun työt sujuvat mukavasti, kun sen laittaa soimaan. On siinä popmelodioita ja kevytmetallia, ja oikeastaan se on tyylillisesti aikamoinen sillisalaatti. Jos ei välillä kiusallisesti ujeltavia syntikoita lasketa, levyllä ei ole suuria häiriötekijöitä. Ei tämä ainakaan yhtyeen huonoin albumi ole. Oikeastaan taidan pitää tästä. Levyn hitti on ”Burning for you”, joka kuulostaa keskinkertaiselta Reaper-rippaukselta. Omat suosikkini ovat ”Joan Crawford” ja ”Vengeance”, vaikka niiden  nimeäminen vähän nolottaakin. ”After darkissa” syntikat ovat ihan oikeassa paikassa.

The Revolution by Night (1983) tarjoaa mainion tekosyyn kirjoittaa suosikkiaiheestani eli siitä, miten 80-luvulle selviytyneet yhtyeet päivittivät soundimaailmansa. BÖC on tällä albumilla totaalinen kasari-AOR. Noh, ”Veins” on aika vetävää kasariheviä.

Club Ninja (1985) ei ole Spotifyssa, joten turvaudun pariin biisiin, jotka löytyvät kokoelmalevyiltä. Ainakin levyn aloittavan ja singlenäkin julkaistun ”White flagsin” melodiakulut tuovat etäisesti mieleen Gary Mooren ja Phil Lynottin mestarillisen kasarihevihitin ”Out in the fields”. Se on aina bonusta. Albumin toinen raita ”Dancin’ in the ruins” on sataprosenttista melodista kasariheviä. Kuuntelisin mieluusti koko levyn läpi, vaikka siinä eittämättä olisi myös kiusallisia hetkiä.

Imaginos (1988) löytyi kirjastosta. Se on yhtyeen julkaisuhistorian raskaammasta päästä. Sitä tehtiin kuin Iisakin kirkkoa, kahdeksan vuoden ajan. Lopputuloksena on jonkin sortin teema-albumi, jonka biisejä sitoo yhteen salaliittoteoria avaruusolioista ja paholaisen agentista Imaginosista. Jo tämä kertoo, miksi albumiin on helppo suhtautua varauksellisesti. Musiikillinen sisältö on tylsähkö. Levy on kohtuullisen kaukana BÖCin parhaista.

Cult Classic (1994), Heaven Forbid (1998) ja Curse of the Hidden Mirror (2001) eivät ole Spotifyssa eivätkä ne olleet kirjastossa siellä käydessäni. YouTubesta löytyy raitoja, mutta en jaksa klikkailla sieltä kovin montaa biisiä kerrallaan. Jätetään ne pimentoon ja ehkä tulevia aikoja varten. Joka tapauksessa Cult… koostuu tuttujen biisien uusista versioista, mikä sinänsä on luotaantyöntävä lähtökohta. Heavenin avaustaita ”See you in black” kuulostaa köyhän miehen Metallicalta, mikä ei ole BÖCin yhteydessä kehu. Levy tosin jatkuu perinteisempänä – melodisena kevytmetallina – mutta taso ei juuri parane. Muutaman biisin perusteella Hidden… on vähän keskinkertaisen alapuolelle jäävää valtavirran rokkia, ja kaukana yhtyeen parhaista hetkistä. YouTuben kommenttiosioista löytyy sentään näillekin albumeille diggareita.

Kuuntelukokemus oli hyvin kaksijakoinen. Jostain syystä toivoin pitäväni Blue Öyster Cultista enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Bändillä on hetkensä uran ensimmäisen kymmenen vuoden aikana, mutta vaikka se on muuttanut tyyliään uransa aikana, se ei ole kyennyt tekemään huippulaadukkaita biisejä tai albumeita vuosikausiin. Omalla kohdallani taidan jatkossa kuunnella yhtyeeltä lähinnä vuonna 1981 tai sitä ennen tehtyjä albumeita. Jos koostaisin parhaat-kokoelman itselleni yhtyeen tuotannosta, siitä tulisi tasokas levy. Toisaalta silloin alkupään jytä jäisi tarpeettomasti paitsioon.
 

Ei kommentteja: