Aa-aa
Don’t fear the reaper… lauloi Blue Öyster Cult eli BÖC vuonna 1976. Biisi tuli
tutuksi jo teininä, mutta edes innokkaimpina heavy ja hard rock -aikoina en katsonut tarpeelliseksi vaivautua tutustumaan yhtyeeseen. En kuitenkaan pitänyt sitä yhden hitin
ihmeenä, sillä BÖC oli mukana levylautasella pyörineillä hevikokoelmilla.
Tutustuin
jo teininä 80-luvun hevibuumia edeltäneeseen 70-luvun tykitykseen, mutta ehkä
BÖC jäi väliin, kun se oli Yhdysvalloista. Jostain merkillisestä syystä
itselleni tuli tutuksi 70-luvun brittiläinen hard rock Gary Mooren
varhaislevytyksistä Tygers of Pan Tangiin ja Diamond Headiin.
Vähitellen
– yli 20 vuotta myöhemmin – alkoi kiinnostaa, millaisesta yhtyeestä Blue Öyster
Cultissa olikaan kyse. Lainasin kirjastosta summamutikassa pari levyä, mutta en
innostunut niistä välittömästi. Uncutissa arvioitiin keväällä 2013 yhtyeen
lähes koko tuotanto, joka on julkaistu uudelleen. Nyt minunkin tuli aika
kahlata se läpi.
S/T (1972) on albumi, jota Rolling Stone
-lehden Lester Bangs kuvasi ”autenttiseksi boogiepedoksi”. Kuvaus on osuva
myönteisessä ja varauksellisessa mielessä: albumi on läpikotaisin kelvollista tai
oikeastaan erittäin toimivaa jytää, mutta kuten useissa ”boogiepedoissa”,
yksittäiset biisit eivät painu mieleen. Bonuksena uusintajulkaisussa on demoja,
joista löytyy versio Bobby Freemanin kappaleesta ”Betty Lou’s got a new pair of
shoes”. BÖCin versio ei pärjää alkuperäiselle, Crazy Cavanille, eikä ehkä edes
Neil Youngille, mutta hyvän sävellyksen kuuleminen tasaisen boogien jälkeen
piristi kummasti. Hyvä aloitus, kuitenkin.
Tyranny and Mutation (1973) on, pahus
vieköön, niitä albumeita, joista en osaa kirjoittaa mitään kovin oleellista
edes usean kuuntelukerran jälkeen. Aikaansa sidotusti se kulkee psykedeelisen hipahtavasta
jammailusta hard rockiin varsin miellyttävällä tavalla, mutta taas on vaikea
tarttua mihinkään yksittäiseen biisiin tai vaihtuviin tunnelmiin. Keskitytään
sitten ulkoisiin tekijöihin: levyn kansi on upea ja biisintekijänä vierailee
Patti Smith kappaleessa ”Baby ice dog”.
Secret Treaties (1974) lähtee käyntiin
miniklassikolla ”Career of evil”, jonka sanoitti Patti Smith. Kuten moni muu
hevibiisi, se huutaa parodisen etäistä suhtautumista, ja juuri sellaisena se on
myös aidosti hieno kappale. Taso jatkuu tästä eteenpäinkin korkeana: yhtye on
viimein oppinut tekemään biisejä. En tarkoita, ettei aikaisemmat albumit olisi
hienoa rymistelyä, tai että ne olisivat kolmatta levyä huonompia, mutta tässä
vaiheessa bändi aloittanut iskevien sävellysten kirjoittamisen. Levy on niin
helppoa kuunneltavaa hardrokkarille, ettei ole ihme, että sitä pidetään
yleisesti yhtyeen parhaimmistoon kuuluvana. Kun alkuperäinen kahdeksan biisin
kokonaisuus päättyy toiseen miniklassikkoon ”Astronomy”, on sitä pidettävä
keskeisenä 1970-luvun albumina.
Agents of Fortune (1976) on se levy,
jolla on bändin ylivoimaisesti tunnetuin hitti ”(Don’t fear) The Reaper”, mutta
sen avaa toinen tarttuva biisi ”This ain’t the summer of love”. Albumi on
otteeltaan läpikotaisin kevyempää ja popimpaa kuin edeltäjänsä, mutta vain nuo
kaksi mainittua kappaletta mahtuvat hittitaivaaseen.
Spectres (1977) on albumi, jonka
avausraidaksi sijoitettiin tuleva pikkuhitti ”Godzilla”, jota en pidä kovinkaan
merkittävänä sävellyksenä. Myös levyn päättävää ”Nosferatua” on vaikea
kuunnella purskahtamatta välillä nauruun. Siinä välissä levy jatkaa askeleen
popimpaan suuntaan siitä, mihin edeltäjänsä jäi. Itselleni uppoaa parhaiten
”Fireworks” ja hitinomainen ”Death Valley nights” Asteittainen muutos on
edennyt välillä niin pitkälle, että kontrasti pariin ensimmäiseen albumiin on
lähes yhtä iso kuin Black Sabbathilla ja Journeylla. Kuunnelkaa vaikka ”Goin’
through the motions”, jonka myös Bonnie Tyler levytti. Cd-bonuksena on
esimerkiksi The Ronettesin ”Be my baby”. Mielestäni yhtye oli tässä vaiheessa
aika hukassa.
Mirrors (1979) alkaa ”Dr. Musicilla”,
joka kuulostaa… hmmm… Kissiltä. Muu levy ei ole kaukana tästä. Ja jos kuulostaa
Kissiltä ilman ylenpalttista seksismiä, rokkikukkoilua ja rekvisiittaa, jotain
puuttuu.
Cultösaurus Erectus (1980) ajoittuu
BÖCin suosion huippukohtaan. Se on monipuolisempi ja yleissävyltään synkempi
kuin pari edeltäjäänsä. Suorat pop-elementit ovat vähäisiä, mutta kyse ei ole
myöskään paluusta ensialbumien boogiejyräykseen. Kokonaisuudesta jää niukasti
myönteinen, joskin sekava olo.
Fire of Unknown Origin (1981) on nyt
pyörinyt kolme kertaa läpi taustalla, mutta en saa siihen mitään järkevää
otetta. Voisin kai kuunnella levyä loputtomiin, kun työt sujuvat mukavasti, kun
sen laittaa soimaan. On siinä popmelodioita ja kevytmetallia, ja oikeastaan se
on tyylillisesti aikamoinen sillisalaatti. Jos ei välillä kiusallisesti
ujeltavia syntikoita lasketa, levyllä ei ole suuria häiriötekijöitä. Ei tämä
ainakaan yhtyeen huonoin albumi ole. Oikeastaan taidan pitää tästä. Levyn hitti
on ”Burning for you”, joka kuulostaa keskinkertaiselta Reaper-rippaukselta. Omat
suosikkini ovat ”Joan Crawford” ja ”Vengeance”, vaikka niiden nimeäminen vähän nolottaakin. ”After
darkissa” syntikat ovat ihan oikeassa paikassa.
The Revolution by Night (1983) tarjoaa
mainion tekosyyn kirjoittaa suosikkiaiheestani eli siitä, miten 80-luvulle
selviytyneet yhtyeet päivittivät soundimaailmansa. BÖC on tällä albumilla
totaalinen kasari-AOR. Noh, ”Veins” on aika vetävää kasariheviä.
Club Ninja (1985) ei ole Spotifyssa,
joten turvaudun pariin biisiin, jotka löytyvät kokoelmalevyiltä. Ainakin levyn
aloittavan ja singlenäkin julkaistun ”White flagsin” melodiakulut tuovat
etäisesti mieleen Gary Mooren ja Phil Lynottin mestarillisen kasarihevihitin
”Out in the fields”. Se on aina bonusta. Albumin toinen raita ”Dancin’ in the
ruins” on sataprosenttista melodista kasariheviä. Kuuntelisin mieluusti koko
levyn läpi, vaikka siinä eittämättä olisi myös kiusallisia hetkiä.
Imaginos (1988) löytyi kirjastosta. Se on
yhtyeen julkaisuhistorian raskaammasta päästä. Sitä tehtiin kuin Iisakin
kirkkoa, kahdeksan vuoden ajan. Lopputuloksena on jonkin sortin teema-albumi,
jonka biisejä sitoo yhteen salaliittoteoria avaruusolioista ja paholaisen
agentista Imaginosista. Jo tämä kertoo, miksi albumiin on helppo suhtautua
varauksellisesti. Musiikillinen sisältö on tylsähkö. Levy on kohtuullisen kaukana
BÖCin parhaista.
Cult Classic (1994), Heaven Forbid (1998) ja Curse of the Hidden Mirror (2001) eivät
ole Spotifyssa eivätkä ne olleet kirjastossa siellä käydessäni. YouTubesta
löytyy raitoja, mutta en jaksa klikkailla sieltä kovin montaa biisiä
kerrallaan. Jätetään ne pimentoon ja ehkä tulevia aikoja varten. Joka
tapauksessa Cult… koostuu tuttujen
biisien uusista versioista, mikä sinänsä on luotaantyöntävä lähtökohta. Heavenin avaustaita ”See you in black”
kuulostaa köyhän miehen Metallicalta, mikä ei ole BÖCin yhteydessä kehu. Levy
tosin jatkuu perinteisempänä – melodisena kevytmetallina – mutta taso ei juuri
parane. Muutaman biisin perusteella Hidden…
on vähän keskinkertaisen alapuolelle jäävää valtavirran rokkia, ja kaukana yhtyeen
parhaista hetkistä. YouTuben kommenttiosioista löytyy sentään näillekin
albumeille diggareita.
Kuuntelukokemus
oli hyvin kaksijakoinen. Jostain syystä toivoin pitäväni Blue Öyster Cultista
enemmän kuin lopulta oli mahdollista. Bändillä on hetkensä uran ensimmäisen
kymmenen vuoden aikana, mutta vaikka se on muuttanut tyyliään uransa aikana, se
ei ole kyennyt tekemään huippulaadukkaita biisejä tai albumeita vuosikausiin.
Omalla kohdallani taidan jatkossa kuunnella yhtyeeltä lähinnä vuonna 1981 tai
sitä ennen tehtyjä albumeita. Jos koostaisin parhaat-kokoelman itselleni
yhtyeen tuotannosta, siitä tulisi tasokas levy. Toisaalta silloin alkupään jytä
jäisi tarpeettomasti paitsioon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti