Studioalbumit osa 19: New York Dolls

Nuorena hevidiggarina luin haastatteluja, joissa artistit muistuttivat tämän tästä, miten tärkeä yhtye New York Dolls heille oli. Silloin se oli minulle vain nimi. Myöhemmin muutamat klassikkobiisit tulivat tutuksi, mutta en koskaan perehtynyt yhtyeen tuotantoon yksityiskohtaisesti. Myöskään Dollsien comeback 2000-luvulla ei saanut aikaan suuria reaktioita, vaikka Ruisrockissa olin odottamassa keikkaa hyvissä ajoin rantalavan suunnalla.

Yhtenä kimmokkeena päätökselle kuunnella Dollsien studioalbumit oli Legs McNeilin ja Gillian McCainin teos Please Kill Me: The Uncensored Oral History of Punk (1996), jota aloin lukea pitkään jatkuneen väistelytaktiikan jälkeen.

Yhtyeen maine on ankkuroitu nimikkoalbumiin, joka ilmestyi vuonna 1973. Se oli aikaa ennen punkkia, mutta bändin tunnetuimmasta kappaleesta ”Personality crisis” tuli myös punk-klassikko. Levyllä on muutakin. Esimerkiksi b-puolen aloittava ”Trash” on vetävä ja myös erittäin tunnettu biisi, eivätkä albumit hyvät hetket jää edes siihen. Heti seuraava ”Bad girl” on hienoa rokkia, josta on tullut kuultua yhtä hienoja kovereita (esim. A-Bones), ja sitä seuraava ”Subway train” edustaa yhtyeen tuotannon hieman herkempää puolta. Nyt tuntuu jokseenkin oudolta, että en omista levyä ja vielä pöyristyttävämmältä, että en muistaakseni ollut kuullut albumia kokonaan koskaan aikaisemmin.

Too Much Too Soon (1974) julkaistiin seuraavana vuonna. Albumi on reipasta glamhenkistä punkrokkia. ”Stranded in the jungle” on toimiva, samoin kuin ”Puss ’n’ boots” ja ”Who are the mystery girls?”, joka itselleni tuli tutuksi vuosia sitten Unborn SF:n koveroimana. Alkujaan The Coastersin esittämä ”Bad detective” on Dollseilla kuin 80-luvulla kukoistaneen King Kurtin tuotantoa, ilman saksofonia. Jotain kuitenkin kertoo se, että oma suosikkini levyltä on Dollsien erinomainen versio Archie Bell & the Drellsin sokerisesta kappaleesta ”(There’s gonna be a) Showdown”.

Yhtyeen paluuta odotettiin pitkään. Julkaisujen saralla se tapahtui kaksitoista vuotta toisen albumin jälkeen, kun One Day it Will Please us to Remember Even This (2006) ilmestyi. Samana vuonna yhtye vieraili Ruisrockissa. Keikka oli varsin hieno kokemus, erityisesti kun bassossa oli Takamäen Sami eli Hanoi Rocksista tuttu Sam Yaffa. Dollsien uusista biiseistä vaikkapa ”Dance like a monkey” sopi settiin yhtä luontevasti kuin kaikkien odottamat alkuaikojen hitit. One Day… on kuitenkin erikoisen kaksijakoinen levy. Alle puolet on likipitäen yhdentekevää rokkia, kun taas puolivälin jälkeen tulee peräkkäin kolme erittäin onnistunutta raitaa: ”Fishnets & cigarettes”, ”Gotta get away from Tommy” ja ”Dancing on the lip of a volcano”.

Cause I Sez So (2009) oli entuudestaan täysin tuntematon levy. Se yllätti myönteisesti. Se kuulostaa juuri niin seesteiseltä ja ajan kulun hyväksyneeltä kuin yli 25 vuotta sitten klassikkolevyn tehnyt bändi voi. Albumilla on nippu asiallisen tasokkaita kappaleita (esim. ”Temptation to exist”), ja se sisältää myös lounge-reggaeksi sovitetun version ”Trashista”, mikä vain alleviivaa ajan kulun hyväksymistä. Tärkeästä levystä ei ehkä ole kyse, mutta huomattavasti paremmasta kuin mitä olisin voinut kuvitella.

Dancing Backward in High Heels (2011) on viides studioalbumi ja kolmas 2000-luvulla. Sen ilmestyminen ei ollut uutinen, josta olisi jäänyt minkäänlaista muistijälkeä. Tässä vaiheessa Yaffa on jäänyt pois kyydistä. Albumi ei kuulosta mitenkään huonolta, mutta kaksi edellistä toisen vaiheen julkaisut olivat laittaneet riman kohtuullisen korkealle. Aivan samalle tasolle Dancing… ei valitettavasti yllä, mutta tuskin yhtyeen fanit pettyivät karvaasti tässäkään kohdassa.

New York Dolls oli 1970-luvulla edelläkävijä, ja sillä oli valtava vaikutus muutamaan musiikkigenreen. Glam, punk ja hevi olisivat toisenlaisia ilmiöitä ja genrejä ilman Dollsia. Myös Lords of the New Churchin ja Hanoi Rocksin kaltaiset Dolls-vaikutteita korostavat genrehybridit olisivat tehneet jotain toisin. Malcolm McLaren otti muutamia ideoita ihailemaltaan yhtyeeltä ja siirsi osan niistä Sex Pistolsiin. Lisäksi bändin suurta merkitystä voi arvioida myös sukupuoliroolien näkökulmasta: heidän pukeutuminen ja meikkaaminen olivat 1970-luvun alun Yhdysvalloissa liikaa monille, ainakin New Yorkin ulkopuolella. Osa jäsenistä teki merkittävää uraa myös narkkareina, mutta siitä puolesta en välitä kirjoittaa sen enempää.

Massiivisesta vaikutuksesta huolimatta Dolls ei lukeudu täysillä rakastamieni yhtyeiden listalle: oikein hyvää musiikkia se on tehnyt, mutta siitä jää puuttumaan jotain, joka estää sitä nousemasta aivan suurimpiin suosikkeihini. Suhteemme on täysin platoninen.