Minun
maailmassani Camel oli vuosikausia pelkkä röökimerkki. Sitten hahmotin, että
nimi viittaa myös englantilaiseen yhtyeeseen. Uteliaisuus ei kuitenkaan
herännyt, varsinkin kun levyt oli lokeroitu sellaiseen genreen, johon en
koskenut tikullakaan. Paljon myöhemmin tapahtui jotain, joka muutti
suhtautumistani – ainakin hieman.
Pari
vuotta sitten luin kirjan, jossa esiteltiin lyhyesti keskeisimmät progebändit.
Useimmista tiesin nimen, mutta vain harvoista sen enempää. Päätin tutustua
muutamiin. Lainasin kirjastosta pari Camelin levyä ja suureksi yllätyksekseni
siirryin saman tien ostoksiin: Moonmadness
ja Mirage olivat selvästi yhtyeen
klassikkoja, jotka kutkuttivat riittävästi uuteen musiikkiin tutustumiseen
liittyvää shoppailuintoa.
Vähän
myöhemmin saksalaisesta levykaupasta löytyi niiden välissä ilmestynyt Snow Goose edulliseen hintaan. Myyjä
innostui soittamaan ilmahuilua ja toimittamaan, miten hieno bändi Camel on,
varsinkin jos haluaa joskus kuunnella rauhallista ja rauhoittavaa musiikkia.
Yhtyeeseen liitetty progeleima ei siis tarkoita poukkoilevaa soittotaidon
esittelyä.
Kun
musavisassa Camelia on tullut parikin kertaa niin, etten ole tunnistanut
näytettä lainkaan, heräsi epäilys yhtyeen linjasta. Olenko ostoksissani keskittynyt
johonkin tietyn ajan tyyliin ja ovatko muut albumit erilaisia? Siitä piti ottaa
selvää.
Camel (1973) on ensialbumi, jota on
helpointa kuunnella sitä seuranneiden levyjen valossa. Tässä nimittäin on
kaikki keskeiset elementit melko perinteisessä instrumentaalijamittelun muodossa,
joskin laulua on mukana siellä täällä (esim. ”Separation”, ”Never let go”).
Seuraaville albumeille musiikista riisuttiin kaikki poukkoilu, mikä teki niistä
omaperäisiä, yhdenmukaisia ja olennaisen kirkastavia kokonaisuuksia. Ensimmäinen
levy ei ole todellakaan huono, varsinkaan läpeensä, mutta siinä oma tyyli on
vielä haussa, hiomattomana timanttina, jos Camelin tyylin kiteytynyttä versiota
haluaisi timanttiin jostain syystä verrata.
Mirage (1974) on albumi, jolla yhtye on
löytänyt oman tyylinsä pelkistämällä ja suoraviivaistamalla. Se on hieno levy
rauhallista, joskaan ei pelkästään hidastempoista musiikkia kauniine
huilumelodioineen, vaikka albumin avausraidan perusteella sitä ei voikaan
päätellä. Suosittelen.
Snow Goose (1975) sisältää lyhyitä,
enimmäkseen rauhallisia kappaleita. Se ei nouse edeltäjän tasolle, mutta kuuluu
diggailemieni levyjen listalle. ”Rhayader” on yksi suosikeista.
Moonmadness (1976) oli ensimmäinen
Camel-ostos, ja se on tuntunut koko ajan toimivalta kokonaisuudelta. Pääosin
instrumentaaleista ja erimittaisista kappaleista koostuvan teoksen yksi
kohokohdista on seitsenminuuttinen ”Another night”, joka kevyesti uudelleen
sovitettuna sopisi mille tahansa metallibändille. Toinen kohokohta on yli
seitsenminuuttinen ”Song within a song”. Albumin päättää yhdeksänminuuttinen
”Lunar sea”, jossa kiteytyy yhtyeen pitkien biisien tyypillinen piirre: jotkut
osat toimivat hyvin, mutta mukana on myös tarpeettoman ja jopa kiusallisen
kuuloisia osia.
Raindances (1977) on vedenjakaja ainakin
yhdessä mielessä: miehistönvaihdoksissa sisään tuli Caravanissa ja King
Crimsonissa soittaneita yhteensä kaksi kappaletta. Toisessakin mielessä: Wikipedia
listaa progen lisäksi albumin tyyliksi fuusiojatsin. Levy onkin etäämpänä siitä,
mitä olin tottunut pitämään yhtyeen tyylinä. Raindances on geneerisempää, valitettavan intohimotonta
progressiivista jamittelua neljän viiden minuutin erissä.
Breathless (1978) on muutamien raitojen
osalta paluu muotoon. Yli seitsenminuuttiset ”Echoes” ja ”Sleeper” voisivat
olla Camelin menestysalbumeilla (tai ainakin ensiksi mainittu), mutta
kokonaisuus on eklektinen. Kokonaan toista maata on levyn päättäjä ”Rainbow’s
end”, joka on ”Echoesin” kanssa levyn parhaimmistoa. Levy sisältää lisäksi useita
popahtavia kappaleita, jotka lienevät syntyneet kaupallisista ambitioista. Yksi
näistä on ”Summer lightning”, joka on iso askel diskomusiikin suuntaan. Toinen
on imelä ”You make me smile”. Popyhtyeenä Camel ei oikein löydä paikkaansa,
mutta silti kokonaisuus on edeltäjäänsä parempi.
I Can See Your House from Here (1979)
tunnetaan ehkä parhaiten kannesta: astronautti roikkuu ristillä avaruudessa
katsellen maapalloa. Musiikillisesti se on yhdistelmä yhtyeen omintakeisia
elementtejä ja popvaikutteita, mutta pääpaino on jälkimmäisellä. Siinä olisi
voinut olla ainekset kaupalliseen ja jopa taiteelliseen läpimurtoon, mutta
oikeastaan kumpikaan mahdollisuus ei toteutunut. Toisaalta, kummaltakaan
kantilta teos ei ole katastrofi: kohtuullinen kaupallinen menestys yhdistyy
(kenties liiankin) tasapainoiseen musiikilliseen elämykseen. Oma suosikkini on
”Hymn to her”, joka on tietenkin lähimpänä vuosien 1974–1976 Camelia.
Nude (1981) jatkaa tasaisen varmaan
tahtiin. Siinä ei kokeilla eri genreillä, vaan hiihdetään tutuilla laduilla. Kokonaisuus
ei haise eikä maistu. Se on helppoa kuunneltavaa. Tosin on vaikea sanoa, kuinka
usein tällaisen laittaa soittimeen, jos vaihtoehtona on varhaisemmat albumit. Tasalaatuisen
sisällön kannalta on erikoista, että kyse on kuitenkin konseptialbumista. Se
kertoo tositarinaan perustuen japanilaisesta sotilaasta, joka ei tiennyt sodan
päättyneen.
Single Factor (1982) lähtee liikkeelle hyvin
popahtavasti, mutta kolmas raita ”Heroes” tuo pienen kuvittelun jälkeen mieleen
Mewin. En ole ihan varma miksi. Loppulevy soi taustamusiikkina ja alan tuntea
kisaväsymystä. Sanotaan silti, että albumilla ei ole pitkiä kappaleita, vaikka
niihin Camelin taipaleella on totuttu.
Stationary Traveller (1984) on taas
konseptialbumi. Tällä kerralla kyse on Itä-Berliinistä ja sen asukkaista, jotka
tahtovat länteen. Musiikki on valovuoden päässä varhaisesta Camelista, mutta ei
se mitään: tämä on hieno, kevytsynkkä kasarialbumi, joka tosin yhdistelee
eklektisesti 80-luvun erilaisia virtauksia. Toimivimmista raidoista ”Refugee”
on mainiota valtavirtaa ja erinomainen ”Vopo’s” kuulostaa enemmän kuin etäisesti
Depeche Modelta. Myös ”West Berlin” on yksi suosikeistani.
Myöhemmin
yhtye on julkaissut neljä albumia: Dust
and Dreams (1991), Harbour of Tears
(1996), Rajaz (1999) ja A Nod and a Wink (2002). Niitä ei ole
Spotifyssa enkä ole kuullut niitä kokonaan muistakaan lähteistä. Parin biisin
perusteella Dust… ja Harbour… muistuttavat välillä Dire
Straitsia, mikä ei ole vain moite. Yhtyeen keulahahmo Andrew Latimerin kitara
hallitsee hidastempoisia albumeita. Laulua on paljon enemmän kuin varhaisilla
levyillä, huilua vähemmän.
Rajaz vaikuttaa levyltä, jota haluaisin
kuunnella enemmän ja paradoksaalisesti ehkä juuri silloin kun en halua
keskittyä itse musiikin kuunteluun. Se siis toimii samalla tavalla kuin
varhainen Camel. A Nod… kuulostaa
kuin yhtye olisi tehnyt monien muiden pitkän linjan bändien tavoin täyden
ympyrän. Soundillisista kokeiluista siirrytään vähitellen tilanteeseen, jossa
jäljellä on kirkastettu ydin: imitoidaan kulta-aikaa sopivasti päivittäen.
Mukana on myös Latimerin huilu.
On myönnettävä,
että Camelin kuuntelu on näin suurissa erissä puuduttavaa. Silloin tällöin,
sopivasti annosteltuna se on kuitenkin aktiivinen osa kotitalouteni
musiikillista valikoimaa. Sen hengenheimolaisia on Pink Floyd ja Caravan, mutta
oikeastaan niillä kaikilla on omintakeinen tyyli. Yhtyeen tuotannosta tunnen
parhaiten varhaiset levyt, ja tämän rupeaman perusteella pitäydyn
pääasiallisesti niissä myös tulevaisuudessa. Toki myöhemmästä tuotannosta saisi
räätälöityä laadukkaan kokoelmalevyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti