Starbucks – kahviloiden Walmart?

Starbucks on maailman suurin kahvilaketju. Se on kuin Walmart ja sitä tulee vastustaa, jos on hyvien puolella. Vai voiko siellä sittenkin juoda kahvia verrattain tyytyväisenä?

Starbucks perustettiin Seattlessa vuonna 1971. Koska yhtiö on yhtäältä onnistunut laajenemaan markkinajohtajaksi ja toisaalta herättänyt paljon vastustusta, päätin lukea kirjan. Ostin Taylor Clarkin teoksen Starbucked (2007) finanssikriisin aikaan yhdellä punnalla, mutta en löytänyt aikaisemmin tarpeeksi aikaa tai kiinnostusta tutustua siihen. Nyt tartuin siihen kesälukemistona.

Yhtiötä on kritisoitu esimerkiksi tuottajahintojen polkemisesta, työntekijöiden oikeuksien rajoittamisesta ja ylipäätään maailman yhdenmukaistamisesta. Näistä työntekijöiden kohtelu on selvimmin ongelmallinen, jos asiaa arvioidaan Clarkin teoksen perusteella. Yksi itseäni kiinnostavista aspekteista on Starbucksin vaikutus paikallisympäristöihin. Naomi Klein käsittelee asiaa No Logossa kritisoiden Starbucksin laajentumisstrategiaa siitä, että yhtiö on tarkoituksellisesti avannut toimipisteensä suosittujen yksityisten omistajien kahviloiden läheisyyteen. Yhtiö on myös savustanut kahviloita pois tarjoamalla vuokranantajalle jopa kolminkertaista vuokraa tilasta, jossa yksityinen kahvila on toiminut.

Taylor Clark tuo esiin nämä samat seikat. Ne ovat kelvollisia syitä juoda kahvi muualla kuin Starbucksissa. Toisaalta menettelytapaa voidaan pitää osana kapitalistista kilpailua, vaikka se koettelee hyvien tapojen rajoja.

Clark kuitenkin päättelee, että usein pienet kahvilat hyötyvät Starbucksin läheisyydestä. Hän ei osoita tätä täysin vakuuttavasti. Clark kertoo ylimalkaisia anekdootteja, joissa paikallinen yritys menestyy paremmin Starbucksin tultua lähistölle.

Kun syksyllä 2012 kävi ilmi, että Starbucks harjoitti veronkiertoa Britanniassa (jälleen yksi syy vastustaa sitä, mutta samoin perustein pitäisi boikotoida Amazonia), kahvilan läheisyydessä olevan kuppila mainosti oven pielessä ”Tule kahville: me maksamme verot.” Vaikuttiko se lopulta, sitä en tiedä. Kuitenkin Clarkin väitteessä on jotain perää.

Jos verrataan esimerkiksi Walmartiin, Starbucksin läsnäolo on hyvin toisenlaista: Walmart kykenee kokonsa vuoksi myymään tuotteita huomattavasti kilpailijoitaan alempaan hintaan. Lisäksi Walmart on avoinna joitain kilpailijoita pidempään ja sen tuotevalikoima on laajempi.

Sen sijaan Starbucks ei ole halvempi kuin muut kahvilat. Aukioloajat eivät ole poikkeavia eikä tuotevalikoima ole merkittävästi erilainen (ellei halua kikkailla jollain erityisen monimutkaisella kahvijuomalla, jota jokin toinen kahvila ei tarjoa). Näistä syistä Starbucksia ei voi täysin onnistuneesti rinnastaa Walmartiin. Starbucksin suosio täytyy selittää toisin – tehtävä, jossa Clark ei yrityksestään huolimatta onnistu.

Vaikka Clarkin asenne Starbucksiin on verrattain varauksellinen, teos ei päädy kriittisiin arvioihin. Valitettavasti en luota kirjoittajaan, joka saa Reilun kaupan tuotemerkin näyttämään suuremmalta pahantekijältä kuin rehelliset kapitalistisen vapaakaupan jätit.

Clarkin kirjan lähtökohtana on oletus Starbucksin kaikkiallisuudesta. Sellainen löytyy jopa Guantanamo Baysta. Suomalaiselle lukijalle tämä ei ole kaikkien iskevin ratkaisu, koska yhtiö on rantautunut vain lentokentälle. Tosin keväällä 2013 tiedotettiin, että Starbucks avaa syksyllä kahvilan Akateemisen kirjakaupan tiloissa. Kuten laajentumisstrategiaan kuuluu, siinä on kilpailija yläkerrassa toimivalle Café Aallolle. Mutta kun tässä tekstissä nimetyistä yrityksistä suurimmalla osalla ei ole mitään merkittävää asemaa Suomessa, voidaan myös todeta, ettei globalisaatio ole ainakaan toistaiseksi tehnyt maailmasta täysin yhdenmukaista. Silti kulttuurisessa monimuotoisuudessa on monille (myös minulle) jotain itseisarvoista, mikä on kelvollinen syy välttää Starbucksia.

Itse en ole boikotoinut Starbucksia samalla tavalla kuin muutamia muita jättiyrityksiä. Voin juoda kahvini siellä, jos mitään houkuttelevampaa ei ole tarjolla. Sen sijaan suhteeni McDonaldsiin on selvemmin kielteinen. Tosin niissä on jokin yhdistävä tekijä: vaikka en boikotoisi McDonaldsia, en silti söisi siellä, koska tuotteet ovat kammottavia. Starbucksissa on jotain samaa: en osta muffinsseja enkä juo mielelläni tuopillista lämmitettyä ylihintaista maitoa, ja espresso on piirun verran huonompaa kuin vaikkapa Costassa, jossa käyn oikeastaan aina kun olen Briteissä. Olen suurten kahvilaketjujen asiakas siinä missä pientenkin, mutta en useinkaan Starbucksin.

Suurten kahvilaketjujen todellinen nerokkuus on siinä, että niissä voi olla rauhassa yksin ihmisten ympäröimänä tunteja. Jostain syystä pienet ja sympaattiset kahvilat eivät aina pysty tarjoamaan samaa. Toinen etu on se, että niistä tietään saavansa kelvollisen espresson verrattain nopeasti. Silti pienissä yksityisissä kahviloissa käy mielellään, jos tietää tuotteen olevan laadukas.