Jos
minulta kysytään, mitä tulee mieleen yhtyeestä Eagles, vastauksena on kolme
asiaa. Ensimmäisenä tulee mieleen ”Hotel California”, joka on perinteisesti
edustanut minulle taantumusta, vähän samaan tapaan kuin Lynyrd
Skynyrdin ”Sweet home Alabama”. Toisena tulee mieleen Eläkeläisten versio
”Hotelli helpotus”, joka on aina naurattanut. Kolmantena tulee mieleen Mojo
Nixonin kappale ”Don Henley must die”. Eaglesin rumpalista kertovan kappaleen
soolon alussa tulee pätkä ”Hotel Californiaa”, johon Mojo toteaa: ”Quit playin’
that crap, you’re out of the band.”
Kun
kuitenkin on päästy tilanteeseen, jossa levyhyllystä löytyy pari albumia
Genesistä, niin eikö samoilla höyryillä kuuntele läpi Eaglesin tuotannon? Piti
tosin tarkistaa, ettei se ole kovin laaja. Ei ollut. Vain seitsemän albumia.
Sen
verran tilannetta helpotti, että kuulin Don Henleyn nousseen joskus lavalle
laulamaan taustoja, kun Mojo Nixon soitti yllä mainitun kappaleen. Silloin
ajattelin, ettei Henley – tai metonyymisesti ajateltuna Eagles – voi olla
läpeensä paha.
Eagles (1972) on laiskanletkeää
kantrirokkia, mikä on omassa arvoasteikossani neutraali kuvaus. Levy ei
kuitenkaan sytytä eikä vakuuta täydellisesti. Se on hieman liian tasapaksua valtavirtaa.
Makuarvostelmani on kuitenkin karkeassa kontrastissa sekä ostavan yleisön että
kriitikoiden kanssa. Albumi oli ilmestyessään kaupallinen menestys. 30 vuotta
myöhemmin musiikkilehti Rolling Stone mahdutti teoksen 500 parhaimman albumin
joukkoon, sijalle 374. No, avausraita ”Take it easy” on aika hyvä, jos
kruisailee autolla autiomaassa tai katsoo aiheesta elokuvaa. Samoin loppupuolen
”Earlybird” ja ”Tryin’” ovat kelvollisia levyn rokkaavassa laidassa, ainakin
erottautuessaan muusta massasta.
Desperado (1973) julkaistiin ilmeisesti
uudelleen vähän aikaa sitten tai ainakin Uncut teki pitkän jutun albumista. En
lukenut juttua, mutta arvelin, että ehkä teos pitäisi kuunnella. Tässä sitä
ollaan. Levy on oikein toimiva sekoitus kantria ja Amerikan rokkia. Siinä ei
ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta siitä kuitenkin puuttuu vaarallisuus ja
myös ääretön kauneus, ellei sellaiseksi hetkeksi lasketa avausraita
”Doolin-Daltonia”. Myös ”Tequila sunrise” on aivan mainio. Kuriositeettina
mainittakoon, että Desperado on ainoa
Eaglesin albumi, jossa bändin jäsenet ovat kansikuvassa. Näyttävät lainsuojattomilta,
levyn teemaa myötäillen.
On the Border (1974) on kaikkitietävän
Wikipedian mukaan albumi, jolla Eagles siirtyi kantrista kohti hard rockia.
Ehkä kuuntelen eri teosta, mutta kyllä tämä on minun korviini kantria,
maustettuna hyppysellisellä bluegrassia. Nimikkobiisissä on tosin selviä hard
rock -vaikutteita. Edeltäjäänsä verrattuna laatu on huonompaa ja yleisilme
tylsempi. Albumilla on ”James Dean”, josta Virve Rosti teki suomenkielisen
version, ”On the border” ja Tom Waitsin ”Ol’ 55”, mutta nekään eivät pelasta
johtopäätökseltä: heikompi kuin yhtyeen edeltävät levyt.
One of These Nights (1975) kuuluu
levyihin, joista on vaikea kirjoittaa mitään kiinnostavaa. Se on taitavan turvallista,
riskejä kaihtavaa Amerikan kantrirokkia, joka ei suututa ketään, mutta saattaa
kyllä tylsistyttää. Sellaisia monet menestyslevyt ovat. Tällaisena se on
kuitenkin erittäin kelvollista kuunneltavaa.
Hotel California (1976) alkaa
samannimisellä megahitillä. Kuten ingressistä jo kävi ilmi, en pahemmin perusta
kappaleesta, tai oikeastaan siitä, mitä se mielikuvissani edustaa, vaikka
ymmärrän täysin, miksi se vetoaa miljooniin kuulijoihin. Koko albumi oli
suurmenestys, mutta yhtye on entistäkin tylsempi, mikäli mahdollista.
Kantrirokista on otettu askeleita valtavirran popin suuntaan. Tätä kuunnellessa
varhainen Eagles alkaa tuntua alakulttuurin kingiltä.
The Long Run (1979) pelotti jo ennen
kuuntelua. Mietin, millaisen pöhötyksen yhtye on saanut edeltäjän jälkeen, ja
vastaus on tässä: soul-pöhön. Yhtye soi edelleen aika kauniisti, ja b-puolella
on yhtyeelle ennenkuulumatonta monipuolisuutta ja kokeilua eri genreillä, mutta
biisimateriaali ei varsinaisesti koskettele korkeimpia kieliä sydämessä eikä
muuallakaan. Kriitikot suhtautuivat penseästi, mutta kansa ymmärsi vaihtaa
työtunteinaan ansaitun leivän Eaglesin sirkushuviin.
Long Road Out of Eden (2007) on 28
vuotta edeltäjänsä jälkeen julkaistu tupla, ja olosuhteet huomioon ottaen teos
kuulostaa yllättävän raikkaalta. Se on valtavirran kantrirokkia päivän
soundeilla. Se sopii ihmiselle, joka kaipaa turvallisuutta ja välttelee
yllätyksiä. Tällaista Yhdysvallat tarjoaa yli kahtatoista tusinassa, mutta
Eaglesin nimellä varustettuna siitä tulee uniikki teos. Tosin sen verran pitää
antaa arvoa yhtyeelle, että vain harvat tekevät tätä amerikkalaiselle massalle
räätälöityä musiikkia yhtä huolellisesti.
Aloittaessani
urakan oletin, että minusta tulee kaikkien vuosien jälkeen Eaglesin korkealle
arvostava ihmishenkilö, jos ei nyt fani kuitenkaan. Toisin kävi. Yhtyeellä on
eittämättä hyviä hetkiä ja ylipäätään myönteinen vire ennen vuotta 1976. Jos
suuntaan kauppaan, niin haen Desperadon,
mutta toistaiseksi muut jäävät hyllyyn, ellei ihan yhdellä kolikolla pääse
kauppoja hieromaan.
Pitäisi
varmaan katsoa Ylen kanavilta kaksiosainen dokumentti Eaglesista, jos se muuttaisi
suhtautumistani ja pakottaisi kuuntelemaan uudelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti