Rokkifestivaaleilla Saksassa

Vaikka olin ensimmäisen kerran rockfestivaaleilla 26 vuotta sitten, osallistuin festivaaleille Saksassa vasta tänä vuonna. Aikaisemmin olen käynyt Suomen lisäksi Tanskassa, Ruotsissa ja Englannissa. Arpa osui entisen Itä-Saksan suurimpaan festivaaliin, joka kantaa nimeä Highfield. Se järjestetään Leipzigin lähistöllä.

Ensiksi esiintyjät. Yhden päivän aikana tuli nähtyä nippu esiintyjiä, jotka vaihtelivat festareiden kahden suuren lavan välillä. Keskeisimmät olivat Gaslight Anthem, The Lumineers ja Tocotronic. Gaslightin näin Leedsissä neljä vuotta sitten teltassa, mutta nyt heillä oli suurin lava ja yli tunti soittoaikaa. Keikka oli rutiinimainen mutta tasokas. Loppuun säästetyt Too much blood, Great expectations, ´59 sound ja American slang toimivat hienosti, mutta katsoin koko keikan tyytyväisenä alun auringonlaskusta lopun keinovaloihin.

The Lumineers meni osin päällekkäin Gaslightin kanssa, mutta ehdin katsoa alkupuoliskon. Levyllä hieman varman päälle pelaava amerikkalaista folkkia soittava yhtye oli keikalla erittäin myönteinen yllätys. Heti toisena he soittivat pois hittibiisinsä, useissa televisiosarjoissa soineen ”Ho heyn” ja sen jälkeen osa bändistä – sekä laulaja-kitaristi että hanuristi – meni eri puolille yleisöä soittamaan loppujen jäädessä lavalle. Olisin voinut katsoa pidempäänkin yhtyettä, jolla on viihdyttävä, harkittu ja harjoiteltu show.

Saksan indielegenda Tocotronic soitti pienessä tihkusateessa, mikä latisti tunnelmaa. Silti yhtyeen näkeminen oli ilon aihe. Se on vanhalla maineellaan ratsastava mutta edelleen relevantti 90-luvun kitaraindien osaaja, joskin biisimateriaali ei ollut koko keikan ajan täydellistä. Yksi vertailukohta on Bob Hund, joka on mielestäni Tocotronicia parempi, niin biisimateriaaliltaan kuin esiintyjänä.

Näin toki muitakin. Frank Turnerin peruutuksen paikkasi Thees Uhlmann. Vaikka Turner ei olekaan suurin suosikkini, tilanne oli hieman sama kuin Kolmas Nainen paikkaamassa Neil Youngia. Saksalainen Irie Révoltés lauloi pääosin ranskaksi. Musiikillisesti se oli eklektistä – punkkia, skata, dancehallia ja hiphoppia. Paikoin se oli jopa laadukasta. Ohjelmassa oli myös pari yhdentekevää, kuin myös saksalainen Madsen, jonka kammottavat koverpotpurrit saivat minut ihmettelemään innostuneen yleisön mieltymyksiä.

Illan päätteeksi Left Boy – 24-vuotias itävaltalainen räppäri – järjesti hyvät säksätysbailut, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdä Die Ärzte, suosittu saksalainen ”punk”legenda. ”Tohtorit” ottivat yhteislaulantaa rakastavan massiivisen yleisönsä haltuun suvereenisti, mutta täytyy sanoa, ettei bändi soittanut yhtään erityisen hyvää biisiä. Aloin todella ihmetellä, miksi bändi on niin suosittu Saksassa. Ehkä kansalaiset tykkäävät typerästä duurivoittoisesta yhteislaulannasta, jossa ei ole yhtään kaunista tai edes tarttuvaa melodiaa. Toisinaan heillä on kuulemma hyviä tekstejä ja sanaleikkejä, mutta sillä tuskin selitetään yhtyeen yhä jatkuvaa suosiota. Die Ärzten keikalla tunsin itseni etnografiksi oudon heimon parissa.

Toiseksi festivaaliympäristö. Jos Provinssirock ja Ruisrock ovat luonnonkauniilla alueella, samaa ei voi sanoa suuresta osasta maailman festareita. Highfield kuuluu siihen joukkoon, jossa itse festivaalialue on pelkkä pelto, mutta jonka ympärillä on jylhän näköistä metsää ja järvi (kuvassa alue lähes tyhjänä). Maisemat näki matkalla alueelle, mutta itse alueelle ei ollut muuta nähtävää kuin artistit. Omituinen informaatio oli alueen sijainti hieman yli 10 kilometrin päässä Leipzigista – suora bussimatka sinne kesti 40 minuuttia ja matkalla näkyi kyltti, jossa luki ”Leipzig 21”. 

Kolmanneksi järjestelyt. Kesti pitkään ennen kuin verkkosivulla kerrottiin, miten paikan päälle pääsee lähimmästä kaupungista. Tämä on tavallaan ymmärrettävää: tapahtuma on suunnattu niille, jotka tulevat autolla ja telttailevat koko viikonlopun. Leipzigin keskustasta kuitenkin meni bussikuljetus alueelle. Henkilöautopainotteisuutta kuvaa, että busseja meni 45 minuutin välein yksi kerrallaan.

Käsittämätön ratkaisu oli se, että ensimmäinen bussi lähti vartin yli kaksi, kun ensimmäinen bändi aloitti soittonsa jo tasalta. Festivaalin verkkosivuilla mainostettiin, että päiväkohtainen bussilippu maksaa 3 euroa, mutta käytännössä he myivät vain yhdensuuntaisia lippuja kahden euron hintaan. Kun tästä tuli vain yksi euro lisäkustannusta, ei voi valittaa suureen ääneen, mutta se oli kauneusvirhe. Samoin se gorilla, joka kysyttäessä, miksei päiväkohtaisia menopaluu-lippuja ole myynnissä, vastasi kohteliaan saksalaiseen tyyliin: ”Siksi.”

Rannekkeen vaihtoon saapuessa luovuin stereotyyppisestä käsityksestä saksalaisesta tehokkuudesta. Yksi henkilö jakoi orjapiiskurin tavoin ihmisiä jonoihin, mutta ongelmana oli se jono, johon minut sijoitettiin: yksi pappa vaihtoi päivärannekkeita, eikä hänellä tuntunut olevan kiire minnekään. Mies rupatteli pitkään ihmisten kanssa välittämättä pätkääkään kasvavasta jonosta.

Tuhansien ihmisten festivaaleilla toivoisi olevan paljon vessoja. Heti alueelle päästyäni totesin, ettei näin ole. Mietin, että voisin vaikkapa kebapin hinnalla konsultoida järjestäjiä siitä, miten paljon vessajärjestelyä jouhevoittaa, mikäli miehille on pisuaareja – kuten kaikilla suurilla suomalaisilla festareilla. Täytyy vielä odottaa kehityksen saapumista Saksaan. Ei ollut vaikeasti ennustettavissa, että pimeän tullen miehet seisoivat aluetta reunustavien aitojen vieressä toimittamassa tyhjennysharjoituksiaan.

Alueelta poistuminen kohti bussia tapahtui melko pimeässä ilman minkäänlaisia opaskylttejä. Kävely leirintäalueen läpi oli itsessään pieni saavutus pimeällä, mutta vauhtia antoi kaikkien aitojen vieressä leijuva tymäkkä urean tuoksu. Toivotin mielessäni kaikille mukavaa telttailua kusen keskellä.

Neljänneksi hinnasto ja tarjonta. Saksa on tunnetusti oluen ystävän maa. Siksi ei ollut yllättävää, että alueelta sai Becksin lisäksi Franziskanerin vehnäolutta hanasta. Hinnasto oli kuitenkin saksalaisittain korkea, euron per desi: neljä desiä Becksiä oli 4 euroa, puoli litraa vehnäistä viisi. Toisin kuin Suomessa, tällä festivaalilla ei ollut onneksi yhtään olutkarsinaa: oluen sai viedä minne halusi ja olo oli kuin Ilosaarirokissa vuonna 1994. Suomessa ollaan menty vain kontrolloidumpaan suuntaan.

Ruokatarjonta oli kelvollinen ja laajahko. Tavanomaisten burgereiden ja pitsojen lisäksi tarjolla oli maukasta vegaaniruokaa. Tarjolla oli tietenkin myös bratwurstia ja bretzeleitä (suomeksi viipurinrinkeli). Pisin jono oli perinteistä saksalaista handbrotia (”käsileipää”) tarjoilevaan kioskiin. Vaalean leivän sisään on laitettu juustoa ja salamia tai herkkusieniä ja päälle vähän majoneesia. Neljän euron hinta oli järkevyyden rajoilla, mutta jos vertaa suomalaisiin festareihin, niissä saa alle kahdeksalla eurolla vain kevätrullan.

Yhden päivän ohjelmisto ei ehkä ollut aivan 59 euron arvoinen, vaikka muutamasta mainiosta keikasta pääsikin nauttimaan. Oli kuitenkin varsin kiinnostavaa tutustua siihen, miltä festivaalit näyttävät Suomen ulkopuolella.